Vuonna 2019 Suomen elokuvasäätiö (SES) täytti 50 vuotta. Kalle Kinnunen on kirjoittanut ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kustantanut säätiön historiaa tiiviisti käsittelevän uuden tietokirjan Elokuvasäätiön tuella – Suomalaista elokuvaa tekemässä 1969–2019 (2019), jossa käydään lävitse säätiön vaiherikasta historiaa.
Juhlavuodesta huolimatta kirja ei ole ylistyslaulujen sarja vaan kuvaa säätiön kohtaamia haasteita ja miten ne on pystytty ylittämään – jos on pystytty. Vuosikymmenestä toiseen ongelmien määrä ei ole vähentynyt, vaikka niiden laatu on muuttunut.
Suomalaisella elokuvateollisuudella meni 60-luvun lopulla päin honkia. Uusi sukupolvi oli uudistamassa elokuvataidetta, mutta heidän ohjauksiaan ei käynyt katsomassa juuri kukaan. Rahoitus oli heikoilla kantimilla.
Ensin yhdeksi viisivuotiskaudeksi perustettu SES oli tarkoitettu kokeelliseksi ratkaisuksi. Alun perin verotuksella toiminut säätiö oli perustettu uusien elokuvahankkeiden mahdollistajaksi. Mukana olivat opetusministeriö sekä tuottajien, levittäjien ja elokuvateattereiden keskusjärjestöt.
Ensimmäistä kertaa säätiö kokoontui asiamieheksi nimitetyn, aiemmin Suomi-Filmillä työskennelleen Kari Uusitalon johdolla. Päätäntävaltaa käyttävä hallitus koostui niin taiteilijoista kuin liike-elämän edustajista.
Poliittisesti vasempaan ja oikeaan jakautuneena aikana soppa oli valmiiksi keitetty. Säätiötä syytettiin näkökulmasta riippuen joko porvarillisesta sivistystyön halveksunnasta tai vasemmistolaisesta aivopesusta. Tosiasiassa eri tahojen yhteistyö sujui yllättävän mallikkaasti. Niinkin hyvin, että hetkelliseksi korjausliikkeeksi suunniteltu säätiötoiminta päätettiin lopulta vakinaistaa.
Vaikka kyse on taiteen taloudesta, kirja rakentuu elokuvantekijöistä ja säätiön palkkalistoilla olleista kerrottujen anekdoottien varaan. Kinnunen on tätä työtä varten haastatellut lukuisia säätiön toiminnassa mukana olleita tai sitä seuranneita henkilöitä.
Kirja kuvaa paljon taiteilijoiden keskinäistä nokittelua sekä kitkaista suhdetta säätiön ja sen avustettavien välillä. Kumpaankin joukkoon on kuulunut niin sanottuja “suuria persoonia”, mikä on kiertoilmaisu isoegoisille paskiaisille.
Rauni Mollberg lähti tukirahat saatuaan autokaupoille, tukirahoista päättänyt Olli Soinio haukkui Antti-Jussi Annilan heti kättelyssä täydeksi pelleksi, Aki Kaurismäki lähetti elokuviensa juonisynopsiksina säätiöön silkkoja vitsejä, mutta närkästyi aidosti, jos ei saanut täysiä tukirahoja. Nyrkitkin ovat välillä heiluneet.
Erityisesti koomikko Pertti “Spede” Pasasen antagonistinen rooli toistuu lävitse kirjan. Säätiön perustamisen aikaan ainoana tasaisesti hittejä tehtailleena elokuvantekijänä Pasasella oli katkera suhde instituutioon, jonka koki suosivan vähän myyviä taide-elokuvia omiensa sijasta – eikä aivan aiheetta.
Speden kritiikki säätiön mallia kohtaan esitetään osin ansaittuna mutta myös populistisena marttyyrin asemaan heittäytymisenä: myös Pasasen elokuvia tuettiin. Se ei estänyt ohjaajaa antamasta pisteliäitä lausuntoja ja järjestämästä protestitempauksia vittuillakseen säätiön johdolle.
Suomalainen taidekenttä on ollut myös elokuvan puolella sukupuolellisesti kahtia jakautunut eikä kirja tätä mielikuvaa muuta: miehet mellastavat, naiset yrittävät vuosikymmenien kuluessa ohjata järjestelmää kohti tasa-arvoa ja uudistumista. Naispuoliset ohjaajat kertovat, että heidän käyttäytymisensä ei uskottavuussyistä yksinkertaisesti voinut olla mollbergilaista.
Toimitusjohtajan asemassa uudistustyön aloitti Marianne Möller (säätiön johdossa 1992–95), joka käynnisti niin tuottajien aseman korostamisen kuin rahaa syövän byrokratian karsimisprosessin, ja uudistamisen linjalla jatkoivat Jouni Mykkänen (johdossa 1995–2006) ja Irina Krohn (johdossa 2006–16), joka asetti sukupuolisen tasa-arvoisuuden kunnolla jalustalle ensimmäistä kertaa säätiön historiassa.
Krohnia myös kritisoidaan kirjassa haastateltujen suilla despoottiseksi hahmoksi, mutta käytännössä tämän tekemän työn jälki on osaltaan vaikuttanut naisten selvästi laajentuneeseen edustukseen suomalaisten elokuvaohjaajien joukossa – Suomi on tässä suhteessa maailman kärkeä.
Henkisen kehityksen rinnalla säätiön mallia yksinkertaistetaan vuosien varrella. Putiikista tulee paremmin järjestäytynyt. Toiminnalle hankitaan vuonna 1985 hyvät tilat Katajanokalla. Välissä säätiö omistaa myös omaa, elokuvantekijöiden käytettävissä olevaa laitteistoa. Tuotantoarvioista tulee ammattimaisempia.
Kirja etenee saavutusten esittelyssä suhteellisen kronologisesti. Pääasiallisesti luvut on järjestetty vaihtuvien johtajien mukaan ja niissä tarkastellaan heidän toimintakausiensa vaikutusta säätiön kehitykseen. Välistä löytyvät erilliset luvut, jotka käsittelevät esimerkiksi tuottajakeskeisyyttä ja rahoituksen muuttumista.
Ehkä kiinnostavin piirre teoksessa nousee esiin rivien välistä. Lukija ei voi olla ajattelematta, mikä on suomalaisen taiteilijan suhde järjestöön, jolta käytännössä kaikkien alalla toimivien on yritettävä käydä ruinaamassa rahaa.
Muita taiteita – kuten kirjallisuutta – seuraaville lukijoille saattaa vaatimus niin sanotusta taiteilijapalkasta olla tuttu. Taiteilijapalkan positiivisena puolena ei pidetä vain sitä, että se yksinkertaistaisi apurahojen aneluun perustuvaa toimeentulojärjestelmää. Se vähentäisi myös sisäsiittoisuudesta johtuvaa skismaa.
Elokuvan puolella taiteilijapalkka on utooppisempi ajatus kuin muualla, koska elokuvissa on kyse useita ihmisiä työllistävistä laajoista projekteista. Liikuteltavat rahasummat ovat suuria, joten niiden taustalla piilee paljon vastuuta.
Ulkopuolinen ei välttämättä ymmärrä, millainen verkosto eri taiteentekijöiden välillä on. Piirit ovat pienet. Yhdet ovat kavereita, toisiin suhtaudutaan nihkeämmin. Pärjätäkseen täytyy olla skenessä sisällä.
Apurahat voivat olla kiinni siitä, tunteeko ketään päättävistä ihmisistä tai onko mennyt loukkaamaan joskus väärää tyyppiä – vaikka aina sanotaan, ettei suosimista harrasteta.
Kinnusen teoksessa kerrotaan, kuinka säätiön alkuvuosina katkerimmat tapaukset soittivat tukipäätösten julkaisun jälkeen, vaikka olisivat saaneet rahaa: “No kuka muu sai? Sekö, perkele pitikö sillekin antaa!”
Kirjassa toistuu erilaisin variaatioin asetelma, jossa rahoista päättävät ihmiset, jotka käytännössä tuntevat rahojen saajat. Säätiön historian aikana on sattunut muutaman kerran myös, että johto on päättänyt myöntää rahoja joukossaan istuville elokuvantekijöille, jotka ovat näennäisesti jäävänneet itsensä.
Esimerkiksi säätiön tuotantopäällikkönä toiminut Matti Kassila oli mukana päättämässä Natalia-elokuvan (1979) rahoituksesta, kun elokuvan ohjaaja ei ollut tiedossa. Kassilan erottua paljastui, että ohjaajaksi valikoitui Kassila itse. Hyvä-veli-verkostoituminen on ollut ilmiselvää. Myöhemmin tätä on pyritty ratkomaan hakemalla säätiön johtoon ihmisiä alan ulkopuolelta, mikä on tervehdyttänyt toimintaa.
Säätiötä käytettiin alussa kansansivistyksellisen työn varmistamiseen. Rahoja saattoivat saada työt, joiden kaupallinen menestys oli tuomittu tuhoon. Sittemmin vaaka kallistui tasaisemmin, taiteelle ja tuotolle nähtiin kummallekin oma paikkansa. Nykyään vaakakupit ovat kipanneet säätiön alkuajoista toiseen suuntaan: sivistystyöstä elokuvien kaupallisen menestyksen varmistamiseen.
Työ on tuottanut tulosta. Suomalainen elokuva teki 2000-luvulle tultaessa ihmeellisen paluun. Lippulaivana toimivat Häjyt (1999) ja Rukajärven tie (1999), niiden perässä Levottomat (2000), Timo Koivusalon ohjaamat elämäkertaelokuvat ja lukuisat muut hitit. Aki Kaurismäki voitti Cannesin elokuvajuhlilla grand prix’n elokuvallaan Mies vailla menneisyyttä (2002) ja toi suomalaiselle elokuvalle ensimmäistä kertaa vuosiin aitoa kansainvälistä huomiota. Niin kaupallinen elokuva kuin arthouse kehittyivät. Alettiin puhua uudesta suomalaisesta elokuvasta. Tässä kehityksessä elokuvasäätiö on ollut avainasemassa.
Vaikka katsojamäärien ennakoiminen ei ole tuen antamisen peruste, nykyään pidetään ongelmana palkitsemisen liiallista populismia ja esimerkiksi jälkituen myöntämistä kaupallisesti menestyneiden elokuvien tekijöille. Tuleeko säätiön rahoilla palkita niitä, jotka ovat kertaalleen menestyneet rahallisesti, jos se johtaa tietynlaisten elokuvien tekemiseen vaihtelun sijasta? Turvaako säätiö liiaksi populaarin voittokulkua ja suosii sitä katsojaa haastavan elokuvanteon kustannuksella?
Vaikka esimerkiksi Solar Films on tehnyt paljon suomalaisen elokuvan 2000-luvulla syntyneen menestyksen eteen, ei kaikkia elokuvia tulisi tehdä Solar-muottiin. Silti suomalainen valtavirtaelokuva on esteettisesti hyvin yhdenmukaisen näköistä.
Viime aikoina muitakin haasteita on noussut esiin. Näitä Kinnunen ei ole tietysti voinut ennakoida. Tämän kirjan julkaisun aikaan säätiön rahoituksesta vastaava Veikkaus käy lävitse kriisiä. Yhtiön monopoliasemaa Suomen markkinoilla on kritisoitu ja varainhankintaa kyseenalaistettu.
Niin kuin monien muiden taiteiden kohdalla, elokuva on syönyt peliongelmaisten pennosilla vaivattua leipää – jopa kymmenien miljoonien eurojen edestä vuosittain. Jos kritiikki Veikkausta kohtaan jatkuu, sillä voi olla elokuvasäätiön toimintaan isoja vaikutuksia. Niistä saatetaan kirjoittaa jossain tulevassa säätiön historiaa valottavassa kirjassa.
Kinnusen kirja on tiivis paketti, jossa on paljon tietoa. Se pohjaa paljon lainauksiin, eli teos on tyyliltään asiajournalistinen. Se tekee siitä helposti lähestyttävän. Se ei ole moite, mutta saa pohtimaan olisiko tekstistä saanut sähäkämmän myös tulkitsemalla ja kyseenalaistamalla haastattelijoiden sanomisia enemmän eikä vain luettelemalla niitä?
Haastatteluihin painottumisen huomaa myös lähdeluettelosta, joka on lyhyt. Kirjassa on runsaasti kuvitusta niin elokuvien teosta kuin säätiön työntekijöistä. Erilaisia kaavioita, kirjan kiinnostavinta antia, löytyy muutamia. Niissä selvitetään esimerkiksi elokuvissa kävijöiden määriä ja myönnettyjä tukisummia.
Kaiken kaikkiaan Elokuvasäätiön tuella on kevyt, nopeasti luettava kirja kiinnostavan taideinstituution historiasta. Se ei ole aivan niin syväluotaava ja kriittinen kuin aiheesta kiinnostunut voisi haluta, mutta tarjoaa pätevän pikakatsauksen suomalaisen elokuvatuotannon kannalta luultavasti merkittävimpään yksittäiseen toimijaan.
Teksti on kirjoitettu SKS:n toimittaman arviokappaleen pohjalta.