Yhdysvaltojen kokoisessa maassa, jossa teatterilevitykseen julkaistaan 300 miljoonan hengen yleisölle satoja elokuvia vuosittain, ei ole kovinkaan ihmeellistä, että lähes jokainen elokuva kerää syystä tai toisesta omat paheksujansa. Syynä voi olla elokuvan laatu, kasvottomien korporaatioiden kulttuurisen vaikutusvallan vastustaminen tai itselle vierasta poliittista kantaa edustavan yksittäisen elokuvantekijän torjuminen.
Poikkeuksellisen näkyvän vastarintaliikkeen on onnistunut keräämään Orson Scott Cardin kirjoittaman scifiklassikon Ender’s Gamen elokuvaversio. Tulevaisuuden armeijoita komentavien lapsisotilaiden kouluttamisesta kertovan elokuvan takana oleva Lionsgate-studio sai riesakseen perusteellisen PR-painajaisen Skip Ender’s Game -nimisen kampanjan muodossa. Elokuvan boikotointiin kehottava hanke pelkää, että homovastainen Card tukee rahallisesti elokuvasta saamillaan tuotoilla esimerkiksi homoavioliittoja vastustavia järjestöjä, jollaisen hallituksessa hän on myös itse aiemmin toiminut.
Monen muun leffaboikotin tapaan Skip Ender’s Gamen masentavin piirre on se, ettei vastustettava asia ole itse elokuvan sisällössä, mikä syö ilmaa itse elokuvien ansioista käytäviltä keskusteluilta. Vuonna 1984 kirjoitetusta Ender’s Gamesta eivät edes boikotin aloittajat väitä löytävänsä mitään homovastaista tai muuta vihamielistä materiaalia. Moisen puuttuminen elokuvaversiosta ei tosin ole mikään ihme – kalliilla rahalla tehtävästä Hollywood-tuotoksesta mahdollinen loukkaava materiaali poistettaisiin varmasti alta aikayksikön, jotta kalliit tuotantokulut saataisiin varmasti katettua.
Vaikka lopulta kävi ilmi, ettei Card nimellisestä tuottajan nimikkeestään huolimatta saa elokuvan tuotosta omaa osuutta, Skip Ender’s Game -hanke ei kadonnut mihinkään. Elokuvan menestyksen pelättiin tarkoittavan sitä, että Lionsgate ostaa filmatisointioikeudet myös Ender’s Gamen kolmeen jatko-osaan. Lisäksi oletettiin, että Cardin kannanottojen tekeminen tunnetuiksi vähentäisi hänen kirjojensa myyntiä – onhan Ender’s Gamesta luonnollisesti otettu filmatisoinnin alla uusi painos kammottavan leffajulistekannen kera.
Skip Ender’s Game osoittaa jaloista tarkoitusperistään huolimatta boikotoinnin ongelmallisuuden vaikutuskeinona. Boikotti tuo tuotteen vastustajalle hyvän mielen ilman, että hänen täytyy tehdä mitään. Vaivaton tekemättömyyshän on koko boikotoinnin perusidea. Se ei vielä itsessään tarkoita muuta kuin kauniiden ajatusten antamista omien ideaalien tueksi, eikä se vapailla markkinoilla vaadi toimijalta uhrauksia. Tähän heräsi myös Lionsgate, joka sovittelevien puheenvuorojen jälkeen päätti järjestää hyväntekeväisyyskeräyksen homoliikkeen toiminnan tukemiseksi.
Perinpohjaisuutensa vuoksi boikotin huomattavin panostaja oli tosin HitFix-sivuston Drew McWeeny, yksi Internet-sukupolven varhaisimmista elokuvabloggaajista. Hän kirjoitti elokuvasta vain kerran ilmoittaakseen, ettei Cardin tuloja minimoidakseen aio raportoida leffan vaiheista missään muodossa. Elokuva jäikin HitFixissä vaille julkisuutta, kunnes ensi-illan koittaessa sen arvosteli toinen kriitikko.
Joka tapauksessa Cardiin keskittyminen yksinkertaistaa tökerösti elokuvantekoprosessia. Yhteen vastenmieliseen henkilöön pohjaava boikottipäätös tarkoittaa myös kaikille muille projektin parissa työskenteleville heikentyviä urasuhdanteita. Ender’s Gamen kaltainen projekti tarjoaa työmahdollisuuksia esimerkiksi lukuisille nuorille näyttelijöille, joiden koko tulevaisuuden tämänkaltaiset elokuvat saattavat muokata tyystin. Esimerkiksi Hailee Steinfeldille elokuva on ensimmäinen yritys jatkaa tähtiuran rakentamista sen jälkeen, kun hän osoitti suurta potentiaalia Coenin veljesten Kova kuin kivi -uudelleentulkinnan pääroolissa kolme vuotta sitten.
Ender’s Gamen tapauksessa en ole itse jaksanut vaivata päätäni monimutkaisilla moraali- ja palkkiojärjestelmäpohdinnoilla. En ole aikeissa nähdä elokuvaa, mutta päätöksen takana ei ole mikään ylevä aate. Kyse ei ole siitä, mitä elokuva sisältää, tai kuka sitä on ollut tekemässä. Suuret hankkeet ja selvitykset tuntuvat turhilta, kun ne keskittyvät geneeriseltä haukotuttavalta efektimössöltä vaikuttavaan projektiin.
Kirjan peruskonsepti lapsikomentajista on varmasti omana aikanaan ollut huikeaa ja ainutkertaista luettavaa, mutta sen luomat vaikutukset ovat 30 vuodessa ehtineet muuttua itsestään selviksi. Sitten Ender’s Gamen ensi-ilmestymisen nuoria on asetettu niin kirjallisuudessa kuin blockbuster-elokuvissa vaativien tilanteiden eteen loputtomilta tuntuvissa scifi- ja fantasiamaailmoissa. Vuosikymmenten yrittämisen jälkeen toteutuva elokuva kasattiin lopulta ilmeisesti vain siksi, että siitä toivottiin uutta Harry Potterin, Twilightin tai Nälkäpelin kokoista kulttuuri-ilmiötä. Ender’s Game -filmatisointi näyttäytyykin koko 2000-luvun kestäneen young adult -elokuvien buumin väsähtäneenä jatkeena. Sitä odotellessa yleisö on saanut tuijottaa greenscreenin edessä möllöttäviä teinejä kyllästymiseen asti.
Lopulta yleisöltä ei löytynytkään kiinnostusta elokuvaa kohtaan. Skip Ender’s Gamen taustavoimat ovat hengittäneet helpotuksen huokauksia, kun elokuva lopulta floppasi Yhdysvalloissa taloudellisesti – heistä huolimatta. Boikottihanke on toisaalta ehkä Ender’s Gamen onni: se on ainoa tekijä, joka nostaa elokuvan vuoden muista young adult -flopeista erilleen – vai huomasitteko edes Beautiful Creaturesin ja Mortal Instrumentsin kaltaisen kaavamaisten leffojen olemassaoloa, vaikka studiot panostivat niihin uuden Nälkäpelin kokoisen franchisen toivossa? Jos tulevaisuudessa kirjoitetaan historiateosta tämänhetkisestä teinielokuvabuumista, ainakin Ender’s Gamen takaa löytyy jotain mainitsemisen arvoista.