Chow Yun-Fat, tai kuten monet länsimaiset fanit häntä yksinkertaisesti kutsuvat, CYF, on yksi kansainvälisesti tunnetuimpia kiinalaisia näyttelijöitä. Hän löi itsensä lävitse niin sanotuissa heroic bloodshed -genren elokuvissa, joiden tunnetuin edustaja kansainvälisesti on John Woo. Näiden lisäksi suuri osa Chow’n rooleista 80-luvun loppupuoliskolla koostuu toimintaelokuvista. Woon filmien jälkeen tunnetuin lienee Prison on Fire (Ringo Lam, 1987), johtuen yhteydestään Quentin Tarantinon mainioon Reservoir Dogsiin.
Mutta koska tämä artikkelisarja käsittelee komediaelokuvaa, emme aio puuttua näihin teoksiin tätä mainintaa enempää. Tiedämme Chow Yun-Fatin aloittaneen 70-luvun puolivälissä pikkuosissa ja ensimmäisten miehen tähteyteen nostaneiden kunnon toimintaelokuvien ilmaantuneen kehiin 80-luvun puolivälissä. Mutta mitä tapahtui ennen maailmanmainetta ja suurhittien välissä? Fat näytteli myös monissa melodraamoissa ja romanttisissa elokuvissa – mainittakoon tässä nyt ainakin Johnnie Ton All About Ah-Long (1989) ja yksi valitettavalla tavalla unohdukseen painuneista laadukkaista rakkauselokuvista, Mabel Cheungin hiljaisen melankolinen An Autumn’s Tale (1987). Komedian puolella Chow nähtiin pääroolissa jo vuonna 1980 The King of Comedyssa (tunnetaan myös nimillä Beautify ja Joy to the World), ohjaajana jo unhoon painunut Shin Chin. Vaikka Chow hymyili jo tuolloin hurmaavasti, noin yleisesti alkuvuosista ei ole paljoa kerrottavaa. Konsensus onkin, että miehen ura käynnistyi toden teolla vuoden 1984–85 paikkeilla luoduista dramaattisista rooleista.
Monille voi tulla yllätyksenä miehen hervoton työtahti hänen huippuvuosinaan. Erityisesti länsimaissa ajatus siitä, että elokuvatähti ei sitoudukaan vuodessa vain yhteen tai kahteen elokuvaan, vaan tekee niitä noin tusinan ja TV-sarjan päälle, kuten Chow vuonna 1986, on hämmentävä. Eikä tahti laantunut seuraavien muutaman vuoden aikana lainkaan. Tuon ajan hongkongilaisella mittapuulla työmäärä ei ole kuitenkaan kovin poikkeuksellinen. Varsin pieni osa Chow’n 80-luvun puolivälin jälkeen tuotetuista elokuvista on komedioita, mutta lista on sitäkin vaikuttavampi: Romancing Star (ohjaus Wong Jing, 1987), The Eighth Happiness (Johnnie To, 1988), Fractured Follies (Chung Wang, 1988), The Greatest Lover (Clarence Fok Yiu-Leung, jolle omistetaan tässä sarjassa vielä artikkeli, 1988) God of Gamblers (Wong Jing, 1989), The Fun, The Luck & the Tycoon (Johnnie To, 1990), Now You See It, Now You Don’t (1992, Mabel Cheung & Alex Law) ja kirkkaimpana saavutuksena Hongkong-elokuvan käsittämättömästi unohdettu mestariteos, The Diary of a Big Man (Chor Yuen, 1988). Myös monissa tähden työstämissä ajan toimintaelokuvissa on humoristisia vivahteita.
Huomioittavaa on, että juuri Hongkongin halveksituimpiin auteureihin kuuluva ja aina helpon rahan takomisen perässä oleva Wong Jing, paikallinen Roger Corman, oli ensimmäisiä, joka näki näyttelijän karismaattisessa virnuilussa myös kyvyn taipua humoristisiin rooleihin.
Osasyynsä näiden komedioiden unohtumiseen on Hongkong-elokuvan syyttä suotta huono maine. Klassisten kungfu-elokuvien sivuosissa pelleilevät nököhampaiset ja rasittavat kiinalaiset pekkoaikamiespojat ovat luoneet kuvan Hongkong-elokuvan huumorin heikosta tasosta verrattuna kiinalaisen ainutlaatuiseen melodraaman tajuun tai toimintaelokuvan halvalla luotuun spektaakkelimaisuuteen.
Todellisuus on toinen. Hongkong-elokuvien huumori on parhaimmillaan hävyttömän räävitöntä tavalla, joka saisi jopa Farrellyn veljekset punastelemaan, mutta siinä on mukana niin paljon myös paikallisperinteessä tiukasti kiinni olevan farssia ja Monty Pythonin parhaimpien sketsien rajoilla käyvää surrealismia, että yhdistelmä on vetoava.
Parhaimmillaan kokemus on, kun näyttelijä on niin karismaattinen, että käsittämättöminkin tilanne muuttuu hänen hallinnassaan ainutlaatuiseksi ja jopa uskottavaksi luomukseksi. Mikä tekee Chow’sta niin loistavan koomikkona? Otsikossa vertaan häntä Cary Grantiin, joka komeudestaan huolimatta tai ehkä juuri siksi pystyi laittamaan itsensä täysillä likoon. Grant pystyi roikkumaan dinosauruksen luista tai heittämään kuperkeikkoja Katharine Hepburnin kanssa, taantumaan lapsen tasolle infantiilin seksuaalisen Marilyn Monroen aisaparina tai sekoilemaan mustan komedian klassikossa, Frank Capran teoksessa Arsenikkia ja vanhoja pitsejä. Edes Hitchcock ei säästellyt Grantia, jonka yläluokkaisen mid atlantic -aksentin, öljyisen komean ja ruskettuneen ulkomuodon ja huolitellun lookin takana piili aina paniikin partaalla piilevä näkymätön mies, joka ei ollut naisen hengenvaaralliseen tehtävään kiristämisen yläpuolella, mutta joka jossain toisessa elokuvassa saattoi juosta jokamiehenä viljapellolla pakoon lentokonetta.
Yhtä lailla voi olla vaikeaa kuvitella yksipuolisen kuvan näyttelijän urasta saaneen katsojan silmin erästä Tiger on the Beat -elokuvan (1988) kohtausta. Maailman hienoimmista kungfu-elokuvista vastanneen Lau-Kar Leungin buddy-cop-leffassa uljas sankarimme CYF nauttii krapulassa katsojan silmien edessä 12 raakaa kananmunaa kertoen katsojalle saaneensa krapulareseptin Alain Delonilta, Sylvester Stallonelta ja Ti Lungilta (?) ja kusee sen jälkeen ulisten housuihinsa joutuessaan roiston aseen piipun eteen. Millaisen erinomaisen itseironisen pokan tämä vaatii, kun ottaa huomioon, että kahtena aiempana vuonna on julkaistu miehen supersuosioon laukaisseet Better Tomorrow I ja II, jossa sankarit eivät kastele pöksyjään vaikka heistä tehtäisiin peckinpahilaista reikäjuustoa? Entä Fractured Follies, jossa Chow näyttelee äkillisesti kilpailutilanteeseen joutuvan sekatavarakaupan työntekijää (kts. edellinen artikkeli ja Chicken and Duck Talk), joka joutuu markkinatalouden luoman kilpailutilanteen puristuksessa turvautumaan mitä epätoivoisempiin keinoihin, kuten pukeutumaan jättimäiseksi ananakseksi?
Chow taitaa kreisihuumorin ja osaa ylittää juuri sopivasti sen rajat, mutta hänen elokuvansa poikkeavat silti joidenkin Hongkong-filmien edustamasta täydestä anarkiasta, johon tullaan palaamaan vielä myöhemmin tässä artikkelisarjassa. Chow on ennen kaikkea farssin ja screwballin mestari. Hän on komeutensa ja pituutensa tähden itsevarmasti itselleen naurava playboy, jonka hienoimmissa rooleissa on aina ripaus pientä juppiutta tai yläluokan glamouria. Samoista syistä katsojan on myös helppo hyväksyä hänet jätkämäisenä kansanmiehenä (All About Ah-Long) tai Alain Delonin henkisenä perillisenä (The Killer).
Johnnie Ton hienoimpiin kuuluvassa elokuvassa The Fun, The Luck & the Tycoon, joka tehtiin ennen kuin ohjaaja alkoi työstää puuduttavia Martin Scorsese -kopioita, Chow on kaksoisroolissa. Päärooli on naisia iskevänä sikarikkaana, mutta mielenkiintoisessa sivuroolissa mies nähdään kolikon kääntöpuolena, köyhänä taksikuskina, edustamassa ammattikuntaa, jonka riveihissä Chow itse toimi ennen uraansa. Elokuva on kliseisestä alkuasetelmastaan huolimatta häkellyttävän tarkkanäköinen kuvaus maailman loistokkaimpiin kuuluvan kaupungin kaksijakoisuudesta, ja tämän kaksijakoisuuden ytimessä on Chow Yun-Fatin kameleomanttimainen imago kansanmiehen ja veijarimaisen elostelijan välissä, herkkä tasapaino, joka ei kuitenkaan koskaan elokuvan aikana rikkoudu. Cary Grantin lisäksi vertailukohdaksi käy myös Errol Flynn, elinaikanaan lähinnä irstailusta ja veijarirooleistaan tunnettu ikuinen pikkupoika, joka vakavissa rooleissaan osoitti kuitenkin olevansa yksi Hollywoodin suurimpia löytöjä.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja John Woon poistuttua Yhdysvaltoihin monien muiden hongkongilaisten ohjaajien mukana, lähti sinne myös liuta näyttelijöitä. Chow Yun-Fat ei ollut poikkeus, surullista kyllä. Kaikki Chow’n kansainväliset elokuvat ovat olleet kiltisti sanoen heikkoja eikä englantia huonosti puhuvalle aasialaiselle tähdelle voi koskaan tulla enempää kuin pellen rooli isoissa Hollywoodin kassamagneeteissa. Kukaan tuskin voi kutsua Bulletproof Monkia oikeasti hyväksi elokuvaksi.
Chow’n komediat ovat eräänlainen piilotettu komedian aarre, joka vain odottaa löytäjäänsä. Hänen lahjansa koomikkona ovat edelleen jääneet käyttämättä, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Chow’n kanssa hänen uransa alussa työskennellyt Ann Hui ymmärsi hyödyntää niitä elokuvassaan The Postmodern Life of My Aunt (2006) ja myös roolia Wen Jiangin When the Bullets Flyssä (2010) voisi kuvailla humoristiseksi. Muuten Chow ei olekaan saanut ansaitsemiaan osia. Hollywoodin tasapäistävässä koneistossa mies on joutunut pelleilemään rasittavien piraattiseikkailujen kliseisessä sivuosaroolissa tai todella huonosti tehdyissä ja pahasti vanhentuneissa tusinatoimintaelokuvissa. Kiinassa herra on heitetty kerta toisensa jälkeen sivuosaan jossain pallittomassa melodraamapönötyksessä. Se on sääli, koska Hongkongin kulta-aikana voitiin puhua kovalla työllä itsensä asemaansa uurastaneesta, maailmanluokkaan kuuluneesta näyttelijästä, jonka luomista jalokivistä kaikkein hohtavimmat ovat sen genren edustajia, jotka maailman elokuvasta tuottavat ihmisille eniten iloa.
Artikkelin kuvat elokuvista Fractured Follies; The Fun, the Luck & the Tycoon ja Tiger on the Beat.
Artikkeliin liittyy kritiikki elokuvasta The Diary of a Big Man.
Aiemmin Hongkong-komedian aarteita -sarjassa ilmestynyt:
Huin veljekset, nuo mainiot veijarit
Jatkoa artikkelille löytyy: