Atlantis (1991)

Kerran vuodessa DocPoint kaivelee elokuva-arkiston kätköjä ja valitsee yhden elokuvan esitettäväksi filmiltä festivaaleilla. Tänä vuonna valinta osui Luc Bessonin elokuvaan Atlantis (1990). Erinomainen valinta. Harmi sinänsä että se oli festivaalin ainut näkemäni filmielokuva. On armollista — kaiken henkisen ja fyysisen ahertamisen jälkeen uppoutua hetkeksi kokemaan syvän meren uskomatonta maailmaa. Emme näe ihmisiä, mikä sekin on lohduttavaa. Sen sijaan elokuvassa nähtävät suurenmoiset eliöt ovat nälän, janon ja lisääntymisvietin voimalla toimivia automaatteja, jotka uivat ja lilluvat meressä, syvällä ja pinnemmalla. Viittaus ilmastonmuutokseen on ilmeinen kohtauksessa, jossa jäälautat sulavat mereen.

Tapaamme olioita, joista osa on loisia, osa suuria petoja, mutta joista kaikki liikkuvat mielihalujensa ja tarpeensa ajamina, niin että jostain inhimillisestä häijyydestä ei ole syvän meren eläinten maailmassa — ei edes haiden — lainkaan kyse. Eläinten maailman lait muodostuvat tarpeiden ja tyydytysten mukaan, inhimillistä ajattelua emme tapaa. Sanomatta jätetty on tässä tärkeämpää kuin sanottu. Kuvaa ei olla pilattu ihmisen äänellä. Èric Serran musiikki on loistavaa niin kauan kuin se pysyy ihmisäänettömänä.

Päästäksemme kurkistamaan olemassaolon perustaan ja siihen syvyyteen josta mekin ehkä — mikäli uskomme darwinisteja — tulemme, elokuvan valonheitin suunnataan niin syvälle meren pohjaan että inhimillisen sivilisaation merkkejä on vain jo ajat sitten sinne hautautunut laivan hylky, josta on itsessään tullut osa merenpohjaa levineen ja uusine epäinhimillisine asukkaineen. Meren maailma on joka hetki uusi ja joka hetki upea, eikä mikään ole sitä miltä se näyttää. Kaiken taakse kätkeytyy jotakin muuta. Evoluution ihmettä saa ihmetellä. Elokuva onnistuu tuomaan meren elämän salatun kauneuden esiin tavalla, joka avautuu meille jokaiselle, eikä siinä ole mitään turhaa. Ja nähdä filmiä pitkästä aikaa — anteeksi vertaus — on kuin siirtyisi masturbaatiosta oikeaan rakasteluun.

The Reagan Show (2017)

Dokumenttielokuva antaa Ronald Reaganista sellaisen kuvan, että hän oli hieman surkuhupaisa vanha ukko, joka ehkä luuli tekevänsä yhtä Hollywood-elokuvaansa toimiessaan presidenttinä. Kausi sijoittui kylmän sodan yhteen pahimpaan ajankohtaan. Ydintuhon pelko oli todellinen. Taivaaseen kaavailtiin satelliitteja, jotka tuhoaisivat venäläisten ydinohjuksia ennen kuin nämä ehtisivät saavuttaa kohteensa ja tehdä tuhkaa USA:n kaupungeista. Kaavailtiin valtavaa puolustusmekanismia, joka vaati lähes yhtä suuria suunnitelmia Neuvostoliitolta. Hetken aikaa sota avaruudessa ei enää näyttänyt vitsiltä tai scifi -elokuvalta.

Kuten monet sotaintoiset poliitikot, ei myös Reagan ottanut huomioon sitä, että puolustus on vain yllytys hyökkäykseen ja että he jotka saarnaavat rauhaa, aloittavat lopulta kaikki sodat. Reagan hymyilee leveästi paljastaen kuuluisat hampaansa silloinkin kun ollaan vertauskuvallisesti syvässä sonnassa. Ydintuho tulee. Kukaan ei selviä. Mutta Reagan poseeraa vaimonsa kanssa kameralle ja hymyilee. Mitä muutakaan hän voisi? On melkein kohtuutonta vaatia selväjärkisyyttä yhdeltä ihmiseltä, jos koko maa, jossa hän asuu, jos koko valtio, johon hän kuuluu, on vajonnut syvälle hulluuteen. Hänen hymynsä ydintuhon juurella on samalla sekä häiritsevä että jollain oudolla tapaa lohdullinen.

Juttu on kyhätty kasaan mehevästä uutismateriaalista. Sitä säestää Dogvillestä (2003) tuttu Antonio Vivaldin musiikki. Kestoltaan se on armollisesti tunnin ja viidentoista minuutin pituinen. Reagan uskoi itseensä. Hän valmistautui siihen että Neuvostoliitto ja Yhdysvallat käyvät seuraavan sodan avaruudessa. Reaganista sanottiin, ettei hän elä tässä todellisuudessa. Silti hän oli tosissaan. Hän itse kuvasi presidentin työtä näyttelemiseksi sillä erolla että joutuu itse tekemään käsikirjoituksensa. Ihmiset haluavat kommunikointia, mutta aina kommunikointi ei halua ihmisiä. Miksi pitäisi kuunnella tätä hymyilevää vanhaa ukkoa, joka ei selvästikään erota enää elokuvaa todellisuudesta?

Dreaming Murakami (2017)

Olen lukenut Haruki Murakamin kirjat lukuun ottamatta hänen viimeisimpiään. Olen lukenut ne suomennoksina. Yhden pitkän — kilometrien pituisen — hänen uudemman kirjan kohdalla minun oli vain lopetettava lukeminen. Kirja jäi kesken. Minulla oli olo kuin olisin jyrsinyt kuivaa heinää. Nyttemmin pidän enemmän hänen länsimaisista esikuvistaan, kuten Kurt Vonnegutista, joka ei ole aivan huonoa kirjaa koskaan kirjoittanutkaan, ja Charles Dickensistä. Mittapuullani Murakami nauttii samasta kirjailijan kohtalosta kuin Paul Auster. Tie ei näytä enää laadun suhteen menevän kuin alaspäin. Sivumäärät kasvavat, mutta alkaa kaivata tiiviimpää, kuten Albert Camus’ta. Tietysti, voidaan spekuloida, sellaisten teosten kuin New York -trilogia (1987) tai Kafka rannalla (2002) ei ole edes enää mahdollista mennä muuta kuin alamäkeä. Kun kapuaa tarpeeksi korkealle, ei voi enää muuta kuin pudota alas.

Siinä vaiheessa, missä Murakami on, tuskin voi lopettaa kirjoittamista. Kirjailijan työ loppuu vasta silloin kun kirjailija kuolee. Teos on valmis silloin kun kirjailija lysähtää maahan, eikä häntä saada enää ylös. Mikään ei voi estää häntä enää kirjoittamasta, paitsi kuolema.

Murakami oli nuoruudessani jotakin, Austerin löysin hieman myöhemmin. Tämän elokuvan jälkeen — tutkaillessani sydämeni oppivuosia — en näe ainuttakaan syytä palata kumpaankaan, ellen sitten vielä lue yhden kirjan kummaltakin. Itse elokuva on kuitenkin ihan hyvä. Parasta siinä on varmaan musiikki. Elokuva, joka kertoo tanskalaisesta kääntäjästä, loppuu juuri ennen kuin kirjailija itse ehtii saapua Tanskaan. Kirjailijaa ei nähdä. Pääasiaan ei päästä koskaan, mutta ehkä se on jutun pääasia. Sen sijaan suuri Sammakko seuraa tapahtumia ja varoittaa Madosta, joka kasvaa ihmisten vihasta. Tuttu juttu Murakamin ensimmäisestä kirjasta, jos muistini enää pelaa.

Yhden kerran kävellessäni Viikin kampuksella tietä pitkin minua vastaan kulki mies, joka näytti tismalleen Murakamilta. Luulin sitä näyksi, sillä olin juuri lukenut yhden hänen kirjoistaan, enkä tietenkään pitänyt todellisuutena sitä, että kirjailija kävelisi sellaisessa paikassa. Myöhemmin lukiessani sanomalehteä huomasin jutun, jossa kerrottiin hänen olevan ehkä Suomessa, Helsingissä, tekemässä itselleen tutuksi kaupunkia, johon hänen uusi kirjansa osittain sijoittuisi. Olen yhä varma, että yhtenä rauhallisena lauantaipäivänä Mr. Haruki Murakami käveli ohitseni.

Caniba (2017)

Kuolemaa ei halua kukaan, mutta seksiä haluavat kaikki. Issei Sagawalla on perversio, joka yhdistää kuoleman ja seksin. Hän haluaa syödä naisen, jonka kanssa rakastelee. Vielä enemmän, hän on yksi niistä harvoista, jotka toteuttivat fantasiansa. 80-luvun alussa opiskellessaan Pariisissa yliopistossa hän tutustui kauniiseen hollantilaiseen naiseen, opiskelijaan jonka tappoi, nylki ja jonka ruumiinosia söi. Sagawa jäi kiinni Seinen rannalla heitettyään sinne pari kassia. Niiden sisältö oli se, mitä hän ei ollut jaksanut hollantilaisesta syödä. Hänet todettiin mielisairaaksi, mutta hän pääsi takaisin kotimaahansa Japaniin ja vapaaksi. Hänen varakas isänsä osti juristin, joka saattoi hoitaa jutun Sagawalle hyväksi. Hän kirjoitti kirjan teostaan ja elää yhä vapaana ja tiedettävästi ainoana elossa olevana kuuluisana kannibaalina.

Sagawasta tehty elokuva, yksi niistä (sillä mies on kuuluisa kotimaassaan ja maailmalla ja jopa, jossain määrin, ihailtu, mikä kertonee vain siitä, minkälaisessa todellisuudessa elämme; vaikka häneen kohdistuukin enemmän inhoa ja halveksuntaa) koostuu pääosin muutamasta todella pitkästä — ja riippuen katsojasta — pitkästyttävästä tai nautinnollisen rauhallisesta otosta. Niissä kamera kuvaa Sagawaa ja hänen veljeään erittäin läheltä. Ehdimme tarkastella korkeintaan vain yhtä ruumiinosaa kerralla. Eräässä otoksessa Sagawa rakastelee naista, joka myöhemmin kusta lorauttaa hänen kasvoilleen. Sen jälkeen Sagawa ejakuloi vatsalleen siemennestettä, jota nainen ottaa käteensä ihaillakseen sitä.

Kaiken tämän lisäksi Sagawa piirtää magnaa (lähinnä ihmissyönnistä) ja on kirjoittanut jopa keittokirjankin, jos muistini pelaa. Dokumenttielokuvasta päätellen hän elää veljensä kanssa sovussa. Veli ei voi ymmärtää hänen perversioitaan, mutta ei vihaa veljeään. Ei ole syytä epäillä, etteikö Sagawa voisi hyvin. Hän etsii yhä naista, joka voisi (taas) uhrautua hänen fantasialleen. En ole tässä tuomitsemassa ketään. Jätän sen tuomarille ja valamiehille ja — kuka tietää — jumalile tuolla ylhäällä. Mutta sivustakatsojat, välinpitämättömät, passiiviset ihmiset — ne ovat tärkeä edellytys pahalle. Herää vain kysymys, miten niin söpöstä pojasta voi kasvaa oletettavasti melko tavanomaisessa ympäristössä Mr. Sagawa, kannibaali? Siinä missä jotkut natsirikolliset olivat totalitaarisen järjestelmän tuotos, näyttää kannibaali Sagawa siinneen suoraan keskituloisesta, jopa rikkaasta ja porvarillisesta ympäristöstä.

The Fifth Sun (2017)

Olemme matkalla joka ei koskaan lopu, matkalla joka toistuu ikuisuuksia, matkalla jolla ei ole päämäärää, eikä syytä. Jolta ei ole paluuta. Olemme koko ajan putoavassa liikkeessä. Joskus fiktio tuntuu paljon todellisemmalta kuin dokumentti, joskus dokumentti tuntuu taas enemmän fiktiolta kuin fakta. Lähtökohdat The Fifth Sunille (2018) olivat melko vaatimattomat. Italialaiset elokuvantekijät Matteo Maggi ja Cristiana Pecci päättivät kuvata kaiken heidän kaverinsa Panun matkalla Suomesta, Helsingistä Australiaan. Tarkoituksena oli ehtiä Australiaan näkemään täydellinen auringonpimennys.

Panu ostaa elokuvan alussa 2000 eurolla pakun. Panu vaikuttaa onnelliselta ja tyytyväiseltä. Hän on syntynyt matkaajan osaansa. Vasta kun he jäävät rajatilaan Venäjän ja Kazakstanin välille, alkaa ensimmäiset mustat pilvet psyykeen taivaalla leijua. Myrsky kasaantuu päässä. Vain pieniä merkkejä siitä nähdään. Paku joudutaan jättämään Kazakstaniin. Sitä ei saada enää takaisin. Se lahjoitetaan paikallisille. Joudutaan lumimyrskyyn vuorille. Panu huutaa kuvaajille. Hän käskee heidät ottamaan tilanteen vakavasti. Kuvaajat vastaavat, että niin he tekevät. Umpikujasta kuitenkin päästään. Matka jatkuu. Panu, joka skeittaa kaduilla, on jälleen iloinen.

On yllättävää kuinka vähän saamme lopulta tietää Panusta. Tiedämme että viisi vuotta sitten hän jätti työnsä lähteäkseen kiertämään maailmaa. Tämäkään tieto ei ole aivan varmaa. Viisi vuotta hän on kuitenkin ollut tien päällä. Matkan teko, kuten jokainen matkalla ollut tietää, ei ole pelkkää iloa ja onnea ja rauhaa. Rajavaikeuksien lisäksi Panu saa jossain Indonesiassa pahalta näyttävän ihottuman, johon on vaikea saada lääkkeitä.

Välillä kerrontaa tiivistää naisen kertojaääni. Ei ehkä turha ratkaisu, kun informaatiota ei valtavasta kuvamateriaalista, josta elokuva tehtiin, huolimatta ole paljon. Tekijöiden filosofia oli, että mitä tahansa tapahtuu, älä koskaan lakkaa kuvaamasta. Kamerasilmä tiiraileekin intensiivisesti Panua niin kauan kuin pystyy. Ehkä tässä tirkistelyssä on jotain perverssiäkin? Panu nimittäin katoaa lopussa ja siihen elokuva jää. Kukaan ei tunnu tietävän, mitä Panulle tapahtui, missä hän on ja miksi hän lähti mitään sanomatta. Hän vain tekee välillä niin. Joku yleisöstä on ehkä nähnyt hänet jossain Suomessa. Elokuva loppuu ja on tietysti makuasia, pitääkö sen sentimentaalisesta musiikista, sellaisesta joka usein alkaa elokuvien loppuvaiheessa ja jonka aikana tulee itse ainakin pohtineeksi, ampuako kuulan kalloonsa, vai jatkaako kuuntelemista. Kun matkasta tekee elokuvan ja sen elokuvan näkee teatterissa, parasta on, että ei sen jälkeen itse joudu enää lähtemään matkalle. Kun tietää millaista se oli, sitä tulee ajatelleeksi, että ehkäpä päämäärässä pysyminen on kuitenkin tärkeämpää kuin matkan teko.

Eläimen kuva (2017)

Se että toteaa elokuvan herättävän ajatuksia ei vielä riitä oikein herättämään ajatuksia. Tätä toteamusta ja kliseetä mieluummin kuulisikin sen, mitä ajatuksia elokuva herätti. Toisaalta, jos ajatukset ovat tunteita, on hyvin vaikea pukea niitä sanoiksi ja puhua siitä, millaisia ajatuksia esimerkiksi Eläimen kuva aiheutti. Mistä puhumme, kun puhumme elokuvista? Hyvistä elokuvista on vaikea kirjoittaa mitään ja huonoja elokuvia on liian helppo haukkua, jotta siihen tuhlaisi aikaansa.

Elokuva on ainakin filosofinen, jännittävä, kaunis, runollinen ja meditatiivinen. Sen voi sanoa olevan omaperäinen elokuva ja ehkä taide-elokuva ilman minkäänlaista uuvuttavaa painoa, niin ettei näissä määritelmissä ole mitään negatiivista. Kuvaus on hienoa ja nautinnollista seurata. Musiikki, josta vastaavat trumpetisti Verneri Pohjola ja rumpali Mika Kallio, on upeaa. Se sopii elokuvaan hyvin.

Tämä on pieni ja lyhyt elokuva, mutta sen tekemiseen on taatusti tarvittu kärsivällisyyttä ja runsaasti aikaa. Sen nielaisee mieleensä helposti. Vaikka siitä ei jälkeenpäin ehkä muista kovin paljon, niin muistaa ainakin, että se oli hyvä. Kaikki siinä on kaunista ja yksinkertaista. Elämän hallitsemattomien virtojen armoilla luonto, joka todellisuudessa käyttäytyy välinpitämättömästi ja julmasti, näyttäytyy hetken aikaa meille kauniina elokuvateatterin salissa. Tätäkö on kauneus? Tätäkö on lohtu? Tätäkö on elämä?