Maa: Yhdysvallat, Iso-Britannia
Genre: Eepos
Ohjaus: Steve McQueen
Käsikirjoitus: John Ridley, Solomon Northup
Kuvaus: Sean Bobbitt
Leikkaus: Joe Walker
Sävellys: Hans Zimmer
Näyttelijät: Chiwetel Ejiofor, Michael Fassbender, Lupita Nyong’o, Benedict Cumberbatch, Paul Dano, Brad Pitt
Historiallinen elokuva on aina ollut suuren ongelman kourissa. Narratiivit, jotka seuraavat elämäkerrallisen tarkasti hahmojen tekoja historian myllerryksissä ovat usein myös enemmän tai vähemmän vajaita, koska todellisuuden kautta elokuvantekijän on vaikea sanoa sitä, mitä haluaisi. Todellisuus rajoittaa hänen kykyään itseilmaisuun, jolloin elokuvasta tulee helposti kuiva ja tylsä. Tätä sitten usein yritetään käsikirjoittajan taholta korjata lisäämällä elokuvaan jokin painotus ja fokus, mutta sitäkin rajoittaa se, että tämän keskittymisen kohteen piti olla totta. Lopputuloksena saadaan elokuva, joka ehkä toimii joillain tasoilla, mutta päätyy joko muokkaamaan historiaa tai esittämään asiat tärkeitä yksityiskohtia sivuun jättäen siinä määrin, että on oikeutettua kyseenalaistaa, mitä hittoa sillä elokuvalla lopulta edes tekee, kun historiankirjasta voi oppia ja ymmärtää saman sisällön huomattavasti syvällisemmin.
Tämän dilemman vuoksi onkin hienoa nähdä modernien ohjaajanerojen kastiin nopeasti nousevan Steve McQueenin historiallinen elokuva orjuudesta, 12 Years a Slave. Ohjaaja noudattaa tarkasti käsikirjoitusta, joka pohjautuu orjaksi kidnapatun Solomon Northupin elämänkertaan, mutta samalla injektoi teokseensa oman tarkoitusperänsä. Sen saavuttaakseen hän ei lähde muokkaamaan tositarinaa, vaan saavuttaa sen juuri niin elokuvallisesti kuin mahdollista; Kamera, lavastus, musiikki, filmin koko mise en scène.
Mikä McQueenin pyrkimys on? Immersio. Vuonna 2013 aihe oli lukuisten elokuvantekijöiden suosiossa; Gravity vei meidät avaruuteen, Adelen Elämä nuoren naisen psyykeen. Nyt pääsemme kokemaan orjuuden 1800-luvun puolivälissä niin paljon kuin sen nyt voi elokuvan kautta kokea. Chiwetel Ejioforin esittämä Solomon on jokaisessa kohtauksessa läsnä, ja etenkin loppua kohden hahmon ahdistus tulee elävästi valkokankaan lävitse suoraan katsojaan.
Suuri osa siitä on McQueenin ja miehen hovikuvaaja Sean Bobbittin visuaalisesta ulosannista, jonka luomisesta ei tule unohtaa lavastaja Adam Stockhausenin panosta. 12 Years a Slaven kuva syvästä etelästä on vahvasti erilainen muista vastaavista. Suurten plantaasien kartanot eivät hohda auringossa, vaan näyttävät enemmänkin parhaat päivänsä nähneiltä kellertyneiltä tupakka-askeilta. Ilmassa ei ole koskaan kevättä, vaan tunkkaista siitepölyn tuntua. Solomonin etelä ei ole kirkas, se on hien ja veren peittämä roskainen olemassaolon taso, jolle ei haluaisi altistua. Kamera suorastaan syleilee tätä ilmapiiriä lähikuvilla rosoisista kasvoista ja haljenneesta ihosta.
Toki tähän kaikkeen tulee myös Solomon itse ja hänen tarinansa. Vapaana miehenä orjuuteen kidnapattu sivistynyt viulunsoittaja mukautuu ympäristöönsä yllättävän hyvin, etsien toisinaan tilaisuuksia paeta orjuudesta. Ensin asiat vaikuttavat menevän jopa hyvin miehen keksiessä uusia keinoja omistajilleen tienata rahaa, ja Benedict Cumberbatchin esittämä suopea plantaasin omistaja Ford luokin yllättävän hyvin yhteyttä Solomoniin. Parin mutkan kautta hän kuitenkin luopuu luotto-orjastaan Michael Fassbenderin esittämälle Edwin Eppsille. Tästä alkaa elokuvan pisin yksittäinen jakso, jonka aikana Fassbenderin julma puuvillaplantaasin pyörittäjä tekee parhaansa ajaakseen Solomonin ja muut orjansa alhaisimpaan maanrakoon.
Siitä kehkeytyykin elokuvan kiihkein ja tunteellisesti resonoivin psykologinen kamppailu. Koko elokuvan ajan Solomon neuvoo kanssaorjiaan siihen, että toivoa pitää pitää yllä. Toivoa mistä? Sitä hänkään ei tiedä. Tämä tuo kuitenkin hänelle ideologisen tarttumapinnan, johon tukeutua kun vieressä seisovaa orjaa ruoskitaan verille. Tämä kaikki on tilapäistä, tämä ei ole orjien koko elämä. Tämä ideologia, hassua kyllä, tuo mieleeni sen, mitä varmasti jokainen ihminen kokee katsoessaan orjista kertovia elokuvia. Elokuvat ovat yleisestikin varsin hetkellinen media, suurin osa niistä jää suurelle yleisölle mieleen juuri niin pitkäksi aikaa, kuin ne ovat käynnissä. Siksi Pave Peruskatsoja, nähdessään orjuudesta kertovan elokuvan, voivottelee sen aikana orjien julmaa kohtaloa, mutta voi elää itsensä kanssa jälkikäteen ja miettiä, että nyt kaikki näyttelijät ovat onnellisina kodeissaan. Vaikutus, jonka tuntee elokuvan aikana, ei jää mieleen, koska sitä ei koe todellisena. Kaikki on lavastettua. Tätä käsitystä McQueen rikkoo, paitsi Solomonin hahmolta, joka kokee orjuuden tilapäisenä, myös katsojalta, joka ei sisäistä tapahtumien hirveyttä. Eppsin fyysisesti ja henkisesti väkivaltaisten tekojen kasvaessa kasvaa myös katsojan epämukavuus, ja tämän vuorovaikutuksen kahden henkilön välillä huipentuessa rikkoutuu paitsi toisen ideologia myös katsojan kyky jättää nämä tapahtumat taakseen.
Siinä piilee 12 Years a Slaven voima. Tällä lähes nerokkaalla psykologisen ja visuaalisen kidutuksen avulla katsoja saadaan paitsi mukaan tapahtumiin, myös kantamaan ne mukanaan jatkossa. Se onnistuu saamaan katsojansa tuntemaan orjuuden tuskan kuitenkaan turvautumatta naiiviin syyllistämiseen. Tämän varjossa elokuvasta löytyvät pikkuviat, kuten tyhjästä ilmestyvä naurettavalla aksentilla puhuva Brad Pitt voi antaa anteeksi. Jopa lopetus, joka voisi tuntua kliseiseltä, tuntuu ihan aidolta helpotukselta. Ei pelkästään hahmoille, vaan myös katsojalle. Arvet jäävät silti, ja vaikka elokuva ei pysty samanlaista vaikutelmaa jättämään kuin tapahtumien kokeminen, ovat nämä arvet silti suuremmasta päästä mitä tältä medialta voisi toivoa.