Pakko murhata – 10 Rillington Place ja oikeuden murhaava koura eli tuomioistuimesta ja muista vessanpöntöistä

Näin valelääkärikohujen, pessimististen talousnäkymien ja mielen tuomionpäivän roihuavien makasiinien aikakaudella voisi sanoa että 10 Rillington Place on varsin ajankohtainen elokuva. 60-luvulla USA:sta tulleen Psykon, Ruotsista tulleen Neidonlähteen ja toisaalta Englannin oman pojan hullun pään syövereiden kuvauksen The Collectorin tai Peeping Tomin voimalla kauhuelokuvien teemat kääntyivät taas rysäyksellä ulkoisista hirviömäisyyksistä mielen sisäisiin pimeyksiin, aina sielun epämuotoisiin helvetteihin saakka, kuin elokuvan M (1931) henki olisi jälleen liimautunut hetkeksi valkokankaisiin. Enää ei ollut kovinkaan paljon kauhua siinä, mikä odotti ulkona pimeydessä tai hullun tohtorin hirviömäisenä luomuksena lammen varrella verrattuna siihen, mitä itse kunkin pään sisällä liikkui joko tietoisena tai tiedostamattomana helvettinä.

Autenttisilla paikoilla (elokuva kuvattiin samassa miljöössä, jossa aiemmin oikeat tapahtumat kävivät toteen) kuvattu 10 Rillington Place jatkaa selvästi edellä mainittujen elokuvien linjalla. Sen lisäksi sitä voisi kuvailla reportaasifilmiksi rikostapahtumista, tai Roberto Rossellinin metodeja mukaillen rekonstruktioksi. Ainakin jos sen alkusanoihin on luottamista: ”This is a true story. Whenever possible the dialogue has been based on official documents.”

10-rillington-place

Jo tässä elokuvassa kaikki viestii siitä, että paremman ohjaajan, vaikkapa Alfred Hitchockin, käsissä lopputulos tositarinan kannalta ei olisi mitään muuta kuin mitä se on jo nyt: oikeudellinen katastrofi. Mutta tyyli saisi aikaan katsojassa muutakin kuin vatsakipua ja närästystä, parhaassa tapauksessa se voisi nostattaa niskavillat pystyyn. Ei sillä niin väliä, että Fleischer ei siinä onnistu, vaikka yrittääkin, sillä tarina on itsessään pakollista kerrottavaa kaikille, joilla on potentiaalinen mahdollisuus joutua oikeuden loputtomaan labyrinttiin. Eli kaikille eikä kenellekään.

Elokuvan ruskeat ja harmaat sävyt viittaavat jonkinlaiseen ränsistyneeseen, kuluneeseen ja eroosioituneeseen sieluntilaan, kenties ne kuvastavat itse – tähän palaamme – murhaajan sairaalloista mieltä tai toisaalta viittaavat kuoleman ajelehtivaan teemaan: koko talo, 10 Rillington Place, on hautautunut sellaiseen harmaaseen mätänemistilaan, jossa alati nenään pistävä kalman löyhkä tuntuu olevan elämisen ensisijaisena ehtona. Konkreettisestikin joka puolelta asuntoa löytyy ruumiita: puutarhan pihamaan alla on ties kuinka monta raatoa, yksi nainen on työnnetty viereiseen likaviemäriin, kellarista löytyy sekä vauvan että äidin ruumiit, jopa talon seinien sisään on muurattu ihmisraatoja.

Takit ovat ruskeat, kuvan sävytys on ruskeahko, tapeteissa on ruskeita kuvia, hiukset ja naisen silmät ovat ruskeat, kaikesta voisi päätellä että elämä 10 Rillington Placella on jonkinlaista ylijäämää: päähenkilö on, myöhemmin selviää, ensimmäisen maailmansodan veteraani.

Nähtyään ystäviensä kuolevan sodassa ja joutuen itsekin kenties tappamaan – silloinkin pakosta – hän (perverssimurhaaja Christie, nimikin on jo hieman ironisesti Kristukseen viittaava) kokee nyt olevansa itse ylijäämää selvittyään sodasta, sanalla sanoen paskaa. Samalla kokiessaan olevansa itse pohjimmiltaan – joku sanoisi: sielustaan lannoitetta – hänen täytyy yhä varmistaa, että hän on yhä olemassa, että hänen olemassaolonsa vallitsee. Ikään kuin varmistaakseen tämän hänen on pakko murhata.

etrangleur-de-rillington-place-1971-01-gUskoisin jokaisella ihmiselle olevan jonkinlainen kaipuu toiseuteen. Lievemmin kosketuksiin sen kanssa pääsemiseksi käytetään aineita, kuten tupakkaa, alkoholia, huumeita tai meitä lähemmin: elokuvaa. Alejandro Jodorowskyn unelmahan oli tehdä elokuvaa, joka tekisi kaikki huumeet turhiksi. Elokuva, totta tosiaan, on eräs ihmisen tuonelan kaipuun ilmeisemmistä muodoista, tuonelalla tosin voidaan tarkoittaa Toiseutta, ei itse kuolemaa, vaan Huxleyta ja Platonia mukaillen harhamaailman loisteen alta paljastuvaa selkeää ideamaailmaa, maailmaa jossa kaikki ideat sädehtisivät yhtä kirkkaana kuin kaikkeuden kaikkien tähtien valot.

Kykenemättä tappamaan itseään elokuvan päähenkilö, Christie, suuntaa pelkonsa kuolemattomuudesta toisaalle. Siispä hän murhaa jonkun toisen, lähinnä häntä itseään olevan ihmisen. Kun pelko on niin suurta että se jäytää kaikkia soluja, hän kohdistaa murhanhimonsa toiseen uskaltamatta tappaa itseään. Kuolemantuomion lain ollessa saarivaltiossa voimassa elokuvan tapahtumien aikaan* tämän voisi myös tulkita jonkinlaiseksi päähenkilön avunhuudoksi: ”Please, kill me!” Hän tekee rikoksia, joista tietää hyvin rangaistuksen olevan kuolema jäämättä koskaan kiinni niistä. Kenen syy se on?

Mutta oikeuden koura on paitsi varsin pitkä ja armoton, myös välillä sokea. Kun se nappaa ihmisen puristukseensa, itse rimpuileminen sen otteesta on verrattavissa kalaan, joka sekoittuu syvemmälle verkkoon mitä enemmän se siinä sätkii. Yhtä pitkä, tutkimaton ja arvaamaton kuin oikeus on vain ihmisen mieli. Lopulta: jos jälkimmäistä ei esiinny, tuskin esiintyy edellistäkään. Tähän sopisi lisätä muinoin Ranskan trendifilosofin sanat. ”Oikeuksia ei ole”, mainitsi Sartre, jonka pierutkin olivat valintoja, jossakin yhteydessä. Tässä tapauksessa on vain oikeuden jylhä ja peruukkimainen teatteri, joka määrää oikeuden murhaan, johon kenelläkään ei kuuluisi olla oikeutta. Sillä jopa moninkertaisen murhaajan murhatessaan ihmisestä tulee itsessään samankaltainen murhaaja. Tässä tapauksessa valtio, oikeuden määrääjät ja lopulta ihminen itsessään on tuo murhaaja.

10 rillington place
Maa: Iso-Britannia; Genreelämäkerta, rikos; Ohjaus: Richard Fleischer; Käsikirjoitus: Clive Exton, Ludovic Kennedy; Kuvaus: Denys N. Coop; Leikkaus: Ernest Walter; Sävellys: John Dankworth; Näyttelijät: Richard Attenborough, Judy Geeson, John Hurt, Pat HeywoodIsobel Black

Kenties irrationaaliset ja hullut teot ovat aina ylijäämää tragedioista tai jopa jonkin näkymättömän sellaisen oireita. Kun myrsky on vallinnut, kaikki näyttäisi ulkoisesti olevan tyyntä (”myrskyn jälkeen / on poutasää”), mutta myrskyn ylijäämänä on lennellyt roskaa sinne tänne: teille kaatuneita sähköpylväitä, joiden yli matkaajien on loikittava kuin urheilijoiden tankotelineiden; keihään lailla järven yllä villisti lennelleitä lipputankoja, jotka sojottavat nyt satunnaisissa paikoissa yhtä turhina kuin toteemipaalut; navettojen kattoja, jotka ovat heiluneet tuulessa kuin jättiläisten kilvet; lehmiä, jotka myrsky on heittänyt suohon, mihin ne vähä vähältä ammuen vajoavat kuin aika eetteriin. Tätä voisimme käyttää vertauskuvana ihmisen mielestä: vaikka se näyttääkin sodan jälkeen ulkoisesti tyyneltä, kätkee se varmasti sisällään sekasotkun, joka on tuon sodan näkymätöntä seurausta. Sen korjatakseen tuon aikainen Englannin oikeus yksinkertaisesti vain korjasi ihmisen, eliminoi hänet.

Tässä tapauksessa tappaja, joka on kerran tappanut, ei voi pyyhkiä enää käsiään verestä, joka niihin on kerran roiskunut; yhtä vähän kuin ihminen voi tehdä mitään tekoaan tekemättömäksi. Varmaankin tuon veren olemassaolo tappajan käsissä, vaikka onkin jo konkreettisesti pyyhkiytynyt, mutta pysyy silti aina, saa Christien pakkomielteisesti toistamaan tekonsa. Näyttäisi olevan vain jonkinlaista evoluution tarkoin rakentamaa sattuman soittoa että hän valitsee uhreikseen naiset: paitsi että he kiihottavat häntä, voi hän käyttää raskaana olevien köyhien naisten sosiaalista ja epätoivoista tilaa hyväkseen kuin kapitalismi itse ihmiskuntaa. Miestä näyttäisi hänen tapauksessaan olevan ylivoimaisen vaikeaa murhata naiseen verrattuna.

Sota, jota taisteltiin kerran rintamilla, jatkuu nyt kaduilla ja kodeissa. Ikkunoista ja verhojen takaa lopullisesti ulkopuolisena toisten elämää kurkkiva maanvaiva Christie kokee yhtenäisyyden ihmisen kanssa vain äärimmillään: tappaessaan hänet. Mutta yhtä vähän kuin on ihminen epätoivoisesti rakastellessaan toista itse tuo toinen, on Christiekin yhteydessä toiseen vain näennäisesti kuristaessaan häntä köydellä tai pakottaessa hänet hengittämään myrkkyä kuin autoa, joka luotiin ihmisen omakuvaksi, pienimuotoisempi ilmanpilaaja. Sillä kovin turhaa on kappaleen tai kappalekokonaisuuden, jonka ihmisen voi kemian perspektiivistä nähdä, tulla yhdeksi täydellisen yhtenemisen ollessa mahdotonta.

10 Rillington Placella mahdollisuus yhteyteen pyritään minimoimaan. Lopulta se eliminoidaan kokonaan. Christie, ehkä siitä pelosta, että paljastuu itse lopulta paskaksi, on ottanut vessanpöntön paikan (kuolemanrangaistusta käyttävän oikeuden paikan): hän hävittää sen, mikä on yleensä rakkauden ylijäämää, toisen ihmisen.


* Tosin kuolemantuomio ei ollut rangaistusmuotona enää laillinen Englannissa, kun elokuva valmistui vuonna 1971. Rangaistus otettiin pois käytöstä vuonna 1964, mutta Irlannissa vasta 1973. Siinä mielessä tällä elokuvalla ei ole ollut kovinkaan suurta poliittista tilausta maallensa verrattuna esimerkiksi Krzysztof Kieślowskin Lyhyeen elokuvaan tappamisesta (1988) ja sen vaikutukseen omassa kotimaassaan. Sen tunnetaan vaikuttaneen suoraan kuolemanrangaistuksen poistamiseen Puolan oikeuskäytännöistä.