Maa: Yhdysvallat
Genre: Kauhu, scifi
Ohjaus: Scott Stewart
Käsikirjoitus: Scott Stewart
Kuvaus: David Boyd
Leikkaus: Peter Gvozdas
Sävellys: Joseph Bishara
Näyttelijät: Keri Russell, Josh Hamilton, J.K. Simmons, Dakota Goyo, Kadan Rockett
Varmasti suurin haaste jokaiselle kauhuelokuvan katsomista harkitsevalle on aina oma kykenevyys hyväksyä ruudulle vyöryvät tapahtumat jonkinlaisena loogisena jatkumona. Kauhu yrittää usein tavoittaa katsojiaan arkisilla ja samastuttavilla hahmoilla, joiden hyvin todellisuutta vastaava arki muuttuu joko veriseksi selviytymiskamppailuksi tai demonien pakoiluksi. Tällaista ei tietenkään tapahdu todellisuudessa ainakaan hirveän suurella todennäköisyydellä, jolloin peliin tuleekin katsojan kyky lykätä omaa epäuskoaan – Suspension of disbelief, kuten jenkit sanoisivat. Tämä on tarpeellista myös siksi, että suurin osa kauhuelokuvista (usein ne huonommat) rakentuvat sen ympärille, että hahmot menevät tapahtumien luokse. Oli se sitten kaapin pohjalla lymyilevä hirviö tai kellarista kurkistava haamu, hahmoilla on tapana lähestyä näitä tilanteita aina varmasti mutta äärimmäisen hitaasti. Kukaan täysijärkinen ei tekisi tätä, mutta jos haluaa nauttia edes joistain haamukauhuelokuvista, taito asian hyväksymiseen on tarpeellinen. Olen mielestäni erittäin harjaantunut tämän taidon saralla, ja pystyn usein hyväksymään mitä hölmöimmät juonenkäänteet ja ennen kaikkea yllämainitut tutkimusretket sopimattomiin paikkoihin ilomielin, odottaen innolla niiden lopussa olevaa säikäytystä. Joskus kuitenkin eteeni tulee elokuva, jolloin tämä on yksinkertaisesti mahdotonta. Dark Skies on juuri sellainen elokuva.
Dark Skies yrittää kovasti kertoa vakavamielistä tarinaansa. Lähiössä asuva jatkuvasti köyhemmäksi riutuva perhe, johon kuuluu kaksi poikaa ja isä sekä äiti, joutuvat yliluonnollisten tapahtumien uhreiksi. Asetelma on tuttu lukemattomista nykyisen Paranormal Activityn käynnistämän uuden aallon jenkkikauhuista, ja elokuvan taustalta löytyykin Blumhouse Productions -niminen tuotantoyhtiö, joka on tuottanut samalla kaavalla neljän paranormaalitoiminnan lisäksi esimerkiksi James Wanin Insidiousin sekä tulevan, tämän kaavan home invasion -aligenreen yhdistävän The Purgen. Kaikissa näissä elokuvissa tuntuu olevan jokin gimmick joka erottaa sen kollegoistaan, oli se sitten Paranormal Activityn umpipöhkö turvakamerakuvaus, The Purgen sci-fiasetelma tai Insidiousin tapauksessa se, että elokuva on jopa oikeasti hyvä. Dark Skiesin temppu on, että demonit tai vastaavat pikkupirut eivät olekaan vastuussa oudoista tapahtumista, vaan taustalla lymyilevät harmaat olennot ulkoavaruudesta!
Olentojen design tuntuu osittain ottaneen mallia nykyisessä pop-kulttuurissa ihan liikaa esiintyvästä Slender Manista, mutta pohjana on selvästi esimerkiksi Fire In The Skyssa nähdyt perinteisemmät alienit. Valitettavasti olennot on luotu puhtaasti CGIllä, mutta niitä nähdään myös kiitettävän vähän ennen hirvittävän huonoa lopputaistelua. Suurin osa elokuvan alkupuolesta kuluukin enemmän perheen elämään tutustuessa. Teinipoika katselee kaverinsa kanssa pornoa ja ottaa tästä mallia tosielämässä tyttöihin tutustuessa, joka yllättäen jopa toimii erinomaisesti hänen kannaltaan, mitä nyt ennen tulista suudelmaa joutuu nauttimaan poskelle läpsäisystä. Äiti taas on perheen työssäkäyvä elättäjä isän etsiessä kuumeisesti töitä. Valitettavasti äidin uravalinta on tehty varsin päin persettä, koska kiinteistövälittäjä joko kertoo sympaattisille asiakkailleen, ettei hänen kauppaamaansa taloa kannata ostaa sen hinnan takia, tai elokuvan loppupuolella hakkaa hupaisasti päätään ikkunalaseihin kesken asuntonäytön mystisten muukalaisimplanttien vuoksi. Hah, naiset! Ei niille töitä kannata antaa, sanoo ohjaaja/käsikirjoittaja Scott Stewart.
Öisin kuitenkin tapahtuu jatkuvasti outoja – jääkaapin sisältö leviää itsestään pitkin keittiötä, hälyttimen kaikki sensorit laukeavat kerralla ja outoja kuvioita heijastuu kattoon. Tämän kaiken pitäisi olla hyvin pelottavaa, koska jokaisen kohtauksen taustalla soi aivan sietämätön ambient-bassohumina. Parhaiten onnistuva säikyttelykohtaus onnistuu lähinnä naurattamaan kolmen eri lintuparven suunnatessa perheen ikkunoita kohti. Jälkikäteen teinipoika tökkii lintuja kaverinsa kanssa, koska he ovat viisaita ja terveyttänsä ajattelevia yksilöitä. Hauskuutta synnyttää myös kohtaus, jossa isä löytää näkemässään unessa nuoremman poikansa sängystä ilman silmiä, jotka pojan pelkäämä nukkumatti on vienyt. Live-action filmatisointi Paul Berryn Sandmanista kyllä kelpaisi, mutta oikeastihan tässä toimivat pahiksina muukalaiset.
Pariskunta saa siis lopulta selville, että harmaat alienit haluavat heidän nuoremman lapsensa, johon he ovat osoittaneet erityistä kiinnostusta tapahtumien alusta lähtien. Teinipojalla sen sijaan oli jo lapsena outoja tauteja, mutta sehän ei varmasti liity siihen ketä alienit todella tulivat hakemaan. Jostain syystä Dark Skies povaa jatkuvasti vastaavanlaisia yllättäviä käänteitä, jotka arvaa pöhkömpikin parhaimmillaan jopa tunti ennen niiden toteutumista. Sama ongelma vaivaa useita säikyttelykohtauksia, joissa hahmot kävelevät tapahtumapaikkoja kohti, jossa jokin sitten pelästyttää heidät ja katsojat. Valitettavasti kaikki on rytmitetty niin, että säikäytys tapahtuu juuri niin laskelmoidusti, että siihen pystyy varautua vähintään kymmenisen sekuntia etukäteen. Kaikki tämä on kuitenkin vielä pientä elokuvan kliimaksiin verrattuna, jossa sekin vähä hyvä mitä ennen sitä on tapahtunut vedetään tehokkaasti viemäristä alas.
Ja se lopputaistelu onkin juuri se, mikä minua elokuvassa niin kovasti häiritsee. Ennen laudoitetussa talossa tapahtuvaa mittelöä JK Simmonsin aivan liian vakavasti tulkitsema alien-ekspertti on sanonut perheelle hyvin vahvasti, että ainoa tapa varmistaa kaikkien selviytyminen tulevasta hyökkäyksestä on pysyä yhdessä keinoja kaihtamatta. Yön tapahtumat tekevät kuitenkin selväksi, että vanhempia ei kiinnosta paskan vertaa miten tässä käy. Heti harmaiden CGI-otusten ilmaantuessa isä käskee äidin yläkertaan lasten kanssa, jossa äiti sitten lukitsee lapset yhteen huoneeseen ja jää itse käytävälle vartioon. Eräästä toisesta käytävän huoneesta kuitenkin kuuluu television ääntä, joten äiti kävelee sinne tuttua kilometrin tuntivauhtia vain jäädäkseen lukkojen taakse alieneiden lukitessa oven isän ampuessa alakerrassa varjoja haulikolla. Millaisia saatanan spedejä nämä ihmiset oikein ovat? Kykenemättömyys tekemään mitään ehkä menisi läpi, mutta alle kymmenen minuuttia aiemmin heille on selostettu, että juuri näin ei saisi tehdä, ja sitten tehdään juuri niin ja kas kummaa, se ei ollutkaan viisain vaihtoehto. Näin typerryttävää ja turhauttavaa idiotismia näkee harvemmin ylipäänsä missään elokuvassa, ja se jättää uskomattoman huonon jälkimaun.