Hidden Figures – varjoon jääneet (2017)

Huonon, tärkeän elokuvan ja hyvän, tärkeän elokuvan raja ei ole hiuksenhieno. Se on jättimäinen kuilu.

Hidden Figures on kiinteästi kuilun negatiivisemmalla puolella. Värillisten naisten roolia Yhdysvaltojen avaruusohjelman 1960-luvun taitteessa puiva elokuva tekee tärkeän tehtävänsä puisevasti epätasaisen käsikirjoituksen siivittämänä. Ainoat kiinteät valopilkut ovat kauttaaltaan erinomaiset näyttelijät, pois lukien aina yhtä rautakanki perseessä näyttelevä Kevin Costner.

Taraji P. Hensonin, Octavia Spencerin ja Janelle Monáen esittämien Katherine G. Johnsonin, Dorothy Vaughanin ja Mary Jacksonin osallisuus jenkki-astronauttien avaruuteen saamisessa on merkittävä asia, ja sen huomiotta jättäminen ajoi syystäkin Margot Lee Shetterleyn kirjoittamaan kirjan asiasta. Siitä voisi saada myös aikaan huikean elokuvan, jopa samoilla tekijöillä kuin tämä nyt ilmestynyt filmatisointi.

Jossain kuitenkin astutaan vikaan. Hidden Figures pyrkii toimimaan kolmena asiana:

  1. Kolmen päähenkilönsä elämänkertaelokuvana
  2. 60-luvun alun poliittisen, rasistisen ajankuvan esittäjänä
  3. Avaruusohjelman vaikeista alkuaskeleista kertovana matematiikkajännärinä

Sen onnistumiset kuitenkin rajoittuvat kakkoskohtaan. Yhdysvaltojen historiassa rasismin kuvaaminen ennen rotuerottelulakien kumoamista 60-luvun puolivälissä on elokuvassa helppoa, mutta ohjaaja-käsikirjoittaja Theodore Melfin ja käsikirjoittajatoveri Allison Schroederin tekstin parhaaksi anniksi nousee sen tapa kuvata ilmiötä edelleen ajankohtaisten arkipäivän rasismia esittävien anekdoottien kautta.

On itsestäänselvyys, että Hidden Figuresissa on kohtauksia, joissa Hensonin lentoratamatemaatikko joutuu juoksemaan rakennuksesta toiseen päästäkseen värillisten vessaan. Se ei kuitenkaan ole, että Spencerin tietokoneohjelmoijan pomo, Kirsten Dunstin esittämä työntekijöiden ja johdon välikäsi, on olemukseltaan arkipäiväisen valkoisen ihmisen rasismin typistymä. “En minä teitä vihaa” -henkisiä dialoginpätkiä laukova hahmo perustuu oletuspohjaiseen syrjintään, jossa mustat naiset jätetään huomiotta ylennyksiä mietittäessä koska “eihän heitä nyt aiemminkaan ole ylennetty”. Spencerin vastaus Dunstin perusteluille sille, miksei hän vihaa värillisiä naisia – “Olet varmaan oikeasti sitä mieltä” – on täydellisen katkera läpsäisy kyseisen ihmisluokan kasvoille.

Tämän asenteen voisi nähdä kaltaiseni valkoisen, tasa-arvoa ihannoivan liberaalin kosiskeluna, mutta todellisuudessa se on enemmän osoitettu sille kansan osalle, joista tällaisia tarinoita ei liiemmin ole kerrottu. Vastaavaa kohtelua nykyään kohtaavat tuskin kokevat tilanteen esittämisen sellaisena mitä se on erityisen hellivänä, vaikka sen lopussa olisikin katarttinen kuittaus.

Näin osuvasti elokuva ei kuitenkaan ota härkää sarvista sen leijonanosan kuluttavaan avaruusteorisointiin. Hensonin todellinen osa avaruusprojektin lentoratojen laskelmoinnissa jää enimmäkseen hämärän peittoon, koska Melf on jostain käsittämättömästä syystä päättänyt esittää Hidden Figuresin matematiikkaongelmat kaikkein kliseisimmällä ja laiskimmalla Hollywood-mentaliteetilla, jossa taululle kirjoitetaan toinen toistaan monimutkaisempia kaavoja vailla sanaakaan niiden sisällöstä. Kliseistä jätetään pois vain inspiraation yllättäen iskiessä lähimpään ikkunaan kirjoittaminen, mutta se ei auta sitä, ettei näiden yhtälöiden laskeminen ole erityisen mukaansatempaavaa katsottavaa kun niiden sisältöä ei suhteuteta onnistuneesti kohtauksen kontekstiin.

Tämän voisi antaa anteeksi kauneusvirheenä, mutta sitten kesken elokuvan esiintyvässä astronautin maahanpaluuikkunan laskemisessa käsikirjoitus ottaa itseään niskasta kiinni ja selittää juurta jaksain mitä matemaattisen yhtälön osat yksinään tarkoittavat. Kohtaus on lukuisista matematiikkahetkistä ainoa jännittävä ja toimiva. Sen jälkeen paluu normaaliin kontekstittomaan technobabbleen on ärsyttävä, ja varjostaa tiedeaspektia läpi elokuvan.

Vähälle huomiolle jäävät myös Spencerin ohjelmointopiskelut sekä Monáen insinöörityöt, koska NASA-hommien ja ajankuvakohtausten jälkeen eniten elokuvan kestosta lohkaisevat Hensonin hahmon täysin toimivaa perhe-elämää kuvaavat kohtaukset. Viime vuosina huikeassa nousukierteessä ollut, aina mainio Mahershala Ali heitetään täysin hukkaan rakastavana aviomiehenä, joka huolehtii pariskunnan lapsista äidin ollessa töissä.

Konflikteja perhe-elämässä ei kohdata, eikä se varsinaisesti kohtaa muuta elokuvaa. Ainoana poikkeuksena välillä Spencerin tai Monáen hahmot ilmestyvät paikalle milloin mihinkin perhejuhlaan. Päädymme siis katsomaan varttitolkulla täysin velttoa lässynläätä, joka ei oikeasti tunnu tuovan mitään kokonaisuuteen. Päinvastoin, mustan perhe-elämän kuvaaminen täysin hauskana ajanviettona Yhdysvalloissa 60-luvulla tuntuu olevan peräisin jostain ihan toisesta elokuvasta. Sellaisesta, joita Hollywoodissa tehtiin vielä 80-luvulla, ei sellaisesta, joka tehtiin vuonna 2016 ja jossa onnistutaan kuvaamaan arkipäivän rasismia kärkevästi ja tehokkaasti.

Hidden Figures on merkittävä elokuva, koska se osoittaa erinomaisesti, mikä erottaa sen kaltaisen huonon, tärkeän elokuvan hyvästä, tärkeästä elokuvasta: elokuvantekijöiden fokus. Melf ja Schroeder yrittävät parhaansa mukaan änkeä hahmojensa, heidän työnsä ja heidän aikakautensa tärkeimmät tapahtumat yhden katon alle, ja talon rakenteet murenevat jo ennen kuin yksikään asukkaista ehtii kunnolla kasvaa. He tukahduttavat täten oman luomuksensa kehtoon, vaikka elämän edellytykset ovat oivat.

Share

Miikka Mononen

Keravalainen pummi. Kirjoitan elokuvista. Formatiiviset sellaiset minulle ovat Jason Reitmanin Juno ja John Carpenterin Halloween. Ilahdun aina erilaisuudesta, vaikka se saavutettaisiin pöhköin keinoin.

Lisää luettavaa: