Cinemaissí-raporttimme ensimmäisessä osassa käsitellään naisten tekemää ja naisista kertovaa elokuvaa. Muut Cinemaissí 2017 -tekstimme löydät Cinemaissí 2017 -tagin alta.

Batallas íntimas (2016)

Kotiväkivallasta kertova dokumenttielokuva Batallas íntimas päästää ääneen viidestä eri maasta olevia naisia, jotka kertovat tarinansa. Pahoinpideltyjen, nöyryytettyjen, raiskattujen ja uhkailtujen naisten kertomukset eivät ole iloista kuultavaa, mutta universaalin ongelman esille tuominen näin avoimesti on tarpeellista.

Dokumentti pureutuu siihen, miten kulttuurista huolimatta naiset ympäri maailman saatavat joutua kotiväkivallan uhreiksi. Syynä voi olla patriarkaalinen ajattelu, stressin purkaminen heikompana pidettyyn, vallankäyttö ja siitä huumaantuminen tai alkoholi. USA:sta, Meksikosta, Intiasta, Espanjasta ja Suomesta kotoisin olevat naiset kertovat omia kokemuksiaan, joista löytää paljon samankaltaisuuksia mutta myös kulttuurisia eroja. Valitettavasti kaikkia tarinoita yhdistää se, että mies selviää useimmiten todella vähällä – eihän mies voi edes rakastaa vaimoaan ilman satunnaista lyömistä. Vaimon hakkaamista kun pidetään yleisesti paljon hyväksyttävämpänä kuin satunnaisen ohikulkijan mukiloimista.

Väkivallan asteita on monia, ja elokuvan naisista helpoimmalla päässeet ovat tulleet hakatuiksi, kun taas pahimmasta päästä olevissa kohtaloissa palovammat ovat pilanneet kasvot tai mies on pelannut psykologisia pelejä kaappauksilla ja kertomuksilla siitä, miten vaimo ei tule näkemään huomista. Varman kuoleman tilanteessa jo hyväksyneen naisen tarina ei ole helppoa sulateltavaa. Kuten hän itsekin toteaa, ei tuollaisesta kasva enää täysin kokonaiseksi ihmiseksi, vaan jotain on aina hajalla, vaikka hän kuinka vaikuttaisi normaalilta ja ongelman selättäneeltä ulkopuolisesti.

Suomalaiskatsojalle lisäarvoa tuo tietysti se, että Batallas íntimas käsittelee myös kotiväkivaltaa Suomessa – selkeästi kansainvälisille markkinoille suunnattuna. Tämä tarkoittaa sitä, että elokuvassa kerrotaan suomalaisesta kulttuurista ja etsitään sitä kautta syitä maassamme tapahtuviin pahoinpitelyihin ja murha-itsemurhiin.  Vähemmän yllättäen kotimaatamme kuvaavissa osioissa alkoholi nousee esille. On kamalaa tajuta, että usein vastaavissa tilanteissa ainoa saatavilla oleva lainsäädännöllinen apu on lähestymiskielto, jonka pitäisi suojakentän tavoin estää toisen ihmisen päälle käyminen. Todellisuudessa väkivallan uhrit ovat joutuneet vainojen kohteeksi vielä vuosien jälkeenkin. Ei varmasti ole helppoa myöntää saaneensa edes pienen rauhan sen jälkeen, kun vuosia tappouhkauksia lähetellyt mies on löydetty kuolleena ulkomailta.

Dokumentissa kerrottuja tarinoita esitetään joko naisten haastatteluilla tai arkisten askareiden lomassa. Eri maissa tapahtuvia tavallisia kaupassakäyntejä näyttämällä elokuva antaa hieman aihetta toivoon, koska silloin vastoinkäymisiä kokeneet naiset osoittavat, että edes jonkinlainen arkielämän jatkaminen voi olla mahdollista. Jotkut ovat jopa onnistuneet löytämään uuden rakkauden. Kaikkien kohdalla elämä ei valitettavasti jatku näin hyvin, ja liian moni menehtyy kotiväkivallan seurauksena. Aiheen universaalius tekee Batallas íntimasista entistä masentavamman kokemuksen, mutta aiheesta pitää keskustella enemmän, jotta sille voidaan tehdä jotain.

Female Voices

Viime vuoden Cinemaissín tavoin festivaalilla nähtiin naisohjaajien teoksista koostuva lyhytelokuvanäytös. Ilahduttavasti viime vuoden näytöksen ainoa valittamisen aihe – lyhyt kesto – oli otettu nyt huomioon, ja näytöksessä nähtiin tänä vuonna neljä elokuvaa kolmen sijaan.

Näytöksen aloittaneessa meksikolaisessa Semillas de Guamúchilissa naisvankilan asukkaat esittelevät luovan kirjoittamisensa tuloksia. Aikaisemmin luku- ja kirjoitustaidottomat naiset ovat löytäneet elämäänsä jotain uutta ja saaneet siitä itsevarmuutta ja ihmisarvon tunnetta. Monessa eri kuntoutuksessa hyväksi todettu luovaan kirjoittamiseen rohkaiseminen on auttanut alempiarvoisiksi ihmisiksi itsensä kokeneita naisia luottamaan itseensä ja löytämään ympäriltään jotain kaunista. Onkin hieman irvokasta, että vankeudessa olevat naiset ovat kaltereiden takana vapaampia kuin koskaan aikaisemmin ympäröivässä maailmassa. Tärkeän sanoman naisten asemasta kertova lyhytelokuva osoittautui yhdeksi festivaalin suurimmista yllättäjistä.

Toisena elokuvana nähtiin chileläinen Leticia Akelin Premonición, joka on mielenkiintoinen valinta naiselokuvanäytökseen siksi, että sen pääosissa nähdään vain miehiä. Miehisestä kilpailusta ja sen haittapuolista kertova lyhytelokuva etenee verkkaisen mystisesti. Päähenkilö on aitaa rakentamaan tullut ulkopaikkakuntalainen, jota ei hyväksytä yhteisöön. Työnjohtajan kuoltua hän alkaa nähdä pakkomielteisiä unia aidan valmiiksi saamisesta. Muun porukan kanssa toimeen tuleminen on lähestulkoon mahdotonta, mutta näyissä kuolleista ilmestyvä työnjohtaja avaa portit yhteistyöhön ja toisen hyväksymiseen. Hienosti kuvattu ja erinomaisesti etenevä elokuva osoittaa, että ohjaajalla on näkemystä ja taitoa hidastempoisen arthouse-elokuvan tekemiseen. Toivottavasti näemme ainoastaan lyhytelokuvia ohjanneelta Akelilta mahdollisimman pian myös pitkän elokuvan.

Kolmantena elokuvana esitettiin costaricalaisen Kattia Gonzálezin Cosas que no se rompen. Hieman alle 15-minuuttisen elokuvan juoni kertoo tekstiviestillä jätetyksi tulleen Irinan päivästä ja jättämistyylin tympeydestä ylipääsemisestä, mutta itse elokuva keskittyy kuvaamaan nuorten naisten päivittäin kokemaa seksuaalista ahdistelua. Tämänhetkisen keskustelun kannalta ajateltuna elokuva on erittäin ajankohtainen, ja se pystyykin esittämään erinomaisen hyvin ahdistelun aiheuttamia tunteita siitä, että nainen olisi tehnyt tilanteessa jotain väärää. Vastaantulevien miesten kuvottavia kommentteja ja käsiliikkeitä kamalampaa on tajuta ilmiön olevan arkipäivää useille nuorille naisille.

Näytöksen viimeisenä elokuvana nähtiin jotain hieman erikoisempaa. Myös festivaalin What the F*ck! -näytöksessä nähty Demônia – Um melodrama em três atos poikkesi lyhytelokuvanäytöksen muista elokuvista totaalisesti tyylillään ja huumorillaan. Elokuvassa raskaana olevan naisen aviomies on pettänyt vaimoaan toisen miehen kanssa, ja tästä saa alkunsa kolmella eri tyylillä toteutettu farssi. Puolustuksena käytetään argumentteja, kuten ”sinä olet kieltänyt minua pettämästä sinua toisen naisen kanssa”, ja mukaan vedetään kaikki lähiseudun ihmiset. Alkuun normaalina alkava elokuva muuttuu toisessa näytöksessään uutisklipiksi tapahtuneesta, ja lopussa raivostuneet kommentit muuttuvat musiikkivideon ja YouTube poopin sekoitusta muistuttavaksi sekamelskaksi. Hulvaton sekoitus takaa naurunpurskahduksia, mutta sitä varten on ensin päästävä yli amatöörimäisen huonosta näyttelystä. Ilahduttavasti jokainen elokuvan kolmesta näytöksestä on kuvattu eri kuvasuhteessa ja toisistaan poikkeavilla tekniikoilla, jolloin hauskuuttamiseen pyrkivä lyhytelokuva on teknisesti reilusti pätevämpi kuin näyttelijöidensä osalta.

Suave el aliento (2015)

Kolumbialainen Suave el aliento kertoo perheen kolmesta eri sukupolvesta. Nuoren, keski-ikäisen ja vanhan kaartin edustajien elämää vaivaa harmaa arki ja toive jostain paremmasta. 15-vuotias tyttö alkaa kyllästyä poikaystävänsä lapsellisuuteen, perheenisä erkanee päivä päivältä enemmän vaimostaan ja isoäiti pohtii avioitumisen mielekkyyttä.

Elokuva on melkein mustavalkoinen. Joitain värisävyjä on säilytetty, mikä tukee elokuvan pysähtyneisyyden tunnelmaa antaen kuitenkin vaikutelman siitä, että elämä ei ole täysin mitäänsanomatonta. Joitain yksittäisiä ilon hetkiäkin siis löytyy. Ratkaisuna tämä kuulostaa huomattavasti hienommalta kuin mitä se on käytännössä, koska Suave el alienton visuaalinen ilme menee täysin pilalle siksi, että se keskittyy liikaa tyyliteltyihin still-kuviin. Tämän vuoksi elokuva antaa vaikutelman siitä, että sen tekijät ovat halunneet tehdä vain kokoelman upeita Instagram-otoksia. Ovenraosta mököttävä ihminen osittain väritetyssä ympäristössä voi olla yksittäisenä kuvana hieno, mutta elokuvaa se ei kuljeta eteenpäin, koska kohtauksissa ei tapahdu lainkaan sanatonta viestintää tai tunnetilojen kuvaamista. Liikkeessä ratkaisun toteuttaminen vieläpä näyttää rumalta, koska Suave el aliento on selvästi kuvattu väreissä ja jälkikäsitelty mustavalkoiseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi valo ja varjo liikkuvat sekavasti ja joskus ruudulla olevat tummat kohdat peittävät kaiken niin silmiinpistävästi, että se ei voi olla tarkoituksellinen ratkaisu.

Suave el aliento ei myöskään osaa kuljettaa tarinaansa ollenkaan. Hahmojen välillä vaihdellaan töksähdellen, ja koko elokuvan rytmitys tuntuu tahmealta. Katsoja ei saa elokuvan aikana yhtään hyvää syytä välittää esimerkiksi nuoren naisen teiniraskaudesta tai poikaystävän avoimesta naisjahdista. Kun vähäeleisyys ei vie elokuvaa mihinkään, nousee se vain taakaksi samalla tavalla kuin yliyritetty visuaalinen ilmekin. Suave el alientosta jääkin tunne siitä, että joku on vain päättänyt vähäeleisyyden ja mustavalkoisuuden kuuluvan taide-elokuvaan ja olettanut, että leffasta tulee automaattisesti hyvä niiden ansiosta. Kahdesta tyyliseikasta innoissaan olleet tekijät eivät siten ole enää vaivautuneet yrittämään muilla osa-alueilla.

El sonido de las cosas (2016)

Costaricalaisessa El sonido de las cosasissa rutiineihinsa takertunut Claudia joutuu pohtimaan elämäänsä uudestaan serkkunsa itsemurhan jälkeen. Parhaan ystävän ja kämppiksen virkaa toimittaneen serkun poissaolo jättää Claudian sisimpään tunteen surutyön tarpeellisuudesta, mutta samanaikaisesti sairaanhoitajana toimivan naisen kiireiset päivärutiinit pitävät hänet niin toimeliaana ettei tragedia ehdi satuttaa häntä. Ristiriitaiset tuntemukset tyhjiön täyttämisestä ja syyllisyydentunne oman elämän jatkumisesta saavat naisen ottamaan virkavapaata, jotta hän pystyy käsittelemään tapahtuneen ja jatkamaan puhtaan omantunnon kanssa.

Surutyön tekeminen kuitenkin ajaa Claudian aina vain lähemmäs romahtamista. Työ ja uintiharrastus eivät antaneet ikäville ajatuksille valtaa, jolloin niiden poistaminen läväyttää kaiken vastoin kasvoja. Pikkuhiljaa Claudian elämä alkaa tuntua hirveämmältä. Uusi kämppis ja elämään ilmestynyt vanha tuttu eivät riitä pitämään naista pinnalla. Vasta vanhan tutun hengenvaarallinen sairaus antaa Claudialle mahdollisuuden selviämiseen, koska nyt hänellä on mahdollisuus olla mukana toisen ihmisen vaikeassa tilanteessa – jotain, mikä jäi kokonaan väliin varoittamatta tulleen itsemurhan tapahduttua.

Elokuva etenee hyvin pitkälti Claudian tunnetiloja kuvaamalla. Siinä on paljon sanatonta viestintää, joka pystyy välittämään päähenkilönsä mielialoja ja ajatuksia sen dialogia paremmin. Pääosassa nähtävä Liliana Biamonte tekee suorastaan erinomaisen roolisuorituksen ristiriitaisia ajatuksia ja syyllisyyttä tuntevana naisena, jonka kasvoilta pystyy näkemään, että jokin vaivaa häntä. Toistuvien rutiinien keskellä nähdyt pienet epätoivon ja pahan olon merkit tekevät samoja asioita sisältävistä kohtauksista toisistaan poikkeavia, jolloin hahmonkehitys tapahtuu täysin alleviivaamatta ja luonnollisesti ilman, että kaikkea täytyy selittää katsojalle.

El sonido de las cosasia voi verrata festivaalilla nähtyyn El suave alientoon, koska molemmissa keskitytään paljon kasvojen kuvaamiseen juonenkuljetuksellisena elementtinä. Siinä, missä El suave aliento keskittyi tekemään yksittäisistä otoksista mahdollisimman komean näköisiä, onnistuu El sonido de las cosas käyttämään samankaltaisia kuvia hahmonkehityksen elementtinä. Visuaalisen tyylittelyn sijaan elokuvan päähenkilö elää, kasvaa ja tuntee, jolloin pienetkin eleet ja ilmeet auttavat katsojaa samaistumaan häneen. Kun katsoja pystyy kokemaan Claudian tunteman tyhjyyden, ovat pienetkin ilon hetket upeita ja voimaannuttavia.

Santa & Andrés (2016)

1980-luvulle sijoittuvassa kuubalaiselokuvassa vallankumouksellisuudesta innostuneet vapaaehtoiset pitävät syrjäseudulle karkotettua homoseksuaalia kirjailijaa uhkana kolmepäiväiselle rauhanfoorumille, joten idealistinen ja elämässään tragedian kohdannut Santa lähetetään estämään valheellista propagandaa suoltavan Andrésin poistuminen tontiltaan foorumin ajaksi. Yllätyksekseen Santa ei kohtaa murhanhimoista ihmisvihaajaa vaan lämminhenkisen ajattelijan, joka on ehtinyt jo tottua elämään eristyksissä ja vihattuna.

Elokuvan sanoma on yksinkertainen mutta tehokas. Santa tajuaa hyvin nopeasti, että Andrés on mukava ihminen, joka on tuomittu elämään unohduksissa ja köyhyydessä siksi, että hän ei ajattele vallitsevasta yhteiskuntajärjestyksestä samalla tavalla. Aikakauden ja kulttuurin vallitseva käsitys homoseksuaalisuudesta on myös erittäin tuomitseva ja demonisoiva. Vallankumouksellinen Santa ei pysty kuvittelemaankaan mitään pahempaa kuin kapitalistinen homoseksuaali, mutta sellaiseen tutustuttuaan hän tajuaa miehen olevan kaukana niistä ennakkoluuloista, joiden varjolla hänet Andrésia vahtimaan lähetettiinkin.

Santa & Andrés on pätevä kertomus ystävyydestä. Siinä eri lähtökohdista olevat ihmiset oppivat paljon toisiltaan ja saavat sitä kautta elämäänsä sisältöä. Maailmasta pois pyyhitty Andrés saa vihdoinkin keskustelukumppanin ja lapsensa kännikuskin törttöilyn seurauksena menettänyt Santa löytää elämästään pitkästä aikaa iloa. Pitkälti dialogivetoinen elokuva kasvattaa päähenkilöitään luontevasti, jolloin taustalla vaikuttava suvaitsematon ilmapiiri on mahdollista unohtaa. Siksi sen ilmestyminen kuin tyhjästä tuntuukin entistä pahemmalta. Kaikesta huolimatta elokuva sanoo, ettei toivoa kannata menettää.