The Disaster Artist (2017)

Elokuva perustuu tositapahtumiin. Luultavasti jokainen tuntee tarinan, mutta kerrataan se varmuuden vuoksi. 2000-luvun vaihde. Nuori Greg Sestero kohtaa San Franciscossa näyttelijäkurssilla taidoiltaan umpisurkean mutta esiintyjänä rohkean Tommy Wiseaun. 19-vuotiaalle nuorukaiselle vanhemman Tommyn seura toimii esikuvallisena ja tekee itsetunnon kannalta hyvää, vaikka miehessä on myös paljon hämärää: Wiseau on umpirikas, valehtelee ikänsä, vaatii ettei hänen yksityiselämästään puhuttaisi ja kertoo olevansa kotoisin New Orleansista, vaikka hänen aksenttinsa kielii itäeurooppalaisesta taustasta. Kaksikko muuttaa yhdessä Los Angelesiin, Tommyn asuntoon, ja yrittää etsiä töitä näyttelijöinä. Koska kummallakaan ei tärppää, Wiseau käsikirjoittaa ja tuottaa salaperäisillä rahavarannoillaan oman indie-elokuvansa, jossa hän ja Sestero esittävät pääosia. Projektia varten ostetaan kuvauslaitteet, hankitaan näyttelijät ja palkataan kuvausryhmät. Elokuvan nimeksi tulee The Room, ja se on täysin onneton räpellys. Lopussa kuitenkin kiitos seisoo. Vuosien mittaan tahattoman humoristinen elokuva kerää kulttimainetta, ja sen DVD-julkaisu ja lukuisat uusintakierrokset tuottavat tekijöilleen rahat takaisin. Sekä Wiseausta että Sesterosta tulee toivomiaan tähtiä.

Mielestäni The Room ei ole kovin onnistunut edes huonona elokuvana. Sen oletetut hauskuudet paljastuvat latteiksi kömmähdyksiksi, jotka nostattavat korkeintaan hymynkareen toiseen suupieleen. Kulttimaine liittyy ennen kaikkea elokuvateatterissa koettuun hysteriaan, jossa yleisö kannustaa toisiaan mitä absurdeimpiin reaktioihin. Tämä on saavuttanut erityisesti Yhdysvalloissa pisteen, jossa itse elokuvaa on siihen reagoivien fanien takia turha yrittää seurata. Spektaakkelista itsestään on tullut pääasia ja The Roomista kokoelma meemejä. En pidä myös aiemmin vastaavassa maineessa olleen Ed Woodin räpellyksiä, kuten Plan 9 from Outer Spacea (1959), kovin huvittavina. Parempina hyvän huonon elokuvan esimerkkeinä nostaisin esiin Samurai Copin (1991) ja Double Downin (2007).

The Roomin ainutlaatuisuutta ei kuitenkaan voi kiistää. Sen 90-luvun tv-sarjoja henkivä audiovisuaalinen – jos ei nyt pätevä niin tavanomainen – toteutus yhdistyy sisältöön, joka on kuin toisesta maailmasta. Elokuvan valttikortti on, ettei siinä ole teknisesti sen enempää vikaa kuin monessa muussakaan aikansa keskinkertaisessa indie-pöristelyssä. Lähes kaikki silmiinpistävät huonoudet liittyvät omituiseen käsikirjoitukseen, Wiseaun olemukseen ja muiden näyttelijöiden kyvyttömyyteen lausua surkeita ja todellisuuden kanssa yhteismitattomia repliikkejä paljastamatta todellisia tunteitaan. The Room tapahtuu rinnakkaisulottuvuudessa, johon vain elokuvataide pääsee käsiksi.

The Roomin sijaan pidän paljon Greg Sesteron kokemuksistaan kirjoittamasta kirjasta, joka jakaa saman nimen tämän elokuvan kanssa: The Disaster Artist (2013). Sesteron lisäksi kynäilijänä on ollut yksi kiinnostavimmista nykyhetken yhdysvaltalaisista kirjailijoista, Tom Bissell, jonka aiempaan tuotantoon on kuulunut niin runoutta kuin videopeliesseismiä. Kirja on Sesteron yksityiselämän ja The Roomin tekemisen välillä sukkuloiva dokumentti, joka keskittyy ennen kaikkea Sesteron ja Wiseaun väliseen psykoseksuaaliseen jännitteeseen.

Tämä jännite on siistitty pois James Francon ohjaamasta ja tähdittämästä filmatisoinnista. Kirjassa tragikoomisen lisäksi myös salaperäisenä ja pelottavana näyttäytyvä Wiseau on elokuvassa noin 95 prosenttia ruutuajastaan pelkkä amerikkalaista unelmaa etsivä harmiton tomppeli. Erityisen vakavalta poisjätöltä tuntuu paria kohtausta lukuun ottamatta kokonaan pois kirjoitettu hyväksikäyttäjä-Wiseau, joka pahoinpitelee läheisiään henkisesti, yrittää alistaa parhaan ystävänsä tahtonsa alle ja kohtelee naisia halveksivasti. Tätä puolta nähdään elokuvassa vain parin kohtauksen ajan, ja se selitetään pois jännityksellä ja stressillä – jopa oikeutetaan. Ristiriitaisesta ihmiskuvasta on tehty taas yksi “vaikeuksien kautta voittoon” -lässytys.

Sesteron ja Wiseaun keskinäinen, jopa epäterve ja narsistinen riippuvuussuhde on yhtä lailla poissa. Sestero tarvitsi Wiseauta huonon itsetunnon ja sittemmin rahan vuoksi. Wiseau tarvitsi Sesteroa huonon itsetunnon ja ystävyyden, ehkä jopa rakkauden, vuoksi. Wiseau stalkkasi ja kehitti Sesteroon mahdollisesti seksuaalissävytteisiä fiksaatioita, jotka elokuva jättää käsittelemättä tai mieltää vain hyvin intensiiviseksi, lupauksien ympärille rakennetuksi ystävyydeksi.

Pimeyttä on luultavasti haluttu vähentää, koska edistyksellinen Hollywood-elokuva haluaa välttää syytökset niin sanotun homopaniikin lietsomisesta, vaikka Wiseaun käytöksen negatiivinen piirre ei ole hänen mahdollinen homoromanttisuutensa vaan kaikki muu: pinnan alla elävä raivo, ehkä jopa väkivaltaisuus. Toinen syy tämän aspektin vähentämiseen lienee se, että jostain syystä pääosissa ovat veljekset: James Francon veli Dave Franco näyttelee Greg Sesteroa. Dave Franco on selvästi vanhempi kuin tapahtuma-aikaan noin 20-vuotias Sestero, mutta elokuva yrittää naurattaa sillä, kuinka Tommy Wiseau teeskentelee olevansa nuorempi kuin on, Sesteron ikäinen. Vitsi ei toimi, koska Francon veljekset ovat selvästi lähes samanikäisiä, toisella nyt vain sattuu olemaan poikamaisemmat kasvot. Kolmas syy elokuvan sisällön kepeyttämiseen on yksinkertaisesti markkinoitavuus. Altavastaajaelokuvan on päätyttävä triumfiin.

Häiritsevintä on, että Francon ohjaus pyhittää ihmisiä halveksuvan ja itsekeskeisen käytöksen. Todelliset tapahtumat kullataan. Tärkeintä on menestyksekäs lopputulos, jonka muistomerkki tämä elokuva on. Selkeä esimerkki sävyeroista elokuvan ja kirjan välillä liittyvät The Roomin käsikirjoitukseen. The Disaster Artistissa käsikirjoituksen näytetään valmistuvan Tommyn toimesta ja Gregin kannustuksella. Todellisuudessa Wiseau katosi masennuksensa aallonpohjassa kuukausiksi tuntemattomaan paikkaan ja palasi sen jälkeen mukanaan valmiiksi naputeltu käsikirjoitus. Teoksen kirjoittamisprosessista ei siis tiedetä juuri mitään. Sestero vihjaa epäilleensä Wiseaun hautoneen kuukausien aikana myös itsemurhaa.

Jos elokuva ei ole esteettisesti omalaatuinen, sen on pärjättävä tarinalla ja näyttelijäsuorituksilla. Tällöin niiden on oltava poikkeukselliset, kuvaamisen arvoiset. Ei ole järkeä kertoa tarinaa, johon ei Wikipedian juonisynopsiksen lukemisen jälkeen tule kuvan ja äänen kautta mitään lisää. The Disaster Artist ei valitettavasti ole tällainen elokuva. Se on latteasti kerrottu, ankeaa käsivarakameraa hyödyntävä puoli-indie-draamojen myllystä ilmestynyt tuote, jota on, ironista kyllä, syy epäillä Francon Oscareiden toivossa tekemäksi turhamaisuusprojektiksi siinä, missä The Room oli täsmälleen samaa Wiseaulle.

The Disaster Artist on tylsä elokuva, jossa on tavanomaisia kuvia ja tavanomaista löysempi draamankaari. Outoa kyllä, sen kuvalliset ratkaisut jäävät vähemmän mieleen kuin The Roomin vastaavat. Se on tyypillisellä tavalla luotu elämäkertateos, ja tässä tapauksessa yhdistetty todelliseen fanien hittipotpuriin. “Hei, minä tunnistan tämän kohtauksen!” Koska The Roomin teosta ei ole tiettävästi olemassa paikan päällä kuvattua dokumenttia, on The Disaster Artistin tehtävä toimia sen vastineena. Mielihyväautomaatti kilahtaa tuttujen kohtausten ilmestyessä valkokankaalle yksi kerrallaan.

Näyttelytyö toimii. James Franco on roolissaan erinomainen mutta valitettavasti liikaa keskiössä. The Disaster Artist -kirja keskittyi myös Greg Sesteroon henkilönä. Elokuvasta on jätetty pois jopa Sesteron tunnetuin kohtaus The Roomissa, surullisenkuuluisa, raivosta kihisten lausuttu “leave your stupid comments in your pocket” -repliikki, koska se alleviivaisi liikaa Sesteron kuvaushetkellä Wiseauta kohtaan tuntemaa aitoa raivoa. Poisjättö on silmiinpistävä, koska se on The Roomin tunnetuimmista kohtauksista ainoa, joka ei jostain syystä saa sekuntiakaan ruutuaikaa. Kirjan lukijan mieleen tulee myös se, mihin ei saada suoraa vastausta: Miksi Sestero on kaikkien vuosien jälkeen edelleen ollut Wiseauhun yhteydessä? Vastaukseksi voi juolahtaa mieleen, että Sestero on tilannetta parhaimpansa mukaan hyväksikäyttänyt, rahanahne veijari, tavallaan aivan samanlainen opportunisti kuin Wiseau. Valitettavasti toisen osapuolen jäädessä The Disaster Artistissa statistiksi kaksikon välinen suhde ei koskaan kehity merkitykselliseksi. Henkilöiden keskinäinen riippuvuus selitetään epämääräisellä ystävyyslupauksella, elokuvan sanoma on luokkaa bros before hoes. Draama jää ohueksi, eikä se pistä katsojaa sydämeen. “En ole mikään Frankenstein!” karjuu Tommy, mutta juuri se hänestä on tehty: kaikki muut ihmiset läsnäolollaan tukahduttava voima.

En ole tehnyt vertailuja teosten välillä suotta. Francon filmi kutsuu itse vertaamaan itseään todellisuuteen. Alkukohtaus on lyhyt dokumentaarinen pätkä, jossa The Roomin kuuluisat fanit lausuvat ylisanoja. Suhdetta maailmaan elokuvan ulkopuolella alleviivataan lisää, kun lopussa katsojat saavat nähdä The Roomin kohtauksia rinnakkain The Disaster Artistin kuvausryhmän versiointien kanssa. Versiot menevät lähes yksi yhteen. Valinta on omituinen metakikka ja aikamoista leuhkimista, paitsi jos sen haluaa nähdä tekijöiden vakuutteluna siitä, että he ovat yrittäneet pysyä mahdollisimman hyvin totuudessa, mikä on tietysti fiktioelokuvan tapauksessa aina valhe.

Ankeiden ja alkuperäisteoksista poikkeavien ratkaisujen perusteleminen taiteilijan vapaudella on lähinnä laiskuutta, jolla kriitikko pyrkii olemaan ajattelematta kohdettaan tarpeeksi syvällisesti. Elokuva on aina fiktiota, mutta sillä on jatkuvasti suhde todellisuuteen. Filmit varioivat todellisia ideoita. Siksi niitä katsotaan ja niistä tehdään kritiikkiä.

Tämä korostaa huomiota, joka on lähes yhtä vanha kuin elokuva taidemuotona: Taiteenlajeina kirjallisuuden ja elokuvan epäsuhta on siinä, että kirjallisuus on edelleen sisällöltään radikaalein taide. Joihinkin kirjallisuudessa sallittuihin asioihin audiovisuaalinen sisältö ei pysty, sen ei sallita pystyvän. Kirjalle uskollinen The Disaster Artist olisi liian ristiriitainen, synkkä ja kummallinen suurelle yleisölle, huono markkinoitava, joka voisi aiheuttaa oikeusjuttuja.

En uskalla suositella The Disaster Artistia kuin hänelle, joka rakastaa The Roomia saamatta siitä tarpeekseen tai hänelle, joka haluaa katsoa rennon, kevyen ja tasapaksun draamakomedian elokuvien tekemisestä. Se on sellainen kuin elämäkertaelokuvat yleensäkin ovat eli kunnioittaa kohdettaan liikaa voidakseen sanoa jotain sellaista, joka tuntuisi sydänalassa.

Jälkihuomio: Yksi omituisimmista yksityiskohdista on, että eräs The Disaster Artistin kohtaus on kuin yksi yhteen Claire Denis’n arthouse-mestariteoksesta Beau Travail (1999). Kummassakin elokuvassa on kohtaus, jossa eksentrinen ja mahdollisesti homoseksuaali päähenkilö irrottelee hulvattomalla tavalla discossa Coronan Rhythm of the Nightin tahtiin. Kummassakin kappaletta käytetään myös elokuvan lopputekstien päällä. Viittaus on niin suora, etten tiedä puhuako lainauksesta vai varkaudesta.

Share

Mikko Lamberg

Laajakuvan päätoimittaja. Luen. Kirjoitan. Tekstieni lähtökohtia ovat historia ja ideologiat. Etsin taidekokemusta, joka tekee maailmasta epävakaan. Valoa ja mustetta.

Lisää luettavaa: