“Meidän tavoitteenamme ei ole parantaa syöpää, eikä meidän tavoitteenamme ole taistella maailmanrauhan puolesta, vaan se on paljon yksinkertaisempi, nimittäin pitää filmiä elossa. Mutta juuri tällaiset haaveet tekevät meistä ihmisiä”, jotenkin näin puhui Petteri Kalliomäki katsomastaan paperista Filmi pyörii -elokuvaklubin avajaispuheessa.
Ensimmäinen elokuva, jonka näimme, oli Robert Aldrichin Emperor of the North Pole (1973), balladimainen mieselokuva [1], jossa Ernest Borgnine on “historian häijyin konnari” ja Lee Marvin “maailman taitavin salamatkustaja”. Muutamat kolmestatoista katsojasta olivat nähneet sen aiemmin. Kallionmäen mukaan se on ei vain Aldrichin paras elokuva, jopa ylitse Kiss Me Deadlyn (1955), vaan myös “maailman paras junaelokuva”. Asiasta voisi väitellä loputtomiin. Ainakin La Bête Humaine (1938) ja Shoah (1985) ja Pociag (1959) menevät vaikuttavimpiin näkemiini.
Oli miten oli, Aldrichin elokuva ei väkivaltaa kaunistele ja miksi pitäisikään? Elokuvaväkivallalla on oma hohteensa; soveltaakseni Alejandro Jodorowskyn vertausta elokuvien huumeen kaltaisista vaikutuksista voidaan hyvin sanoa, että Sam Peckinpahin parhaimmat elokuvat Freudin Kokaainikirjaa (1884) siteeratakseni aiheuttavat “tunteen kohonneensa henkisen ja ruumiillisen vireyden huipulle; euforiseen tilaan, josta puuttuu kokonaan alkoholin nauttimisen aiheuttama sairaalloinen muutoksen tunne”. Myös Robert Bresson on kuvaillut itseään “hyvin väkivaltaiseksi persoonaksi”, mikä on mielenkiintoista ottaen huomioon Taksikuskin (1976) käsikirjoittajan ja uuden Cat Peoplen (1982) ohjaajan Paul Schraderin uskonnolliset väittämät hänen mestarinsa predestinaatioon kallistuvasta maailmankuvasta.
Mutta pysyäksemme asiassa eli Aldrichin elokuvassa: jo heti ennen alkutekstejä junapummi putoaa raiteille. Tämän päähän lyödään suurehkolla vasaralla. Hän vierii junan alle ja halkeaa kirjaimellisesti kahtia. Sitten Aldrich laittaa soimaan useaan kertaan elokuvan aikana kuultavan rempseän tunnussävelen, jota junan pillin ujellus tahdittaa. Tässä testosteronin ja maskulinisuuden ylikuormittamassa elokuvassa hakataan kirveellä miestä, hypätään palavasta junavaunusta, mätkitään pajavasaralla päihin, tulkiten kai äärioikeistolaisesti nietzscheläistä “vasaralla filosofointia”. Nöyryytetään poliisia, joka on kaiketi niin pitkään vainonnut ja tarkkaillut pummeja, pakottamalla tämä haukkumaan kuin koira, ja hakataan kalkkunalla ja kanalla naamaan.
Filmauspaikat ovat näyttäviä. Oregonin Cottage Groven havumetsä-, joki- ja kukkulamaisemia päästään hyödyntämään kovien miesten kasvojen kanssa. Nippelitietona voidaan huomauttaa: Emperor of the North Pole tehtiin samoilla raiteilla, jossa Buster Keatonin Kenraali (1926). Elokuvan kuvaajan Joseph F. Birocin mielestä kasvot ovat kiinnostavia, ne toimivat kuin vertauskuvana ihmissielujen kiirastulesta. Roger Ebertin mukaan Borgninen hahmo on tehty “liian yksisuuntaisen pahaksi”. Mutta muissakaan henkilöhahmoissa ei löydy kehumista. He ovat pääasiassa pummeja, vedonlyöjiä, raakalaisia, luusereita, nöyryyttäjiä, luddiitteja ja tolvanoita. Tai kuten elokuvan suomenkielinen nimi ehdottaa: julmia, vahvoja ja röyhkeitä.
“Miten pitkälle miehet voivat mennä todistaakseen oman tärkeytensä?” oli käsikirjoittaja Christopher Knopfin temaattisesti oleellisin kysymys. Poliittinen vastakkainasettelu pummin ja kytän välillä on elokuvan punainen ympyrä. Pakkomielteisesti junapummeja jahtaava Borgnine, junakyttien junakyttä, mieletön natsi vailla ideologisen vankilan turvaa (ellei hänen vankilansa ja kotinsa ole juuri rataa alinomaan kierävä juna), on valmis vaikka saamaan kirveestä olkapäähän, putoamaan liikkuvasta junasta ja saamaan turpaan lankusta, mutta periaatteistaan hän ei voi luopua. Vielä peitottunakin hän huutaa kaukaisuudesta: “This ain’t the last time you see me!”
Ihmiset joko vihaavat häntä tai alistuvat hänen komennolleen. Lähes yhtä idioottimainen ja älykäs on Lee Marvinin henkilö A nr. 1. Tosin hän on ainut, jolla on riittävästi oveluutta, rohkeutta ja voimaa kohdata alistaja-Borgnine. Kun muut pummit tyytyvät kantelemaan kaunojaan ja haaveilevat kostosta, hän tekee sen.
Periaatteet ja asenteet kasvavat niin suuriksi, että mielettömyydestä tulee ihmisen vakiotila, elämästä jatkuvaa psykologista ja konkreettista sotaa, hysteriasta todellisuutta. Lopulta, kuten äärivasemmisto ja äärioikeisto, tai äärikonservatiivit ja ääriliberaalit, Marvin ja Borgnine eivät olisi mahdollisia ilman toista, vastakkaista osapuoltaan: tässä mielessä Aldrichin elokuva on eräänlaisen itse aiheutetun sisällissodan kuvaus, idioottimaisuuden ylin muistomerkki.
Kohtauksessa, jossa Marvin on viimein peitonnut Borgninen ja Borgnine roikkuu liikkuvasta junasta henkihieverissä, ainoastaan sormilla junavaunusta kiinni pitäen, Marvin on lyömässä pitelemällään kirveellä Borgninen sormet irti, mutta päättää jättää sen tekemättä ikään kuin elokuva sanoisi: ei tämä tähän lopu, haluat varmasti lisää! Niin vastenmielistä kuin väkivalta kankaalla on, Aldrich luottaa siihen, että suurin osa katsojista nauttii siitä, edes salassa. “Loistavimmillaan hän oli yhä lajityyppejä luovasti lukevissa, ‘subversiivisissa teoksissa‘, joissa ideat ja käytännölliset seikat yhtyvät nyrkiksi“, Peter von Bagh on kirjoittanut.
Toisaalta kun elokuvaväkivalta näytetään Emperor of the North Polen [2], jonka Imdb:n mukaan ainakin yli 990,177 katsojaa on nähnyt, tapaan brutaalisti, tyydytetään tietysti ihmisten alkukantaisimpia tuntemuksia ja viettejä paljon järkevämmin kuin jos ne tuotaisiin reaaliin. Miten paljon siihen sitten sisältyykin negatiivisia tuntemuksia, kuten kauhistelua, mielipahaa, ahdistusta ja inhoa, se ei tarkoita sitä, etteikö niistä saisi tyydytystä.
“Väkivalta ei piile tietokonepeleissä, televisio-ohjelmissa, aseissa tai lasten leluissa, vaan selkäytimessämme, eikä mikään lakipykälä tai vihanhallintakurssi manaa sitä sieltä pois. Väkivallatonta yhteiskuntaa ei siis ole eikä tule”, Timo Hännikäinen kirjoittaa kyseenalaistamatta kaikkinaisen väkivallan inhottavaa ja mitä vähiten hyväksyttyä luonnetta.
Aldrich oli mies, joka otti “rajusti kantaa Vietnamiin, Nixoniin ja Joseph Raymond McCarthyn vainoihin”, kirjoittaa Lauri Timonen, Elokuva taas ei ota kantaa siihen, ovatko olosuhteet, suuren lama-ajan köyhyys, koulutuksen ja sivistyksen totaalinen puute muokanneet miehistä väkivaltaisia raakalaisia, vai onko heidän elämäntapansa vain heidän valintojensa summa. Se keskittyy primitiivisellä tavalla katsojan omaan psyykeen luoden hänestä eräässä mielessä väkivallalla mässääjän, toisessa mielessä saaden hänet inhoamaan ja kavahtamaan sitä.
Tällä tavalla Keith Carradinen esittämä idioottimainen raukka-Cigarette on paljon oleellisempi henkilöhahmo kuin päällepäin näyttää: hurratessaan sivustaseuraajana Marvinin ja Borginen tappaessa toisiaan, hänessä ruumiillistuu se sama kärsimyksen tekopyhä tirkistelijä, alavuuden alin subjekti, joka elokuvan passiivinen katsoja paraikaa on, ja jolle tarkkailtavat ovat yleviä objekteja. Tässä mielessä valkokankaan kokoinen peili käännetään elokuvan jälkipuoliskolla yllättäen katsojaa kohti, ikään kuin elokuva haluaisi huutaa: “Tältä sinun sielusi pohjimmiltaan näyttää, aivottomalta ja alkukantaiselta, sinä hedonistinen juntti!”
Mielivaltaisesti eteläisen Pohjois-Amerikan rautatieverkostojen halki kulkevasta junasta ja sen omistusoikeudesta on esitetty milloin mitäkin mieletöntä suurta falloksen symbolia. En itse usko tällaisiin freudilaisiin lipsahduksiin, vaikka kovasti ryskyttävässä, eri vaunujen koostamassa, tunneleitakin läpäisevässä junassa on omat viehätyksensä: varsinkin kohtauksessa, jossa jonkinlainen solidaarisuuden side syttyy nuoremman Keith Carradinen ja vanhemman Lee Marvinin välille. Marvinin sitoessa itsensä kiinni yösydännä vyöllään junan kattoon vesisateessa siksi aikaa kun aikoo nukahtaa, hän ohjeistaa vyönsä unohtanutta Carradinea, ettei vain pidä katsoa alas junarattaisiin. Näin he kummatkin matkustavat tuon valtaisan junan selässä!
Lee Marvinin on pakko todistaa miehisyytensä, voittaa pummiyhteisönsä kunnia peittoamalla Ernest Borgninen henkilö samalla kun Carradinen hahmo, jolla ei ole luonnetta tarpeeksi, yrittää todistaa olevansa yhdenvertainen Marvinin kanssa. Siinä missä Borgine edustaa patriarkaalista järjestystä Marvin edustaa anarkiaa ja oikeudenmukaisuutta: pelin sääntöjä voi ja tulee rikkoa. On syytä lainata taas Timo Hännikäistä:
“Idealistit, jotka väittävät että väkivalta on aina väärin ja että jokaisesta tilanteesta selviää puhumalla, tekevät suunnattoman karhunpalveluksen kaikille, jotka ovat riittävän hölmöjä uskoakseen heitä. […] Voi vain toivoa, että vanhemmilla on ymmärrystä opettaa pojilleen, ettei barbaarisuutta poisteta maailmasta kääntämällä toinen poski ja että kaikella on aikansa, myös vihollisten ja vaarojen kohtaamisella.”
Aroilla matkustaessa saa ainakin tietää sen, ettei junapummien elämässä ole sellaisia ylellisyyksiä kuin suihkua, kylpyä, naulakkoja, kirjoja, elokuvaa, musiikkia tai oikeastaan paljon mitään inhimillisen sivilisaatiomme keksinnöistä: jopa hampaat on pestävä kielellään tai sormellaan, jolloin on huomattava myös WC-paperien tai muiden hygieniavälineiden puutostila. Miehet ovat oppineet tuntemaan etunsa. He voivat vaikka luoda taivaan alle jäävästä valtakunnasta itselleen kodin.
Marvin pistää lopuksi kiusaajaa turpaan, hakkaa häntä kirveellä ja nyrkeillään. Näin hän tulee voittaneeksi kunnian, mistä hän olisi jäänyt paitsi, jos olisi eunukkimaisesti luopunut pummien – eräällä tavalla – kollektiivisesta kostosta, sellaisesta johon myös Aki Kaurismäen ja Markku Peltolan ja Annikki Tähden Mies vailla menneisyyttä (2002) päättyy. Nämä lopetukset ovat vain henkisellä tavalla läheisiä, siinä missä tyylisuuntauksissa toinen edustaa hillittyä ja taloudellista, bressonmaista kuvan ulkopuolelle jättämistä, sen kieltämistä, kun taas toinen mässäilee ja juhlii sillä kuvassa.
Lopuksi Marvin päätyy vielä kurittamaan myös pelkurimaista Carradinea ja toteaa tälle suoraan, ettei hänestä ole ainesta todellisen junapummin elämään: “Hey kid you got no class. Hit the bums, kid. Run like the devil. Get a tin can and take up mooching. Knock on back doors for a nickel. Tell them your story. Make ’em weep. You could have been a meat-eater, kid. But you didn’t listen to me when I laid it down.” Nämä kaiketi profeetalliset sanat saattelevat nuoremman kokelaan tien päälle, sillä vain yksi mies voi olla pohjoisnavan keisari, pummien pummi, kuten elokuvan slogan jo mainitsee. Borgninen – jota en näe yksiselitteisen pahana henkilönä vaan vain fasistisena hulluna, joka toteuttaa virkaansa yli-innokkaasti – taru päättyy tähän.
On syytä lopettaa tämä vähäpätöinen juttu lainaamalla vielä kerran Hännikäistä: “Kunniaa tavoittelevat kaikki, mutta sen saaminen on vaikeaa ja toisilla on sitä enemmän kuin toisilla. Jos kaikkea ja kaikkia kunnioitetaan yhtä paljon, kunnia menettää merkityksensä samalla tavalla kuin raha menettää arvonsa jos sitä painetaan liikaa.” Tosin raha voi menettää myös arvonsa silloin, kun kaikki päättävät yhdessä, että se on täysin arvotonta, pelkkää paperia ja likaista, tahraista kuparia: nyt on kuulemma päinvastoin kuin Saksassa ennen kansallissosialismia suuren laman aikana, jolloin kuulemani mukaan raha menetti lähes kokonaan arvonsa ruokaan nähden ja yhden makkarapaketin ostamiseen joku käytti kottikärryllisen seteleitä. Tässä elokuvassa raha ei ole ihmisille minkäänlainen arvo verrattuna tilaan, estetiikkaan ja tyyliin, mikä kertoo vain siitä, että heillä on vielä toivoa.
[1] Vaikka halveksunkin luokitteluja, niin on syytä informaation nimissä kertoa, että elokuvassa ei nähdä vilahdukseltakaan kauniimpaa sukupuolta.
[2] Elokuvan nimi oli muuten lainaus 50-luvun pummien ja hobojen “sisäpiirin vitsistä”. Sen mukaan ” kaikista paras pummi olisi ‘Pohjoisnavan keisari’, eli täysin hyödyttömän maanpalasen hallitsija. Arvoituksellisen nimen arvioitiin oleva osittain syypää teoksen huonoon teatterimenestykseen, ja se julkaistiin hieman myöhemmin uusintakierrokselle lyhennettynä muotoon, jossa sitä ei voisi tulkita napapiiriseikkailuksi: Emperor of the North”, kirjoittaa Elitistin Tatu Piispanen.