Välivuoden jälkeen Helsingin festarikartalle paluun tekevä latinalaisamerikkalaisen elokuvan festivaali Cinemaissí järjestetään 23–27.10.2019 Kulttuurikeskus Caisassa ja elokuvateatteri Orionissa. Viisipäiväisen festivaalin ohjelmaan kuuluu hieman alle 20 elokuvan kattaus, jota täydennetään ajankohtaisia aiheita käsittelevillä keskustelutilaisuuksilla. Toimittajamme Jyri Majuri on poiminut ennakkotekstiimme muutaman näkemisen arvoisen elokuvan.

Retablo (2017)

Festivaalin avajaiselokuvana nähdään tänä vuonna perulainen Retablo. Pienessä Andien kyläyhteisössä asuvan 14-vuotiaan Segundon kasvutarinaksi naamioitu elokuva käsittelee homoseksuaalisuutta ja etenkin siihen liittyviä ennakkoluuloja useimmista vastaavista elokuvista poikkeavasti näyttämällä tapahtumat jonkun muun kuin vainoamisen kohteeksi joutuvan näkökulmasta. Isänsä kanssa alttaritauluja työkseen tekevän Segundon elämä muuttuu, kun hän näkee myyntimatkalla vahingossa isänsä suorittamassa seksuaalista aktia toisen miehen kanssa. Kyläyhteisönsä tiettyjä maskuliinisia piirteitä jo valmiiksi kyseenalaistava ja oman kasvunsa kanssa kamppaileva nuori vetäytyy ahdistuksensa kanssa itseensä. Päällimmäisinä ajatuksina päässä pyörivät isän väistämätön kiinnijääminen, yhteisön vihan kohteeksi joutuminen sekä kaiken tähän asti opitun kyseenalaistaminen.

Tapahtumia käsitellään ilahduttavan hienovaraisesti. Alkuun Segundon isää kuvataan lähinnä poissaolevana ja kylän muiden miesten kanssa ryypiskelevänä tavallisena miehenä. Jos katsoja ei tietäisi elokuvan asetelmaa etukäteen, voisi hän helposti ajatella Retablon kertovan isän kautta esitetystä toksisesta maskuliinisuudesta. Esitystavan vahvuudeksi nouseekin juuri se, että Retablossa sekä isä että poika joutuvat esittämään toteuttavansa vallitsevaa käytösmallia. Kylillä ryypiskely kuuluu miehen rooliin siinä missä teinien kuuluu kilvoitella keskenään toisiaan hakkaamalla. Segundo ei selvästikään halua olla muita mukiloiva misogynisti, mutta asiaa ei voi ilmaista kenellekään tulematta hylkiöksi. Kuten elokuvassa myöhemmin näytetään, ei yhteisö pidä koetusta normista poikkeavia ihmisiä tai heidän sukulaisiaan yhtään minään.

Vaikka homoseksuaalin miehen uhrina esittäminen voi tuntua jo moneen kertaan nähdyltä tapaukselta, on Retablon sanoma äärimmäisen tärkeä samalla tavalla kuin esimerkiksi tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla nähdyssä Tremorsissa. Molemmat elokuvat käsittelevät homoseksuaalisuutta juuri sen vahvasti kieltävän yhteisön näkökulmasta, jolloin edelleen relevantti universaali aihe kytketään poikkeavana pidetyn käyttäytymisen seurauksiin kyseisissä yhteisöissä. Retablon tapauksessa homoseksuaalisuuden pelkoon yhdistyy vielä perheeseen liittyvä syrjintä, ja kun kokijana käytetään toista henkilöä, pystytään seurauksia tarkastelemaan useamman ihmisen kautta. Näin ollen elokuva pystyy tuomaan useita näkökulmia aiheeseensa.

Useamman näkökulman esittämistä tukee myös elokuvan kertakaikkisen upea kuvaus. Alkuun vierekkäin nähdyt hahmot asemoidaan elokuvan edetessä eri kuvatasoihin, mikä saa kuva-asettelun muistuttamaan elokuvassa valmistettavia alttaritauluja. Tällainen asettelu myös tuo hahmoihin syvyyttä, kun Segundo nähdään kuvan etualalla tarinan kokijana isän ollessa taaempana kuin piinaavana varjona. Kaikkein taaimpana kuvassa täysin eri huoneessa nähtävä äiti taas muistuttaa naisen roolista miesten jatkeena – melkeinpä erillisenä osana perhettä. Andeja korostavat ulkokohtaukset tuovat esille massiiviset välimatkat, mikä vain korostaa yhteisöstä erkanemisen mahdottomuutta. Toimiva kuvakerronta pureutuu juonenkuljetuksellisia tapahtumia enemmän nimenomaan Segundon pään sisällä tapahtuvaan, mitä erinomaisesti esiintyvän Junior Bejarin vähäpuheinen näyttely korostaa hienosti.

Erinomainen elokuva käsittelee homoseksuaalisuuden lisäksi myös nuoren miehen epävarmuutta ja vallitsevista malleista poikkeamisen vaikeutta. Omaa yhteisöä vastaan asettuminen on usein äärimmäisen vaikeaa ja tarkoittaa joukosta erottumista ja syrjityksi tulemista. Maahan potkitun puolustaminen ei tämän vuoksi tule usein kysymykseenkään, vaikka oma moraalikoodi tätä vaatisikin. Erityisen hankalaa tämä on silloin, kun miehen malli on juurrutettu niin syvälle kulttuuriin, että sen vastaisesti toimiminen tarkoittaa itsensä ja perheensä tuomitsemista.

The Awakening of the Ants (2019)

Antonella Sudasassin The Awakening of the Ants pureutuu naisen asemaan tavallisessa costaricalaisperheessä. Päähenkilönä nähtävä Isabel työskentelee kotonaan, mutta pääasiassa hänen roolinsa on olla kotiäiti. Rakastava aviomies Alcides tuo leivän pöytään, koska ompelijana toimivalla Isabelilla ei riitä tilauksia arjen pyörittämiseen. Päällisin puolin kaikki näyttää olevan kunnossa, mutta normaalin perhearjen tuoksinassa Isabelia kalvaa halu päättää itse omasta elämästään.

Elokuvassa käsitellään perherooleja ja tottumista niihin. Isabelin lisäksi kukaan elokuvan hahmoista ei kyseenalaista rooliaan, jolloin kaikki menevät automaattisesti heille rakennettuihin lokeroihin. Vaikka Alcides haluaa ainoastaan hyvää, on hän jatkuvasti poissa perheen arjesta ja lastenkasvatuksesta. Perheen päänä hänen vastuullaan ovat raha-asiat, joita mies ei hoida mitenkään erityisen hyvin. Suunnitelmat uuden talon rakentamisesta saavat miehen innostumaan, kun taas Isabel joutuu piilottelemaan pikkurahoja saadakseen edes jonkinlaista päätäntävaltaa omiin ostoksiinsa – uusiin hehkulamppuihinkaan ei ole varaa tarvittaessa. Tämän lisäksi Alcides päättää haluavansa kolmannen lapsen tajuamatta edes kysyä puolisoltaan, haluaako tämä tulla jälleen kerran raskaaksi.

Vaikka kukaan elokuvan hahmoista ei kohtele Isabelia kaltoin, on naiselta viety oikeus päättää omasta kehostaan. Muutosta kaipaavan Isabelin sisäistä kamppailua kuvastetaan naisellisena piirteenä pidettyjen pitkien hiusten katoamiseen liittyvillä painajaisilla. Mallista irtaantuminen ajaisikin naisen helposti identiteettinsä menettämiseen. Myös pelko oman ihmisarvon vähenemisestä ikääntymisen myötä tulee esille ahdistavien kuvitelmajaksojen aikana. Lasten kasvaminen taas saa Isabelin ajattelemaan vastaavan kohtalon periytymistä tyttärilleen.

The Awakening of the Antsin ihmistarinat ovat helposti siirrettävissä sellaisinaan myös muihin kulttuureihin. Vastaavat tarinat naisen roolista ovat tuttuja myös täällä Pohjolan perukoilla. Tietyt mallit otetaan itsestäänselvyytenä eikä niiden kyseenalaistamista katsota hyvällä juuri siksi, että päällisin puolin elämä vaikuttaisi olevan kunnossa. Lopussa kuitenkin annetaan uskoa parempaan huomiseen, kun muutos on mahdollista ja ainakin osa ihmisistä on valmiita myös keskustelemaan aiheesta, kunhan se vain ensin nostetaan esille.

This Is Not Berlin (2019)

Vuoteen 1986 sijoittuva This Is Not Berlin alkaa nuorten miesten kahakoinnilla. Keskinäinen kilpailu, uhittelu ja pienimuotoinen nujakointi jostain syystä vain tuntuvat kuuluvan koululaisten arkirutiineihin. 17-vuotias Carlos ei ole täysin sinut tällaisen elämänmenon kanssa, mutta paljon muustakaan ei ole tietoa – kaikki yhteiskunnassa tuntuu ajavan kohti tällaista käytöstä. Ihastuminen kaverin siskoon Ritaan saa Carlosin päätymään underground-klubille, jossa soitettava post-punk ja ihmisten rutiinien kyseenalaistaminen saavat nuoren miehen kiinnostumaan kiellettynä pidetystä vapaamielisyydestä, muista poikkeavasta pukeutumisesta ja lokeromaisen ajattelun haastavasta seksuaalisuutensa toteuttamisesta.

Alkuun This Is Not Berlin muistuttaakin hyvin paljon bändielokuvaa sillä erotuksella, ettei elokuvan päähenkilö itse soita seurattavassa yhtyeessä. Ritan bändi pyrkii ensin vaikuttamaan omanlaisellaan kantaaottavalla post-punkilla, mutta tarina ei vie heitä ryysyistä rikkauksiin. Punk-festarilla irokeesimerestä nousee massiivisia keskisormien aaltoja, vaikka hauskana yksityiskohtana yksinäinen ja erittäin humaltunut yleisön jäsen yrittääkin luoda oman pittinsä tajuamatta enää mitään ympäröivästä menosta. Juuri tällaiset täysin alleviivaamattomat yksityiskohdat tuovat elokuvaan sen kaipaamaa aitouden tunnetta, koska This Is Not Berlinin käsitys vuodesta 1986 ei ole tehty kaikkein uskottavimmalla mahdollisella tavalla. Onneksi aikakausi on elokuvassa enemmänkin vain juonellinen moottori ja mahdollisuus tarkastella myös nykyisin ajankohtaisia aiheita, joten nykyaikaistettuihin vaatteisiin pukeutuvat ja 2010-luvun ihanteiden mukaisesti stailatut ihmiset eivät häiritse katsojaa kovinkaan kauaa.

Kun musiikilla itsellään ei pystytä vaikuttamaan kaikkiin yhteiskunnallisiin epäkohtiin, muuttuu This Is Not Berlin kuvaukseksi poliittisen taiteen tekemisestä. Samoissa piireissä lähdetään tekemään järisyttävää, rakenteita haastavaa ja suurta yleisöä shokeeraavaa taidetta. Epäkohdat tuodaan laulujen sanoitusten sijaan esille eritteissä ryömimällä ja sisäelimiä ympäriinsä heittelemällä. Taiteesta kuitenkin keskustellaan sivistyneesti ja näkökulmia pohtien. Kollektiivin kokoontumiset ovat kuin ranskalaiselokuvan taidenäyttelystä, mutta gallerian sijaan teokset nähdään ja koetaan läpeensätägätyissä purkutaloissa ja frakkeihin ja iltapukuihin pynttäytymisen sijaan vieraat näyttävät siltä, että he soittaisivat The Curessa.

Fokuksen vaihtaminen pelkästä musiikista vaihtoehtotaidepiireihin on elokuvan kantava voima, koska skenessä tehtävä taide esitetään elokuvassa musiikkiesityksiä yhteiskunnallisempana ja poliittisempana. Näin myös kommandotyylisten performanssitempausten näyttäminen tulee mahdolliseksi. Teknisesti isoa Hollywood-elokuvaa muistuttava teos tekee itsestään äärimmäisen helposti lähestyttävän, mutta käsitellyt teemat ovat kuitenkin hyvin paljon tavanomaisesta kassamagneetista poikkeavia. Esitetty taide tuo Super-8 -kameroineen, suttuisine kuvineen ja groteskina esitettyine seksuaalisine tekoineen mieleen 1980-luvun underground-taidepiireissä ilmiöksi nousseen Richard Kernin elokuvat. Nämä taas eivät voisi olla enää yhtään kauempana Hollywood-studioiden teoksista. This Is Not Berlinin helposti lähestyttävä visuaalisuus ja tarinankerronta esittelevät jotain rujompaa ja arvaamattomampaa katsojalle kuin vahingossa eikä tämä tunnu mitenkään luonnottomalta. Kiinnostuksen herättäminen tätä kautta onkin erittäin toimiva ratkaisu.

Ohjaajansa elämää sivuava elokuva käsittelee aikansa undergroundia, valtavirrasta poikkeamista ja seksuaalisuutta sen verran antaumuksella, että katsojalle tulee nopeasti selväksi, miksi ohjaaja-käsikirjoittaja Hari Sama on halunnut kertoa juuri tämän tarinan. Ammattimainen toteutus, hyvä musiikki, vaikeasti lähestyttävän taiteen esittäminen kiinnostavalla tavalla sekä usein seksualisoimattomana näytetty alastomuus saavat katsojan antamaan epäuskottavan oloisesti luodun ajankuvan helposti anteeksi. Elokuva ei ole koko ajan täysi napakymppi, mutta sen vahvuudet painavat vaakakupissa reilusti huonoja puolia ja pieniä kömmähdyksiä enemmän.

Arrieros (2018)

Etelä-Amerikan korkeimman vuoren, Aconcaguan, lähellä työskentelevien muulinajajien, arrierojen, elämästä kertova dokumentti näyttää, millaista on työskennellä karuissa olosuhteissa vaarallisessa ammatissa. Länsimaalaisten turistien vuorikiipeilyharrastuksen mahdollistavat ajurit kuljettavat tarvikkeita ja ihmisiä paikkoihin, joihin on hankalan maaston takia lähestulkoon mahdotonta päästä. Reitit ovat vaarallisia ja apu kaukana. Palkinnoksi saatavalla palkalla ei mahdollisteta turvattua tulevaisuutta. Tästä huolimatta jokin saa arrierot palaamaan työnsä pariin kaudesta toiseen.

Dokumentti antaa sanan muulinajajille, jotka kertovat kameran edessä työstään. Joillekin vuoristossa kulkeminen on suvussa periytynyt elämäntapa, kun taas toisille se on vain keikkatyötä, kun muutakaan ei sattunut löytymään. Yksi Arrierosin vahvuuksista onkin se, ettei muulinajajan ammatista luoda mitään elämää suurempaa, vaan elokuva käsittelee työtä useammasta näkökulmasta. Tämän lisäksi Aconcaguan valloitusta yrittävien kiipeilijöiden leirissä nähtävät haastattelut antavat kuvan siitä, millaisina arrierot nähdään täysin kulttuuria tuntemattomien silmissä. Haastateltavat kehuvat jokaista kohtaamaansa ajuria ylvääksi ja selvästi juuri tätä työtä haluavaksi vuorten asukiksi, kun juuri aikaisemmin haastateltava arriero on saattanut paljastaa etsivänsä toisenlaista työtä. Työn arvokkuus ei katoa mihinkään, mutta ammattia ei kuvata myöskään pelkästään eksotisoivasta näkökulmasta. Tällainen lähestymistapa saa katsojan myös miettimään turistien jopa ylimielistä suhtautumista matkansa kohdemaahan, koska kiipeilijöillä on selvästi etukäteen muodostettu mielikuva heitä auttavista luonnon kanssa harmoniassa elävistä henkioppaista – sellaisten kanssa työskentely kun on reilusti trendikkäämpää kuin tavallisten työmiesten kanssa touhuaminen.

Lisämakua dokumenttiin antavat eläintensuojelun tuominen osaksi muulinajoa, luonnon huomioiminen karavaanien kulkureiteissä, jotta toistuva kavioiden kopina ei tuhoa alueen eläimistön ravintoa sekä esimerkiksi helikopteriliikenteen yleistymisen myötä kumpuavat pelot työn tai elämäntavan tuhoutumisesta. Näitä väritetään arrierojen piirissä sukupolvelta toiselle siirtyneillä uskomuksilla ja myyteillä. Suhtautuminen vuorten aaveista kertoviin tarinoihin korreloi selvästi sen kanssa, miten pitkälle suvussa ammatin perinteet menevät. Kolmannen sukupolven muulinajaja näkee tilanteen aivan eri tavalla kuin suoraan koulun penkiltä eläinrakkautensa vuoksi ammattiin hankkiutunut.

Pitkälti haastattelujen kautta etenevä dokumentti avaa katsojalle vähän tunnetun ammatin eri puolia. Välissä nähtävät kuvat uhkaavana, mutta kauniina siintävistä vuorijonoista herättävät arvostusta ja luovat hieman Retablon tyylisesti mielikuvaa miljööstä, josta pois lähteminen ei ole vaarallisten kulkureittien ja isojen etäisyyksien vuoksi helppoa. Lyhyestä kestostaan huolimatta 75-minuuttinen elokuva tuo ruudulle tarpeeksi erilaisia ihmisiä kertomaan arrieron ammatista riittävän monipuolisesti, jolloin katsojalle jää käteen paljon muutakin kuin pelkkä pintaraapaisu.

A Girl’s Band (2018)

Argentiinalaisesta naisbändiskenestä kertova Marilina Giménezin dokumentti A Girl’s Band näyttää, millaista on kiertää vuodesta toiseen machokulttuurin ja seksismin täyttämässä undergroundissa. Dokumentissa tuodaan esille, miten harva argentiinalainen naismuusikko kirjoittaa itse oman musiikkinsa tai käyttää myyntivalttinaan mitään muuta kuin seksiä. Miesten ylivaltaa vastaan sanoituksillaan ja asenteellaan taistelevien bändien parissa ei liiku suuria rahoja, ja välillä muusikot joutuvat epäreilun vihamielisyyden kohteeksi, mutta tästä huolimatta he jatkavat työtään sinnikkäästi.

Alkuun dokumentti kuvastaa ohjaaja Giménezin oman, nykyisin lopettaneen, YiLet-yhtyeen tarinaa naismusiikin tiennäyttäjänä hieman Netflix-dokumentti Shirkersin tyyliin kasaamalla vanhan porukan uudestaan yhteen ja kuvastamalla tyyliteltyjen kuvamontaasijaksojen kautta heidän tuntojaan menneistä ajoista. Tämän jälkeen siirrytään tavanomaisempaan musiikkidokumenttityyliin tuomalla mukaan useita naisen asemaa tai seksuaalisuutta jollain tavalla musiikissaan käsitteleviä yhtyeitä tyylilajista riippumatta. Haastattelujen kautta herätetään kysymyksiä muun muassa alan miesvaltaisuudesta ja naisen roolin rajallisuudesta. Myös tuotantopuolen ja lavatekniikan parissa työskentelevien naisten vähyyteen kiinnitetään huomiota.

Musiikkidokumenttimaisuutta korostetaan näyttämällä tiheään tahtiin pätkiä elokuvassa nähtävien bändien live-esiintymisistä. Rakenne saa musadokkaria odottavan katsojan tuntemaan olonsa kotoisaksi, mutta epäoikeudenmukaisuuksiin pureutuvat sanoitukset ja seksismiä kritisoivat lavashow’t erottavat A Girl’s Bandin tavanomaisesta Metallica-biopicista. Kun miesyhtyeet laulavat bailaamisesta ja naistenkaadosta laukeamistaan simuloiden, on naisbändien lähestymistapa huomattavasti erilainen. Kaduilla kuvatut haastattelut muusikoista taas avaavat näkemyksiä yhteiskunnasta ja siitä, millaisen uhrauksen Argentiinassa nainen joutuu tekemään soittaakseen kantaaottavassa bändissä. Kesken haastattelun ruutuun pamahtava itseään esille tuova humalainen mies vain vahvistaa, millaisina naiset koetaan yöelämässä.

Yhteiskunnallisen aiheen käsitteleminen usean toisistaan poikkeavan musiikkityylin kautta tekee A Girl’s Bandista helposti lähestyttävän. Nyt elokuvasta nauttiminen ei ole millään tavalla kiinni siitä, pitääkö siinä soivasta musiikista, koska variaatioita on niin paljon. Tyylin sijaan musiikkia yhdistää tärkeä sanoma, joka tuodaan esille voimaannuttavasti. Ison kattauksen sisällyttämällä elokuva myös tarjoaa katsojalleen kokonaisvaltaisen kuvan skenessä toimivien muusikoiden näkemyksistä ja saa henkilökohtaiset soittolistat täyttymään musiikista, jonka pariin ei muuten tulisi luultavasti koskaan päätymään.