Espoo Cinén 25. juhlavuoden reportaasin toisessa osassa tutustumme hieman laajemmin eri maista tulleeseen tarjontaan. Tämän osan ovat toimittaneet Miikka Mononen, Joonas Nykänen ja Petri Penttinen. Laajakuvassa on myös julkaistu erikseen Joonas Nykäsen arvio festivaalin kohutusta avajaiselokuvasta White God.

Gare du Nord (2013)

Yksikään leffafestari ei ole leffafestari ilman hyperlinkkielokuvaa – tiedätte kyllä, mitä tarkoitan; elokuvaa, jossa ihmiskohtalot törmäävät mullistavin seurauksin joko paikan tai teeman yhdistäminä. Paikka on näistä yleensä vaikeampi vaihtoehto, mutta teema tuo elokuvaan naurettavat määrät imelyyttä, kun useat hahmot pakotetaan kohtaamaan vaikka rasismia toinen toistaan melodramaattisemmissa yhteyksissä Paul Haggisin siirappipieru Crashin tapaan. Tämän vuoden Cinéssä tätä kyseenalaista pestiä edusti ainakin dokkareistaan paremmin tunnetun Claire Simonin Gare du Nord, jossa ihmisiä yhdistävänä tapahtumapaikkana toimii – kuten nimestä saattaa arvata – yksi Ranskan tunnetuimmista rautatieasemista. Kyseessä on fiktioelokuva, mutta festareilla saattoi nähdä myös Simonin dokumentin samasta asemasta, Human Geographyn. Valitettavasti oma sietokykyni yhden ihmisen juna-asemafetissiä kohtaan rajoittui tänä vuonna vain yhteen elokuvaan.

Simon on varmasti nähnyt juna-asemalla ollessaan läpileikkauksen modernista yhteiskunnasta – kerjäläiset ja rikkaat, maahanmuuttajat ja patonginpurijat, introvertit ja ekstrovertit yrittämässä parhaansa mukaan vältellä toisiaan – ja elokuvassaan hän yrittää luoda tämän kuvan uudestaan. Tarinan ytimessä palaa rakkaus nuoren opiskelijan ja vanhan syöpäpotilaan välillä. Opiskelija tekee teesiään juuri tästä kulttuurien kirjosta joka Gare du Nordilla loistaa, ja päätyy haastattelemaan sen alta suojaa hakevia yhdessä rakastajattarensa kanssa. Tämä on hyvin kirjaimellinen ja tavallaan jopa tylsä tapa saada elokuvaan tuntu tästä mikro-yhteiskunnasta, mutta siinä on kieltämättä viehätyksensä; Filmin ehdottomasti mielenkiintoisimmat kohtaukset rakentuvat lyhyiden haastatteluiden ympärille, joissa kaupan kassatäti kertoo typerästä pomostaan, jengiläiset ristiriitaisista uskomuksistaan naisia kohtaan, tai turvamies siitä, mitä sattui näkemään eilen valvontakameran monitorin hehkussa.

Varsinainen romanssi ja sen ympärille kehkeytyvät sivujuonet eivät ole yhtä mielenkiintoisia, ja jokainen oman tarinansa päähenkilöksi tarkoitettu sivuhahmo jää täysin irralliseksi. Todellista syvyyttä tuodaan vain elokuvan raamit luovaan pariskuntaan. Jos olisin ihan perseestä, voisin todeta että Gare du Nordin todellinen henkilö on Gare du Nord, mutta Simonin kamera tuntuu välillä olevan suorastaan rajoittunut kuvatakseen asemaa jonain muuna kuin sieluttomana rakennuksena. Voin tosin nyt todeta tietäväni vallan hyvin, miltä aseman useakerroksinen aukio näyttää. Tästä huolimatta välillä elokuva harhailee ties minne, katsellen kiskoja, junia ja niiden vieressä seisovia eksentrikkoja. Isoon didgeridoohon puhaltava nainen on elokuvan suurin kompastuskivi, ja kuvastaa jollain tasolla varsin hyvin Simonin hakemaa modernia kansallisromantiikkaa. Valitettavasti yhdessä elokuvassa yritetään nyt kerralla saada katsoja pakahtumaan, ihastumaan, kirjoittamaan parit esseet yhteiskunnasta, sekä naureskelemaan kun humalaista hakataan mallinukella päähän koska onhan se nyt hauskaa, kun aggressiivista ja sekavaa ihmistä ei auteta vaan hakataan maahan asti. Siis oikeasti. Yleisö hihitti.

Hah. (MM)

Of Horses and Men (2013)

Tämä kirjoitus on lähinnä vain muistutukseksi itselleni siitä mitä elokuvassa pääpiirteittäin tapahtui sisältäen noiden tapahtumien lyhyen analyysin. Siksi suosittelen skippaamaan sen, jos elokuvaa ei ole vielä nähnyt, ja siirtymään artikkelin seuraavaan kohtaan.

Kolbeinn on kylän halutuimpia miehiä. Elokuvan alussa hän aisastaa tammaansa Gránaa, jolla lähtee viimein tapaamaan häntä odottelevaa Solveigia.

Aristokraatilta vaikuttava mies hevostelee ratsastustaidollaan ja saa kylän naisten hameet kastumaan. Solveigin kotona mies juo kahvit, hieraisee käsiä ja sanoo, että nyt on aika lähteä!
Samaan aikaan, kun Kolbeinn on hakkaillut Solveigia, kylän ihmiset ovat tirkistelleet kuola suussa tapahtumia kiikareillaan ja kaukoputkillaan. On kevät ja kiima-aika. Pihalla Grána-tamma on heilutellut takamustaan ja kuseskellut maahan. Tämän on nähnyt aitauksessa hirnuva orhi Brúnn.

Brúnn, jonka puolitangossa heiluvalla melalla voisi tappaa suurirakenteisen miehen.

Kun Kolbeinn on päässyt tammansa selkään ja lähtenyt ratsastamaan takaisin kotiinsa, on Brúnn onnistunut rikkomaan aitauksen.

Kesken kaiken Grána seisahtuu tielle ja Brún laukkaa kiinni pyllyyn vain jyystääkseen tamman pään hulluksi.

Kolbeinn jää näiden kahden kiimaisen hevosen väliin.

Kotiin tultua Kolbeinn ampuu hevosensa.

Hummani hei, hummani hei, huputiti hummani hei.” – Tapio Rautavaara

Kaikkien heppakimmojen suosikkielokuva koostuu kuudesta islantilaisesta kansanstoorista heppojen ja ihmisen kohtalosta. Hummien vapautta rajoittaa vain niille rakennetut aitaukset, kun taas miesten vapautta rajoittavat heidän aivojensa säätelemät käsitykset itsestään ja muista, heidän niin kutsuttu kunniansa.

Kolbeinn ei voi kestää, että on tullut loukatuksi (hevosten kiiman kautta) ja tappaa rakastamansa tamman turhan ylpeytensä vuoksi.

Vernhardur, jonka pappi myöhemmin hänen jo mentyä matojen safkaksi siunaa mieheksi, joka ei tuntenut esteitä – oli rakastunut sokeasti alkoholiin, ja kaatoi kuivaan kitaansa palonestettä (?). Grimur taas ei tunne kunnioitusta muita ihmisiä kohtaan ja muuttuu sokeaksi toisesta silmästään. Kun taas Egill, joka rakentaa aitauksia rajatakseen muiden liikkuvuutta, lentää traktorillaan suoraan päin helvettiin, sinne minne hän ilman muuta kuuluukin.

Espanjalainen on kai elokuvan vähiten turmeltunein mieshenkilö. Hän vain tuntuu olevan muuten vain sinisilmäisen, jopa pyhimysmäisen yksinkertainen.

Hän luottaa, että saa hyvän hepan, mutta orhi väsyykin matkalla. Pelastaakseen itsensä jäätymiseltä islantilaiseen lumimyrskyyn, hän tappaa hevosen ja kaivautuu tuon uupuneen juhdan vatsan sisälle.

Tästä voisi helposti alkaa vääntämään taiteilijoiden ikiaina käsittelemää kohtuun käymisen teemaa, mutta se kävi minulla vasta jälkeenpäin mielessä. Ihminen menee kirjaimellisesti hevosen kohtuun, tai kaivautuu vatsan sisälle, mutta palaako hän minnekään?

Kenties hän toivoo palaavansa uudestaan maailmaan puolihevosena, tai puoliksi ihmisenä ja hevosena, kuten kentaurit olivat. Mutta yhtä hyvin ja enemmänkin, ja tässä on tietysti elokuvan yksi ansio, sen näkee pelkästään selviytymiskeinona, johon espanjalainen viimeisenä oljenkortenaan turvautuu; metaforia ei tarvitse löytää: elokuva toimii tai ei toimi heille, jotka eivät niitä löydä, ja heille jotka niitä löytävät. (JN)

Jasmine (2013)

Alain Ughetto teki stop-motion-elokuvia 80-luvun alussa, mutta jätti sen taakseen. Nyt, 30 vuotta myöhemmin, hän teki vielä yhden. Jasminessa hän luo saviukoillaan ja styroksilavasteillaan uusiksi kokemuksensa Iranissa vuodesta 1978 eteenpäin, jolloin hän asui siellä rakkaansa Jasminen kanssa. Viimeisen šaahin kaatuessa vallankumouksen jalkoihin nainen ei voi muuta kuin lähteä mukaan toivoon siitä, että Ranskaan karkoitettu ajatolla tulee takaisin ja korjaa kaikki ongelmat. Näin ei todellisuudessa käynyt, vaan Jasmine vajoaa yhä suurempaan epätoivoon kotimaansa tilanteen takia Alainin seuratessa vierestä, kunnes maanpako nousee aiheelliseksi.

Jasminen tarina on erittäin viehättävä, mutta siinä on eräs suuri aukko, joka pilasi ainakin osittain minun kykyäni nauttia siitä täysin siemauksin. Alainin kertojaääni puhuu meille jatkuvasti katumuksestaan. Siitä, kuinka hän katuu tapaa, jolla hylkäsi rakkaansa Iraniin. Näemme tapahtumat jotka johtavat hylkäämiseen, mutta takaraivossani kyti jatkuvasti ajatus – kai me näemme myös, miten tähän katumukseen päädyttiin? Valitettavasti näin ei käy. Ughetto on erittäin vankasti pohjustanut elokuvansa tositapahtumien ympärille, ja pariskunnan rakkaustarina ja sen päätös, se yksi asia jonka takia uskon Ughetton tehneen elokuvan – saavuttaakseen jonkinlaisen katarsiksen – jää suorastaan taka-alalle historian oppitunnin vallatessa ruudun. Se on sääli, sillä mielestäni katumusprosessin läpikäynti olisi ollut mielenkiintoisempi teema koko elokuvalle Iranin vallankumouksen sijaan. Nyt se, minkä pitäisi tarjota pelkät raamit muulle tarinalle, elääkin sen ytimessä, sen alkuperäisen ytimen levitessä pitkin poikin kuin saappaan alle juuttunut savipalanen.

En silti haluaisi millään lytätä Jasminea kokonaan. Sen aaltopahvimaisessa maailmassa on jotain tavattoman hurmaavaa. Eräässä vaiheessa vahanukkepariskunta lähtee lentoon, mutta mies ei pysty siihen. Hän ei usko asioiden parantuvan Iranissa. Ajan myötä molemmat osaavat lentää, mutta pian Jasmine jää maahan. Progressio näiden kahden pisteen välillä on vaikeasti kuvailtava, mutta viehättävä yksityiskohta isomman tarinan sisällä. Välillä Alainin itsensä kädet tulevat kuvaan. Hän on kirjaimellisesti kuin Jumala tässä kuolleessa maailmassa. Elokuvan alussa vanhat saviraajat ja -päät liiskataan tasaiseksi tabula rasaksi. Uudet, kootut savinuket herätetään eloon soittamalla heille äänilevyltä sydämenlyöntejä. Jasminen ja Alainin välisestä dialogista, joka on koostettu pitkälti heidän kirjoittamistaan kirjeistä ja päiväkirjoista, välittyy aitoa tunnetta. Parisuhteelle ominainen rakkaus ja luottamus välittyvät. Elottomien saviukkeleiden kautta. Se on jo melkoinen saavutus. (MM)

The Great Museum (2014)

Johannes Holzhausenin ohjaama The Great Museum tarjoaa katsojalle mahdollisuuden tutustua maailman tärkeimpiin museoihin lukeutuvan, 1891 perustetun, Wienin taidehistoriallisen museon (saks. Kunsthistorisches Museum) kulisseihin. Yli vuoden ajan kuvatusta materiaalista on onnistuttu tiivistämään reilun puolentoista tunnin dokumentti, jonka pääosassa on itse museo, näyttelykuraattorien, konservoijien ja museojohtajien jäädessä sivummalle.

Holzhausen luottaa katsojan havainnointikykyyn, eikä dokumentti sisällä kertojaääntä, haastatteluja tai taustamusiikkia. Itse olin alkuun hieman hukassa tämän äärellä, mutta pian ohjaajan pyrkimys kuvata museota kokonaisvaltaisesti alkoi hahmottua ja heittäydyin mukaan kierrokselle, joka vei niin museojohtajien kabinetteihin, konservoijan työpajalle kuin myös varsinaisiin näyttelytiloihin. Vaikka museotyön eri puolia ehditään ainoastaan hieman sivuta, niin silti kokonaisuus ei tunnu kiirehdityltä, vaan elokuvaan on onnistuttu poimimaan keskeisiltä tuntuvia hetkiä.

Taidehistoriaa ennen elokuvaa opiskelleen Holzhausenin otteesta välittyy kunnioitus huomion kohteena olevaa, pitkät perinteet omaavaa kulttuurilaitosta kohtaan, sekä tietenkin sen lukuisia työntekijöitä, jotka ovat antaneet suostumuksensa tulla kuvatuksi. Se mikä on toisille arvokasta, saattaa joistakin tuntua kuivakalta, mutta sisältää dokumentti muutamia lennokkaampia kohtauksia vastapainoksi hiljaisuudelle. Sellaisia ovat esimerkiksi kohtaus, jossa markkinointitiimi miettii millaisilla mainoslauseilla museota tulisi markkinoida, sekä huutokauppa jossa museon kokoelmaa pyritään täydentämään, huonolla menestyksellä.

The Great Museum päättyy kuvaan Pieter Brueghel vanhemman maalauksesta Baabelin torni, joka kuuluu museon kokoelmiin, joka on tietenkin hyvin selkeä vertauskuva museosta. Kaikilla museon eri osastojen työntekijöille, roolista riippumatta, on selkeä tavoite eli säilyttää ja tuoda esille kulttuuriperintöä. Yhteenkuuluvuudessa olisi kuitenkin vielä parantamisen varaa, mikäli on uskominen erästä dokumentissa kuultavaa asiakaspalvelutyöntekijää, joka ei tunne ihmisiä lainkaan muilta osastoilla. Kenties Holzhausen halusi loppukuvalla hieman näpäyttää museon johtoa ja kannustaa yhteisöllisyyden edistämiseen. (PP)

Violet (2013)

Bas Devosin Violet on elokuva harvoille ja valituille. Se on monella tapaa rajatulle kohdeyleisölleen täydellinen, mutta meille muille sen katsominen on hyvin ristiriitainen kokemus. Mikä se kohdeyleisö on? Niin sanotun jumituksen ystävät. Jumituselokuva on aligenrenä syystäkin vähemmälle huomiolle jäänyt genre, mutta tiedätte varmasti sen perustat; pitkät katseet tyhjyyteen katseita pidempien otosten esittäminä, dialogin vähäisyys ja ylipäänsä tietynlainen elämän virrassa, olemassaolossa lilluminen. Asiat näytetään, mutta ei nyt millään kiireellä tai kiinnostuksella. Genreä voisi kutsua jopa esoteeriseksi.

Violet alkaa, kun teinipoika Jesse todistaa ystävänsä kuoleman satunnaisessa hyökkäyksessä. Loppuelokuva sitten kuvastaa hänen toipumistaan tapahtumasta. Dialogin kautta toipumista ei tapahdu, sillä koko elokuvassa on sitä ehkä sadan rivin edestä. Tarina kerrotaan lähinnä kuvakerronnalla, silloin kun sitä siis kerrotaan. Yleensä Violet vain… on. Se ui arkiharmauden ja masennuksen keskellä, ja komealla kuvauksellaan lähes glamorisoi molempia. Devosin elokuvalle valitsema kuvasuhde 1.66:1 tuo oman viehätyksensä visuaaliseen maailmaan; tuo lähinnä 90-lukua edeltäneiden taide-elokuvamestareiden suosikkikuvasuhde pääsee hyvin oikeuksiinsa ja elokuva on visuaalisesti tavallaan vapaampi kuin moni laajemmalla linssillä kuvattu. Tästä laatikostahan putkahtaa pelto. Toisinaan metafora astuu kuvaan esimerkiksi täysin vaienneen, ja täten hiljaista hyväksyntää kuvastavan, sisätilan muodossa.

Tunteet ovat vahvoja, mutta niitä ei näytetä. Tässä on mielestäni Violetin suurin vika; kaikessa majesteettisuudessaan se ei kuitenkaan saa katsojassaan aikaan vahvaa tunnereaktiota. Tämä olisi ihan OK, mutta kun ei sillä oikein lopulta ole mitään sanottavaakaan. Paskoja juttuja tapahtuu ja niistä kannattaa päästä yli. Siitä jää käteen pettymys. Devos on luonut jotain komeaa, mutta samalla niin komean kuorensa sisään vetäytynyttä, ettei se aukea ainakaan millään tunnevyöryllä. Kun tämä paketti vielä tarjoillaan formaatissa, jota voisi julmimmillaan kuvailla jopa tylsäksi, on vaikea suhtautua erittäin jännittävään ulkokuoreen erityisen vahvalla sitoumuksella. Se on kieltämättä sääli. (MM)

– – – – –

Artikkelin ensimmäinen osa.