Tunnetaan myös nimellä: Seppuku; 切腹
Maa: Japani
Genre:  Jidaigeki
Ohjaus: Masaki Kobayashi
Käsikirjoitus: Shinobu Hashimoto
Kuvaus: Yoshio Miyajima
Leikkaus: Hisashi Sagara
Sävellys: Tôru Takemitsu
Näyttelijät: Tatsuya Nakadai, Akira Ishihama, Shima Iwashita, Tetsurô Tanba


Harakiri eli toiselta nimeltään seppuku tarkoittaa kirjaimellisesti vatsan auki leikkaamista. Kyseessä on Japanin samuraikulttuurin kunniakas perinne, jonka samuraisoturit suorittivat, kun eivät nähneet enää muuta vaihtoehtoa. Harakirin suorittaneita kunnioitetaan ylväinä ja rohkeina sotureina. Todellisuudessa kyse on erittäin vulgaarista itsemurhariitistä, joka tuottaa tekijälleen äärimmäistä tuskaa ennen lopullista pimeyttä. Itse rituaalissa samurai vaihtaa ensin päällensä valkoiset juhlavaatteet, jotta olisi parhaimmillansa ennen lähtöä. Tämän jälkeen hänen eteensä asetetaan matto, eräänlainen alttari, jossa suorittaa toimenpide.

Katsojia tai pikemminkin tapahtuman kunnioittajia on luonnollisesti runsaasti, onhan kyse kuitenkin niin mielenkiintoisesta asiasta kuin julkinen itsemurha. Sitä ei joka päivä pääse todistamaan! Rituaalin alussa samurai sanoo viimeiset sanansa, jonka jälkeen työntää joko tantô-veitsen tai wakizashi-miekan vasempaan kylkeensä. Tämän jälkeen samurai liikuttaa miekkaa hitaasti vatsan oikealla puolelle vetäen sen lopulta ylös kohti leukaa. Tarkoituksena on päästää sielu pois likaantuneesta ruumiista. Yleensä ulos ryntäsivät vain suolet. Tämän jälkeen harakirin suorittajan avustaja katkaisee samurain pään tarkasti katanallaan. Pää ei saa katketa kokonaan, vaan sen täytyy jäädä roikkumaan muutama sentti kaulasta. Avustajan täytyi olla siis taitava miekkamestari hallitakseen vaativan toimenpiteen. Pitkään hyllytetty perinne sai suurta julkisuutta, länsimaille kuuluisan japanilaisen kirjailijan Yukio Mishiman tehdessä harakirin vuonna 1970.

Masaki Kobayashin suurelokuva Harakiri ei ole vain katkelma samuraista suorittamassa brutaalia riittiä, vaan enemmänkin taustalla jylhästi seisovasta samurain kunniakoodista ja niistä perinteistä, jotka pitivät rituaalia elossa vuosisatoja. Eletään Edo-aikakautta 1600-luvun Japanissa. Suuret soturiklaanit palkkaavat freelancer-samuraita, jotka yrittivät etsiä epätoivoisesti työtä keskellä maata otteessa pitänyttä talouskurimusta.

Eräänä päivänä muuan klaanin pyhäkköön astelee vanhempi samuraisoturi Hanshiro Tsugumo (Tatsuya Nakadai), joka pyytää lupaa saada suorittaa harakiri. Hän on menettänyt kaiken elämässään, eikä näe syytä elää kituuttaen kärsimyksessä, vaan kuolee pikemminkin kunniakkaasti oman kätensä kautta. Ennen lupaa, klaanin johtaja kertoo tarinan temppeliin paria päivää aikaisemmin ilmestyneestä nuoresta miehestä Motome Chijiwasta (Akira Ishihama), joka niin ikään pyysi lupaa harakirin suorittamiseen. Seuraa takauma nuoren miehen kohtalosta, joka on yhtä aikaa kauhistuttava ja surullinen. Tarinan kertomisella Hanshirolle, klaanin johtaja yritti saada ex-soturin vielä muuttamaan mieltään. Samurai on kuitenkin järkähtämättömästi aikeensa takana. Ennen harakiria hänellä on kuitenkin elämäntarinansa kerrottavana.

Harakiri on paitsi kritiikki samurai-kauden ylimystöä ja mustavalkoisia kunniakoodiperinteitä vastaan, se on myös syvä tutkielma kunniasta ja todellisesta suuruudesta. Ylimystölle ainoastaan kunniakkaasti taistelussa tai siviilielämässä (harakin avulla) kuollut samurai on oikeutettu arvostukseen ja kunnioitukseen. Nuoren Motomen pyytäessä lupaa harakiriin, kukaan ei tiedä hänen taustaansa. Ei ennen Hanshiron elämäntarinaa.

Ennen rituaalia Motome pyytää saada miekkaa lainaan, koska hänen omansa eivät ole sopivia. Vastoin yleisiä perinteitä ylimystö kieltäytyy nauraen nuoren miehen hyväuskoisuutta. ”Samurain miekka on samurain sielu, eikä sitä lainata kenelle tahansa!”, todetaan ja käsketään Motomen suorittaa rituaali omalla miekallaan. Kukaan ei tiedä, että Motome on myynyt miekkansa saadakseen hoitoa vakavasti sairaalle perheelleen. Aseenaan hänellä on vain tylsä ja taipuisa bambu-miekka.

Ylimystö ei tunne armoa. Motome joutuu suorittamaan rituaalin käyttämällä tylsää puukeppiään, jolla tuskin pystyisi puhkomaan reikiä edes kankaaseen. Kobayashi kuvaa Motomen harakirin hyödyntämällä erittäin dynaamisia lähikuvia joko äärimmäisen kivun vääristäneistä kasvoista tai verisestä vatsasta. Kyseessä on erittäin pysäyttävä kohtaus. Lopulta rituaalin päätyttyä, Motomea pidetään pahemmin luokan pelkurina, joka sylkee samuraiperinteiden ja kunnian päälle käytöksellään. Nuoren miehen pelkuruus tuskastuttavan kivun hetkellä ei ole ymmärrettävää eikä edes anteeksiannettavaa. Ei edes sen jälkeen, kun Hanshiro on valottanut Motomen historiaa ja tapahtumia, jotka johtivat harakirin suorittamiseen.

Harakirin nerokkuus piilee rytmityksessä. Takaumia hyödyntämällä Kobayashi leikkii katsojan samaistumisella hahmoja kohtaan. Elokuvan alkaessa Motomen itsemurhalla, katsojalle kyseessä on vain epätoivoinen ja tyhmä pojankloppi, joka joutuu kärsimään omasta tyhmyydestään. Mitäs myi miekkansa… Vasta Hanshiron kertomuksen jälkeen katsojalle valottuu tapahtumien todellinen kulku. Pelkurimainen Motome muuttuu äkkiä katsojan silmissä mieheksi, joka pyrki kaikin keinoin pitämään sairaan vaimonsa ja vauvaikäisen poikansa hengissä keskellä kylmiä pakkasia. Motome on valmis myymään teräksisen sielunsa pitääkseen huolta perheestään. Samalla Kobayashi esittää kysymyksen. Onko perheestään kaikin keinoin huolta pitävä mies yhtä kunniakas kuin ylväästi kuollut samurai? Kobayashi todistaa kuinka ennakkoluulot voivat vääristää todellisuutta ja kuinka ihminen voikaan muuttua kun valheellisen pintakimalluksen alta paljastuu raadollinen ja ylimielinen persoona.

Kobayashin hiottu perfektionismi korostuu etenkin tarkassa kuvasommittelussa. Kobayashi käyttää kameraa maltillisesti pitäen jokaisen kohtauksen latautuneena ja uhkaavana. Tämä on sikäli vaikuttavaa ottaen huomioon, että Harakiri koostuu lähes täysin keskustelukohtauksista ja takaumana kerrotuista keskustelukohtauksista. Ainoastaan elokuvan lopussa koetaan taistelukohtaus, jossa on raivokkaan eloonjäämiskamppailun lisäksi ripaus seesteisyyttä. Kyse ei ole enää kunniakkaasti taistellen kuolevasta samuraista, vaan kaiken menettäneestä ihmisyksilöstä, joka yrittää viedä mahdollisimman monta mukanaan ennen väistämätöntä tappiota.

Harakiri on tarinankerronnan taidonnäyte. Sen rakenne muistuttaa Antiikin Kreikan tragedioita, ainoastaan vain visuaaliseen muotoon puettuna ja historialliseen Japaniin sijoitettuna. Kobayashi luo traagisia, ajattomia ihmiskohtaloita ja mikä tärkeintä nappaa katsojansa otteeseen ja saa tämän ajattelemaan. Vain harvalla elokuvalla on moinen voima.