Amour


Tunnetaan myös nimillä: Love; Rakkaus
Maa: Ranska, Itävalta, Saksa
Genre: Draama
Ohjaus: Michael Haneke
Käsikirjoitus: Michael Haneke
Kuvaus: Darius Khondji
Leikkaus: Nadine Muse, Monika Willi
Näyttelijät: Jean-Louis Trintignant, Emmanuelle Riva, Isabelle Huppert, Alexandre Tharaud


Amour 1

Michael Haneken Amour on kerännyt tätä kirjoittaessa viisi Oscar-ehdokkuutta, voittanut ohjaajalleen toisen kultaisen palmun ja noukkinut niin ehdokkuuksia kuin palkintoja eri gaaloissa kautta maailman.

Elokuvasta on puhuttu “kauhukakaran” uutena aluevaltauksena, raikkaana uutena tuulahduksena, jossa 70-vuotias itävaltalainen on hylännyt aikaisemman tuotantonsa häiritsevän tunnekylmyyden ja poliittisesti arkaluontoisten aiheiden käsittelyn. Näitä kritiikkejä lukiessa törmää usein myös kommentteihin siitä, kuinka koskettava elokuva Amour on ja kuinka ilahduttavan erilaista Haneken tuotannossa tämä koskettavuus on.

Onkin mielenkiintoista näiden tekstien valossa huomata kuinka kliinisesti ja etäisesti Haneke Amourissa hahmojaan tarkastelee. Olisi uhkarohkeaa kutsua yleistä kritiikin linjaa vääräksi tulkinnaksi, mutta ilmaistakoon asia vaikka näin: Amourin voi tulkita myös huomattavasti johdonmukaisemmassa valossa, ohjaajan uran ankarimpana teoksena.

Tämä voi tuntua yllättävältä mielipiteeltä, mutta se ei ole sitä, kun miettii Haneken tapauksessa elokuvilla olevan aina konteksti suhteessa tekijän muihin teoksiin ja elokuvaan taiteena yleensä. Haneke on auteur, enkä tarkoita tällä nyt sitä, että auteur-teoria pätee häneen jotenkin ehdottomasti, tai että auteur olisi ehdottoman kunnioitettava pyhä lehmä kritiikissä, jota vasten jokaista elokuvaa pitää tarkastella. Tarkoitan, että Haneke on auteur ennen kaikkea omasta mielestään. Siksi on luonnollista tarkastella hänen elokuviaan juuri tätä kautta.

Muistetaan esimerkiksi hänen kommenttinsa Valkoisen nauhan aikaan siitä kuinka keskenään elokuvan kunniasta kilpailleet Itävalta ja Saksa suhtautuivat asiaan täysin väärin. Ohjaaja teki suorasanaisesti selväksi, ettei elokuva ole minkään valtion ansio vaan ennen kaikkea tekijänsä.

Elokuvan juoni on kerrottavissa lyhyesti. Georges (Jean-Louis Trintignant) ja Anne (Emmanuelle Riva) ovat 80-vuotias pariskunta, ammatiltaan musiikinopettajia, jotka ovat eläneet kaikesta päätellen pitkän ja tyytyväisen elämän yhdessä. Sitten Anne saa halvauskohtauksen. Koko lopun elokuvan ajan seuraamme Annen haipumista pois ja miten Georges monikymmenvuotisen kumppaninsa rappioon suhtautuu.

On erittäin huomionarvoista, kun Haneke poikkeaa kaavasta, koska se on usein paradoksaalisesti merkki siitä, että hän ei niin tee. Hieman kuin sanoisi Valkoisen nauhan olevan kovin erilainen elokuva Haneken tuotannossa, koska se on väriltään mustavalkoinen teemaltaan se on aivan samanlainen kuin kaikki muutkin Haneken filmit. Georges ja Anne (tai George ja Anna) ovat hahmoja useassa ohjaajan elokuvassa, mutta joka kerta, näennäisistä ulkoisista eroistaan huolimatta, he symboloivat samaa asiaa.

Kautta koko Haneken tuotannon heidän tarkoituksensa on edustaa keskiluokkaista ja keskinkertaista elämää. Kätketyssä Georges ja Anne edustavat kollektiivista ranskalaista syyllisyyttä. Funny Gamesissa he ovat stereotyyppisia väkivallan uhreja (joiden kauhuelokuvista tutut roolit ohjaaja kääntää ympäri) ja niin edespäin.

Amour 2

Amourissa Trintignantin ja Rivan upeasti tulkitsemat Georges ja Anne ovat stereotyyppinen kuva vanhuudesta yhdessä, unelmavisio siitä miten näemme omat vanhempamme tai isovanhempamme. Stereotypioiden tarkoitus yleensä on saada meidät reagoimaan henkilöiden vastoinkäymisiin ja elämiin sympatialla. Vanhukset ovat kulttuurissamme viisaita, hauraita ja kunnioitettavia. Vanhuksien saama arvostus ei ole mielestämme koskaan tarpeeksi. Kukaan ei halua tulla kivitetyksi pappojen ja mammojen vihaajana, jos yrittää jalustalle nostamista toppuutella.

Tähän sympatian heräämiseen elokuva houkuttelee näennäisesti. Tämä on kuitenkin täysin päinvastainen reaktio kuin mihin koen elokuvan haluavan pyrkiä. Haluamme inhimillistää yksinkertaisten stereotyyppien kautta. Haluamme viedä tunteita ja ennakko-odotuksia mukanamme elokuvaan ja tulla pakahtuneiden, tyydyttyneiden tunteiden mukana pois. Haluamme nähdä Amourin henkilöt yleispätevinä ja koskettavina, koska niin meidän kuuluu heidät nähdä, vaikka koko elokuvan kuvakieli hehkuu kylmyyttä.

Amourissa on jopa yksi kohtaus, joka käsittelee tätä asiaa suoraan! Georges kertoo Annelle pian naisen ensimmäisen halvauskohtauksen jälkeen, kuinka ei muista nuoruutensa eräästä elokuvasta mitään muuta kuin sen herättämät tunteet, mutta kuinka tunteet olivat niin vahvoja ja todellisen tuntuisia verrattuna siihen, mitä teoksessa ihan oikeasti tapahtui. Tämä on erään toisen tarinan lisäksi ainoa asia, mitä saamme elokuvassa Georgesista tietää, sen lisäksi että hän polttaa joskus tupakkia ja syö usein pihviä ja salaattia. Annesta emme saa tietää tämänkään verran.

Tämä Georgesin tarinassaan esiin nostama tunnepohjaisuuteen tarttuminen on juuri se seikka elokuvataiteessa, jota intellektuellin maineessa oleva Haneke on halveksinut kautta uransa, ja jota hän on kutsunut helppojen ratkaisujen, hämäävän läheisyyden, metodiksi. Georgesin kertoma tarina ei ole elokuvassa syyttä. Meidän kannattaa muistaa Haneken kaikkien elokuvien lähtökohta, joka on kirjoitettu tulipunaisin kirjaimin kaikkialle: etäännytys on tie totuuteen ja totuus on paljon kompleksisempi, kuin sen haluamme olevan.

Amour 3

Otan esimerkin: Annen halutessa katsella vanhoja valokuvia, Georges toteuttaa hänen pyyntönsä. Anne toteaa kuvia selatessaan pitkän elämän olevan ihana seikka. Kohtaus olisi missä tahansa muussa elokuvassa toteutettu koskettavasti, nostalgian haikeita koskettimia näppäillen (huomattavaa on, että hahmot ovat musiikinopettajia, mutta musiikkia ei elokuvassa kuulla juuri lainkaan). Haneke kuvaa tapauksen, kuin se olisi maailman yhdentekevin asia.

Olen, varmasti monien muiden tavoin, todistanut läheltä kuinka vanhat tai vanhenevat ihmiset lähipiirissä selaavat vanhoja valokuvia. Se on heille pakopaikka. Vaikka toki itsekin kuuntelen tarinoita menneistä ajoista siinä sivussa mielelläni, siinä ei ole mitään koskettavaa. Sen sijaan se on aivan silmittömän banaalia. Ensinnäkin koska se on niin selvästi yritys paeta nuoruuteen ainoalla tavalla, mikä vanhalle ihmiselle on mahdollista. Toisekseen koska se on niin yleisinhimillistä. Hanekelle yleisinhimillinen, selitettävä ja ennen kaikkea helppo ratkaisu ei ole ratkaisu lainkaan. Voisi sanoa, että koska kuoleman odottaminen on näin banaalia, kuolema itsessäänkin on lopulta uskomattoman tavanomaista.

Toisin sanoen Amour kääntää ohjaajan syvästi inhoaman hollywoodilaisen elokuvanteon konventiot päälaelleen taas kerran, nyt vain toisenlaisen elokuvatyypin, melodraaman, keinoista etäännyttämällä. Ohjaajan niin paljon hehkutettu “aikuistuminen” on pikemminkin paluu Funny Gamesin maailmaan ja hänen viestinsä selkeämpi kuin koskaan aiemmin: luopukaa helpoista emotionaalisista ratkaisuista ja pakottakaa itsenne näkemään luomiemme symbolien (Seitsemännessä mantereessa status ja raha, Funny Gamesissa väkivaltaporno, Kätketyssä kansallinen identiteetti…) taakse. Tässä tapauksessa symboli löytyy elokuvan nimestä. Mitä kaikkea teemmekään pitääksemme yllä sen ajatuksen, että rakkautemme on ikuista?

Kun Isabelle Huppertin esittämä tytär saapuu tapaamaan vanhempiaan, hän reagoi näihin tapaamisiin odotetusti vääntäen itkua ja touhottaen kuinka koskettavaa kaikki on. Toinen vastaava esimerkki on Annen ja Georgesin asunnon talonmies, joka saapuu ajoittain tuomaan heille ruokatarpeita ja toteaa Georgesin huolenpidon Annesta olevan arvostettavaa ja liikuttavaa. Nämä ihmiset ovat vieraita, tunkeutujia Annen ja Georgesin maailmassa. He edustavat niitä reaktioita joita meissä syntyy todistaessamme tällaisia kohtaloita ulkopuolisina.

Ja kuten Huppertin hahmo, myös me olemme elokuvan lopussa tuomittuja vaeltamaan vanhusten tyhjäksi jättämää taloa ja miettimään mitä helvettiä oikeasti tapahtui (kuten elokuvissa Seitsemäs manner ja 71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta…). Georges tekee vaikean ratkaisun. Haluamme nähdä tämän todisteena ikuisesta rakkaudesta. Sen sijaan puhtaasti kauempaa tarkasteltuna teko on järjetön, sellainen josta luemme tekopyhistä iltapäivälehdistä, eikä sen sisälle pääse oikeastaan koskaan.

Amour 4

Rakkaus Haneken käsittelyssä on mysteeri. On oikeutettua kysyä onko rakkaudella todellisuudessa mitään merkitystä tarinan kontekstissa. Isä kysyy tyttäreltään rakastaako hän miestää. Vastaus: “Joo, kai minä rakastan.” Se mitä Georges taas miettii rakkaudesta tai tapahtuvatko hänen tekonsa edes rakkauden tähden jää arvoitukseksi.

Haneke on usein puhunut pornon luotaantyöntävyydestä, mutta porno mitä hän tarkoittaa, ei ole läheskään aina fyysistä jyystämistä, vaan kaikkea elokuvataiteen pornografista materiaalia, toisin sanoen niitä tunteita joiden odotamme tulevan tyydytetyiksi mennessämme katsomaan tietynlaista elokuvaa. Mysteerielokuvassa (Kätketty, Seitsemäs manner) odotamme saavamme vastauksen. Kauhuelokuvassa turvallisesti verta ja suolenpätkiä (Funny Games). Rakkauselokuvassa kunnon itkut ja lupaukset ikuisesta elämästä. Amourissa emme saa mitään. Elokuvassa on jopa pienessä sivuosassa klassisen musiikin harrastajille äärimmäisen tuttu Alexandre Tharaud, mestaripianisti, joka on juuri aikeissa soittaa päähenkilöillemme… ja heti alun jälkeen elokuva leikkaa pois. Edes koskettavaa ja siksi manipuloivaa musiikillista tuokiota ei ole tarkoitettu katsojan korville.

Herää kysymys mitä elokuvaa lukuisat katsojat ovat todella Amouria katsoessaan seuranneet? Pakkaa ovat sekoittaneet Haneken omat lausunnot elokuvaa käsittelevissä haastatteluissa, joissa hän on todennut aiheen olevan itselleen läheinen, ja että on halunnut tehdä elokuvan kielellä, joka puhuttelee katsojia. Olenko ainoa, jonka mielestä tämä kuulostaa myös vittuilulta?

Amour on niin järkähtämättömän banaali ja sisäiseltä elämältään armoton elokuva, että sen koskettavana pitäminen kertoo siitä tunnepikavoittoihin tähtäävästä katsomisen kulttuurista, joka meillä on. Katsojasta riippuu pitääkö Itävallan jekuttavan risuparran temppua (sen lopulta valjetessa täydessä kaameudessaan) “hyvänä läppänä” vai raivostuttavana kusettamisena.

Toinen vaihtoehto on se, että Haneke on todella halunnut tehdä vilpittömästi koskettavan elokuvan. Siinä tapauksessa filmi on erittäin kummallinen epäonnistuminen.

Amour 5