He ovat paenneet (2014)


Tunnetaan myös nimellä: They Have Escaped
Maa: Suomi, Alankomaat
Genre: Road movie
Ohjaus: J-P Valkeapää
Käsikirjoitus: J-P Valkeapää, Pilvi Peltola
Kuvaus: Pietari Peltola
Leikkaus: Mervi Junkkonen
Sävellys: Helge Slikker
Näyttelijät: Roosa Söderholm, Teppo Manner, Petteri Pennilä, Sara Paavolainen, Pelle Heikkilä, Jari Pehkonen


Margaret Wise Brownin vuoden 1942 lastenkirjaklassikossa Pupu etsii omaa kotia jänispentu lähtee äidiltään karkuun. Äiti kuitenkin varoittaa lastaan ennen pakoa – “Jos läksit, lähden perääsi.” Vuonna 2014 J-P Valkeapää tuntuu elokuvallaan He ovat paenneet kysyvän, mitä karanneelle tapahtuu, kun äitiä ei kiinnosta?

Teppo Mannerin esittämä teinipoika Joni tulee armeijasta karkaamisen jälkeen sivaritöihin maaseudulla olevaan ongelmanuorten laitokseen. Roosa Söderholmin esittämä Raisa, samanikäinen näennäisen vakavista psyyken ongelmista kärsivä tyttö ottaa Jonin silmätikukseen. He päättävät yhdessä paeta laitoksesta, koska, noh, yllättäen heitä kiinnostaa siellä oleminen yhtä paljon kuin palkattuja työntekijöitä ongelmanuorten tilan parantaminen.

Suomalaiselle elokuvalle tuntuu olevan tyypillistä, että terveysalan ammattilaiset esitetään joko huumoria pursuavina ilopillereinä tai työhönsä täysin apaattisesti suhtautuvina gorilloina, ja Valkeapää ottaa elokuvassaan jälkimmäisen lähestymistavan. Mielenterveystyö tarkoittaa elokuvan vähän pitkäpiimäisen alun yhteydessä sitä, että juotetaan pennuille piimää ja pidetään maassa jos huudattaa. Jonin pomona toimiva munaton johtaja on erityisen kliseinen hahmo, jonka olemassaolo elokuvassa tuntuu alkuun traagiselta; ensimmäiseltä naulalta arkkuun. Tuntuu ehkä hieman typerältä nillittää varmasti suurimmalle osalle yleisöstä pienestä asiasta, mutta alan ammattilaisena koen aina pienen puukoniskun sydämessäni, kun tällaista aihealuetta lypsetään näennäisesti apatian ja uskon menettämisen järjestelmää kohtaan nimissä.

Sitten pariskunta kuitenkin lähtee ajamaan varastetulla autolla kohti Raisan salaista rahakätköä, joka löytyi eräänä talvena lumikasasta ja on ollut hyvässä tallessa siitä lähtien. Matka vie läpi Suomen maaseudun, kaupunkien ja metsien, painottaen viimeistä. Huumeita ja viinaa löytyy mökistä metsän keskeltä, ja pian pyöritäänkin alasti puiden katveessa Mozartin Lacrimosan soidessa taustalla. Eläinten taljoihin pukeutuneet nuoret ovat aidoimmillaan päihteiden ja alkoholin vallatessa heidän mielensä. Punaiset, taivaalle ammuttavat soihdut valaisevat oivasti heidän irvikuvaksi muodostunutta elämäänsä – elämää, joka on suora jatkumo heidän valtion määräämien huoltajiensa välinpitämättömyydestä. Välinpitämätön kasvatus suitsee sisäisen eläimen meistä jokaisesta ulkomaailmaan, joka ei halua ottaa sitä vastaan. Pakomatka jatkuu helikopterin kaartaessa ammuttujen soihtujen perässä. Pariskunta pakenee soutuveneellä kohti seuraavaa tapahtumaketjua.

Audiovisuaalisesti He ovat paenneet on 2010-luvun suomalaisen elokuvan helmiä. Southern gothic -estetiikka on saatu sovitettua Suomen hieman vehreämpiin maisemiin kuin nakutettu. Kun lopulta tarina ajautuu hyvinkin ahdistaville ja väkivaltaisille urille, iholle puskeva kamera ja jokaista ikävää näkyä tärykalvoille asti tehostavat äänitehosteet varmistavat jonkinasteisen järkytyksen katsojassa.

Tämä väkivalta ja ahdistavuus tulee kieltämättä puun takaa, mutta samalla juuri sen ennalta-arvaamattomuus on yksi suurimpia iloja, mitä tämän teoksen kanssa voi kokea. Vaikka He ovat paenneet tarjoilee paljon asioita, eikä aina saa niitä tasapainoteltua keskenään, on kautta linjan pysyvänä punaisena lankana välittävän kodin etsiminen. Raisan vanhemmat, laitos, virkavalta yleensä. Kaikki pettävät heidät. Lähin jonkinlaista tunteellista reaktiota muistuttava tapahtuu eksentrisen monitoimiyrittäjä-autokuskin kyydissä, ja silloinkin se rajoittuu miehen himokkaisiin katseisiin Raisaa kohtaan, jotka ovat samalla ainoat oikeasti seksuaaliset teot koko elokuvassa. Mielestäni on erittäin jäätävää, että lähin aitoa välittämistä muistuttava asia, jota nämä kaksi matkallaan löytävät, on pillua katseillaan vonkaava huumemyyjä. Toisin kuin pienelle kotiaan etsineelle pupujussille, kukaan ei lopulta tarjoa porkkanaa näille kahdelle. Pelkkää keppiä. Vanha maailma hyvästellään lopulta käymällä hakemassa Raisan mummolta se ainoa, mikä hänelle on tärkeää – muisto ajasta, jolloin kaikki ei ollut näin. Jonille ja Raisalle on käynyt hyvin selväksi, että ainoa ratkaisu on paluu askeettisuuteen, paluu esi-isiemme maailmaan. Paluu metsän keskelle. Ei laitokseen, vaan toistensa syliin. Erakoitumiseen ja sen tuomaan rauhaan, joka olisi voitu välttää jos edes joku olisi oikeasti välittänyt yhtään mistään.

Share

Miikka Mononen

Keravalainen pummi. Kirjoitan elokuvista. Formatiiviset sellaiset minulle ovat Jason Reitmanin Juno ja John Carpenterin Halloween. Ilahdun aina erilaisuudesta, vaikka se saavutettaisiin pöhköin keinoin.

Lisää luettavaa: