Clip 2014

Kun kuulee opiskelijoiden järjestämistä lyhytelokuvafestivaaleista, joilla esitetään ainoastaan opiskelijoiden tekemiä elokuvia, ensimmäiset mielikuvat eivät välttämättä ole erityisen mairittelevia. Yksi syy lienee se, ettei voi olla lainkaan varma mitä tuleman pitää, kun sulloutuu auditorioon seuraamaan lyhytelokuvia, joiden tekijöistä ei ole ennen kuullutkaan. Clip-lyhytelokuvafestivaali, joka aiemmin tunnettiin Clip-videofestivaalina, on juuri tällainen tapahtuma. Se on myös ainoa laatuaan Suomessa. Mikään muu festivaali ei keskity ainoastaan opiskelijoiden tekemiin elokuviin.

Seinäjoen ammattikorkeakoulussa mediatuotantoa opiskelevat Pia Murto (tapahtuman tuottaja) ja Ida Immonen (koordinaattori) osallistuivat tapahtumaan, kun sitä isännöivät Satakunnan ammattikorkeakoulun viestinnän opiskelijat Porissa. Viestinnän koulutusohjelman loputtua Samkista, päättivät he järjestää Clipin omassa opinahjossaan Seinäjoella ja saivat aiemmilta järjestäjiltä konseptin käyttöönsä. Järjestämisinnon taustalla oli yksi syy ylitse muiden: verkostoituminen. Tapahtuma toimii oivallisena mahdollisuutena verkostoitua eri puolilta Suomea paikalle saapuvien alan opiskelijoiden, toisin sanoen tulevien ammattilaisten, kuin myös elokuvaa harrastavien kesken. Halu oli myös saattaa opiskelijoiden osaamista esille, sillä vaikka Suomessa järjestetään jonkin verran elokuvafestivaaleja joille voi töitään lähettää, ohjelmistoon pääsy saattaa olla kiven alla johtuen niille lähetettyjen elokuvien suuresta määrästä ja kovasta tasosta.

Nyt kolmannen kerran järjestetty yksipäiväinen Clip koostui kolmesta näytöksestä, joissa esitettiin yhteensä 30 lyhytelokuvaa, joita tapahtumaan oli lähetetty kymmenestä eri oppilaitoksesta. Tarjonnassa oli näytelmäelokuvan lisäksi edustettuina niin animaatio, dokumentti kuin musiikkivideokin. Elokuvansa esitettäväksi lähettäneiden ei tarvinnut tyytyä tänä vuonna ainoastaan vertaispalautteeseen, vaan tapahtumalle oli saatu kuusihenkinen tuomaristo, johon kuului tuottaja Rimbo Salomaa, lyhytelokuvaohjaaja Harri J. Rantala, elokuvaohjaaja Taru Mäkelä, Etelä-Pohjalaisen elokuvan edistämisyhdistyksen puheenjohtaja Sanna Panula, sekä Anselmi – nuori ihmissusi -elokuvasta vastanneet Mikko Soukkala (tuottaja) ja Matti Pekkanen (ohjaaja). Heistä paikalle olivat saapuneet Rantala, Mäkelä ja Panula. Muut olivat katsoneet festivaalin tarjonnan etukäteen ja lähettäneet pisteet.

Noin kolmasosa ohjelmiston elokuvista oli dokumentteja. Niistä erityisen säväyksen teki, kiitos ohjelmasuunnittelun, peräkkäin nähdyt Ilona Raivion ja Anni Soljan ohjaama Satama (Metropolia), jossa ahtaaja kertoo työstään konttisatamassa, ja Mika M. Niskasen Minun paikkani (Turun AMK), joka on Turun Tuomiokirkon pitkäaikaisen oppaan Aiju von Schönemanin haastattelu. Kaksi aivan erilaista ihmistä ja työympäristöä, mutta molemmista tarinoista välittyy inhimillisyys. Kumpikin lyhytdokumentti hyvä esimerkki siitä, että asiat voi saada sanottua ytimekkäästi 5-9 minuutissa, eikä henkilökuvaan tarvita vähintään 30 minuutin jaarittelua.

Tuomaristo valitsi voittajaksi Salla Kallion dokumentin Me ystävät hulivilit (Turun taideakatemia), jossa reilu parikymppinen tekijä kuvaa ystävystymistään 83-vuotiaan Soilen kanssa, jonka menoa ei heikentynyt muisti näytä hidastavan. Ystävyys voi kukoistaa yli sukupolvirajojen, molempien päähenkilöiden ollessa hulivilejä ja kiinnostuneita musiikista. Elokuvan tunnelma oli iloinen ja hauska. Siinä on myös hyville dokumenteille ominaista yllätyksellisyyttä. Me ystävät hulivit toimi festivaalin päätöselokuva ja palkintona niille kärsivällisille katsojille, jotka eivät höntyilleet minnekään, vaikka tapahtuman ilmoitettu aikataulu venyi noin 45 minuutilla. Itse tekijä palkittiin neljällä kappaleella guest-passeja Tampereen elokuvajuhlille ja Animatricksiin, elokuvan päästessä johonkin väliin Episodin nettisivuille esitettäväksi.

Toiseksi tuli Jarno Harjun Pitsan päälle ei muna kuulu (LAMK) ja kolmanneksi sijoittui Iiro Peltosen Upovanie (TAMK). Ensiksi mainittu oli makaaberi komedia, jonka pahaa-aavistamaton päähenkilö tilaa pitsan ja lähetti tuokin ruumiin olohuoneeseen, jonka pöydällä lojuu tukevasti Edgar Allan Poen Kootut kertomukset. Elokuvan huumori ja visuaalisuus toivat hieman mieleen Jean-Pierre Jeunetin Delicatessenin. Upovanie on kunnianhimoista scifiä, eikä mitään hassuttelua Star Wreckien tapaan, ja siksi melkoinen outolintu kotimaisella elokuvakentällä. Kosmonautti Komarovin odysseia maailmanlopun jälkeisessä maailmassa tempaa mukaansa, vaikka elokuva onkin hidastempoinen. Lajityypin ystävät ottavat Upovanievin varmasti aikanaan omakseen.

Yleisö äänesti suosikikseen film noir -kliseille naureskelevan Vain John Welles pukeutuun nahkaan (LAMK), jossa yksityisetsivää esitti mainio Ilkka Villi (Ainoat oikeat), jonka kertojaääni veti rikoselokuvan ystävän naaman virneeseen. Kyseessä saattoikin olla festivaalin viihdyttävin tapaus. Näyttelijäsuoritusten parhaimmistoa edusti kuoleman pelkoa käsittelevän Ikkunan (TAMK) kaksi vanhempaa herraa, jotka makaavat sairaalassa samassa huoneessa, toisen kommentoidessa ikkunasta näkemiään tapahtumia. Näyttelijät olivat kuulemma Keuruun kesäteatterista; pitkän linjan harrastajia, joiden suoritukset olivat kyllä ammattilaistasoa.

Seinäjoen ammattikorkeakoulun opiskelijoiden elokuvat Perustuu tositapahtumiin ja Writer’s room: Haulikkomies edustivat lyhäreitä, jotka oli tehty varta vasten Clippiin. Perustuu tositapahtumiin, joka olisi voitu esittää festivaalin alkukuvana, oli luonteva, ei liian yritteliäs, komedia siitä kuinka opiskelijat alkavat väsätä kilpailuelokuvaa Clippiin, eikä elokuvantekijöille tutuilta kommelluksilta vältytä. Writer’s room: Haulikkomies taas kuvasi kahta kaverusta pohtimassa coolia leffaideaa. Jutun pihvi oli siinä, että välillä katsojalle näytettiin miltä järjetönkin idea saattaisi näyttää ja kuulostaa käytännössä. Yleisö nauroi ja minä myös, mutta pidin Haulikkomiestä lopulta turhan pitkänä ja mieleen juolahti ajatus siitä, että mahtaako tämä nyt edustaa sitä liiallista itsetietoisuutta, josta elokuva-alan opiskelijoita joskus moititaan. Vastaavan pätkän tosin haluaisin kyllä nähdä myös joistakin Laajakuvan toimituksen jäsenien keskusteluista.

Kaikkiaan Clip oli positiivinen kokemus, eikä vähiten elokuvien tason vuoksi, jota Taru Mäkelä kuvaili yllättävän hyväksi, ainakin mitä tuli tekniikan hallitsemiseen. En väitä vastaan. Yli neljän tunnin elokuvamaraton sujui mukavissa merkeissä. Festivaalitunnelmaa osaltaan kohottivat juontajat, jotka esittelivät jokaisen elokuvan ja väänsivät keskenään vitsiä, lisäten katsojien viihtyvyyttä. Jokseenkin antoisia olivat myös paikalla olleiden tekijöiden kommentit elokuviensa jälkeen. Kyllähän siitä yleensä jotain erityistä syntyy kun kokoaa elokuvantekijöitä, harrastajia ja innokasta yleisöä päiväksi samaan tilaan. Niin tälläkin kertaa.

Share

Petri Penttinen

Kiinnittymiseni elokuvaharrastukseen tapahtui teini-iässä, Tähtien sodan, Alec Guinnessin Ealing-komedioiden ja Charlie Chaplinin myötävaikutuksella. Olen sittemmin käyttänyt satoja tunteja elokuvateatterin penkkiä kuluttaen, DVD-kokoelmaa täydentäen ja YLE Teeman tarjontaa vahdaten. Kiertelen mielelläni elokuvafestivaaleja, uusien ja ennen kaikkea yllättävien elokuvaelämysten toivossa. Elokuvan lisäksi intoilen kirjallisuudesta, pubivisoista ja teatterista.

Lisää luettavaa: