Viisiosaisen Espoo Ciné 2013 -raporttimme ovat koonneet Jens Hattuniemi, Tuomas Porttila, Miikka Mononen ja Joonas Nykänen. Laajakuvan historiassa ensimmäistä kertaa käymme toimittajien elokuvajuhlilla näkemät filmit läpi esitysjärjestyksessä. Tämä ensimmäinen osa käsittää festareiden ensimmäiset kaksi päivää. Sivustolla on myös Tuomas Porttilan suurempi teksti Cinén toisena päivänä esitetystä elokuvasta Salvo.
The Weight of Elephants (2013)
Lapsen kehityksen kannalta on suotavaa, että hänellä on edes yksi vakaa suhde aikuiseen, oli kyseessä sitten biologiset vanhemmat, joku muu sukulainen tai ihan kuka tahansa tasapainoinen aikuinen. Daniel Joseph Borgmanin The Weight of Elephants käsittelee kirpeästi kuinka pohjattoman toivottomaksi ja yksinäiseksi lapsen ympäristö muuttuu, kun kerta toisensa jälkeen ympärillä olevat suhteet aikuisiin katkeavat syystä tai toisesta.
Roolistaan vallan hyvin suoriutuva Demos Murphy esittää isoäitinsä ja masennuksesta kärsivän setänsä kanssa elävää Adriania, jonka äiti on jättänyt. Mielekkyys elämän elämiseen ei ole ilmassa kotona. Isoäiti on väistämättä elämänsä ehtoopuolella, eikä jaksa pojan kolttosia. Sedän ailahtelevainen, päivisin pahoinvointiin vaipuva, mutta öisin virkistyvä persoona ei myöskään tarjoa kasvavalle nuorelle miehelle toimivaa roolimallia maailmaa varten. Puolikuollutta ilmapiiriä tukee erinomaisesti ränsistyvä maaseutumiljöö, jossa perhe asuu lähes yksin.
Koulussa Adrianin herkkä luonne joutuu auttamattomasti muiden poikien tulilinjalle. Hän ei kykene samaistumaan maskuliiniseen laumakäyttäytymiseen, jonka ainoa funktio näyttää olevan asioiden tuhoaminen. Pojat on poikia ja niin edespäin. Elokuva onnistuu kuvaamaan äärimmäisen hyvin yksinäistä, kuristavaa tunnetta, kun kävelee koulun pihamaan läpi eikä näe yhtään ystävällistä kasvoa, vaan ainoastaan epäilyä ja inhoa. Adrianin arki kohentuu hieman, kun naapuriin muuttaa kolme muuta lasta. Uutisissa on vastikään raportoitu kolmen lapsen kidnappauksesta ja yhteensattuma on vallan epäilyttävä.
Pohjimmiltaan The Weight of Elephants käsittelee eksistentialistista kriisiä, joka syntyy lapsessa, joka joutuu kohtaamaan kuoleman ja elämän rajallisuuden jo varhaisella iällä. Ensimmäisiä askelia elämässään ottava pieni ihminen ei kykene hahmottamaan omaa elämäänsä pitkälle – teini-ikää, aikuisuutta, saati vanhuutta – mutta jo nyt kaiken väistämätön päättyminen tuntuu sisuskaluissa asti. Ihminen on heitetty maailmaan, kuuluu kuuluisa toteamus ja turvatonta lapsuutta elävän Adrianin kohdalla tämä pitää paikkansa. (JH)
The Resurrection of a Bastard (2013)
Ronnie (Yorick van Wageningen) oli kova jätkä hollantilaisen rikollisjärjestön hierarkiassa. Luit oikein: hollantilaisen rikollisjärjestön. Onko Hollannissa sellainen? On, jos ohjaaja/käsikirjoittaja Guido van Drieliin on uskominen. Elokuva perustuu ohjaajan omaan sarjakuvaan, joka näkyy muutamissa otoksissa selkeästi. Sarjakuvamainen kerronta tuo leffaan asteen verran surrealismia ja hahmoista on pyritty tekemään karikatyyrisia versioita gangsterityypistä.
Katsojalle esitellään valaistuksen kokenut jenginsä isokiho, Ronnie. Onnettomuuden jälkeen hän on päättänyt parantaa tapansa. Tämä ystävällinen rikollispomo pelastaa tyhjästä tuleen leimahtaneen ihmisen, kehuu majatalon keittäjän tekemää hirveän näköistä kala-annosta herkulliseksi ja on muutenkin vallan mukavan oloinen heppu. Pienen alustuksen jälkeen palataan ajassa taaksepäin näyttämään, millainen persoona Ronnie oli ollut aikaisemmin. Ennen hän ei aristellut käyttää imuria silmämunan irrottamiseen tai piestä heikompiaan. Toisin sanoen vanha Ronnie oli täysi mulkku.
The Resurrection of a Bastard jättää aluksi ristiriitaisen tunteen. En osannut sanoa pidinkö näkemästäni. Lopputekstien aikana totesin, etten saanut tästä erityisemmin mitään irti. Tämä johtuu lähinnä heikosti kerrotusta tarinasta, joka ei itsekään tiedä mitä se tahtoo olla. Ronnien muutos kuvataan hyvin tyypillisenä syntien sovitteluna. Helvetin porteilla käyminen on koulinut entisestä sekopäästä kiltin persoonan. Ongelma on se, ettei hahmon menneisyyteen perehdytä tarpeeksi selkeästi. Olisi ollut huomattavasti helpompi samaistua hänen tuskaansa ja muutokseensa, jos menneisyyden verhoa oli raotettu astetta enemmän.
Odotuksiin nähden The Resurrection of a Bastard on siis pettymys. Se ei tarjoa edes keskivertoa gangsterielokuvaa viihdyttävämpää pakettia. Hahmoja on paljon, mutta yksikään heistä ei tunnu kiinnostavalta, jolloin elokuva väkisinkin ajautuu ajanhaaskuuksi. Potentiaalia paljon parempaan olisi ollut, ja puhtaana rikoskomediana homma olisi saattanut toimia. Koko elokuva tuntuu yhtä järjettömältä kuin yhden päähenkilön näkemä painajaisuni, jossa hänen suustaan tulee käsi. (TP)
My Sweet Pepper Land (2013)
My Sweet Pepper Land alkaa kohtauksella hirttäjäisistä, jota ovat suorittamassa uuden, Saddamin jälkeisen Kurdistanin uskonnon, hallinnon, armeijan ja poliisin edustajat. Teloitus menee poskelleen liian pitkän köyden ja huonon hirttopuun takia ja lopulta teloittaja repii tuomion saanutta alaspäin, jotta tämä kuristuisi ja nuoren valtion oikeus toteutuisi. Saako tälle edes nauraa? Kurdistan on Irakin, Iranin, Turkin ja Syyrian alueelle jakautuva epävirallinen alue, jossa asuu kurdien heimo. Saddam Hussein vainosi heitä, väittäen muun muassa epäonnisen Iranin sodan häviötä kurdien syyksi ja kosti käyttämällä kemiallisia aseita kurdeja vastaan.
Korkmaz Arslanin esittämä entinen Saddamia vastustanut kapinallinen Baran toteaa työnsä tehdyksi eikä esimiehensä mairittelusta huolimatta suostu ottamaan poliisin pestiä vastaan. Kotona odottaa äiti, joka yrittää parittaa Barania naapuruston vapaille naisille ja suunnitelmat menevät uusiksi. Nuori mies toteaa ei kiitos, ja ottaa vastaan poliisin viran vihoviimeiseltä perähikiältä, läheltä Turkin rajaa. Toisaalla, moderni nuori nainen, Govend, yrittää vakuuttaa isänsä ja kymmenen veljeään, jotta hän voi lähteä samalle maaseudulle ottamaan vastaan opettajan viran. Nuori nainen, yksin ja maaseudulla, herättää naisen siveyteen pakkomielteisesti suhtautuvissa miehissä luonnollisesti epäilystä, sillä sopiva sulhanenkin olisi jo katsottuna valmiiksi, mutta Govend saa luvan lähteä.
My Sweet Pepper Land onnistuu samaan aikaan olemaan ihastuttavan hauska ja romanttinen, mutta myös autoritäärisen tyly. Elokuva käsittelee vallankumouksen, tässä tapauksessa Irakin sodan, jälkeistä aikaa ja kuinka vapautettu ryhmä, tässä tapauksessa kurdit, onnistuvat lunastamaan lupauksensa ja rakentamaan uuden, paremman valtion, jossa ihmisen on hyvä elää ja olla. Paremman kenen kannalta? Vallankumouksella on monta puolta, Baran ja Govend edustavat liberaaleja, tasa-arvoisia ja jokseenkin länsimaalaisia arvoja. Maaseudulla he joutuvat heti napit vastakkain patavanhoillisen ja korruptoituneen sotalordin kanssa, joka on hallinnut aluetta vuosikymmeniä.
Elokuva käsittelee yllättävän vapauteenesti islamilaista seksuaalietiikkaa. Baran ja Govend altistuvat vanhoillisen maalaisyhteisön parissa heti juorujen kohteeksi, jota lordi käyttää aseena heitä vastaan. On huvittavaa katsoa, kun pahin loukkaus, mitä takapajuisen kylän pyssymiehet voivat Baranille heittää, on hänen oletettu suhteensa viehättävään Govendiin. Ainoaan viehättävään naisen kymmenien kilometrien säteellä. Govendille painetta luo lisäksi hänen sukunsa ja yksi elokuvan puhdistavimpia hetkiä on, kun hän tuskaisena huutaa veljilleen heidän niin kutsutun huolenpitonsa olevan pahempaa kuin Saddamin vainot. (JH)
————
Raportin muut osat luettavissa Laajakuvassa: