Jindrich Polákin vuoden 1963 tšekkoslovakialainen tieteisfiktio Ikaria XB 1 on genrensä loistelias, unohtunut edustaja. Elokuva perustuu puolalaisen Stanislaw Lemin kirjaan. Lemiä on tituleerattu jopa maailman luetuimmaksi tieteisfiktiokirjailijaksi, vaikka hän ehkä onkin jäänyt suurelle länsimaiselle yleisölle tuntemattomammaksi. Saman miehen Solaris-romaanin Andrei Tarkovski filmatisoi klassikkoelokuvaksi vuonna 1972. Siihen Lem tosin oli kuuleman mukaan pettynyt. En tiedä, mitä mieltä hän oli Polákin sovituksesta, mutta ainakin kirjaa lukemattomana oli Ikaria täysosuma. Kuten niin usein edellisellä vuosituhannella, rautaesiripun tuolla puolen ollaan taas valovuosia edellä tieteisfiktion suhteen.
Vuonna 2163 Maasta lähtee avaruusalus Ikaria XB 1 etsimään elämää Alfa Kentaurista, meidän aurinkokuntamme lähimmästä tähtijärjestelmänaapurista. Miehistö koostuu muutamasta kymmenestä miehestä ja naisesta, eri ikäluokista, eri kansallisuuksista. Elokuvan lävitse painopiste lepää miehistön välisissä kemioissa. Laajan hahmokaartin jäsenet pysyvät elävinä, kiitos käsikirjoituksen ja näyttelijätyön. Aluksen yhteishenki vetää mukaansa.
Herkullisinta antia Ikarian tulevaisuudenvisiossa ovat pienet yksityiskohdat. Mikroaterioita muistuttava ruoka tilataan puhuvalta torniautomaatilta. Aterimet ovat läpikuultavaa muovia. Miehistö voimistelee kuntosalilla, jonka seiniltä jatkuvasti loimottaa keinotekoinen auringonvalo. Kuinka tähän ei ole vielä tartuttu kuntosaliyritysten toimesta? Solariumit seinille. Kesärusketus ja -kunto samaan syssyyn. Illallisjuhlissa tanssitaan jonkinlaisen aikansa muotitanssin, twistin, rivitanssin ja tangon keinuvan äpärän tahtiin. On ollut rohkea veto koreografioida tulevaisuuden askelkuvioita, mutta se onnistuu. Tanssi, kuten muukin näkemämme, on perinpohjaisen vierasta, mutta silti inhimillistä ja ennen kaikkea todentuntuista. Lavastus, puvustus ja loputtomat yksityiskohdat ovat niin pieteetillä toteutettuja, että kaikkeen muuhun on helppo uskoa. Ikarian esittämä tulevaisuus tuntuu väistämättömältä.
Joku muukin oli Ikarian kuvaamasta teknologiasta ja kulttuurista vaikuttunut. Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailun nähneenä oli Ikarian katsottuaan helppo uskoa sen inspiroineen Kubrickia. Ainakin hänen assistenttinsa Anthony Frewin on kertonut Kubrickin pitäneen Ikariaa ainakin jopa(!) jonkin verran keskivertotieteisfiktiota parempana. 2001: Avaruusseikkailun avaruusaluksen pitkät, kulmikkaat käytävät, kaiken näkevä keskustietokone, miehistön sporttiset univormut, pyöreissä putkissa hortoilu jäykissä avaruuspuvuissa ja videopuhelut ovat kaikki enemmän tai vähemmän selkeitä lainoja Ikariasta.
Skismoja tietysti kehittyy, kasvaa ja paisuu aluksen tiheäksi pakkautuvassa, klaustrofobisessa ilmanalassa. Miehistön jäsenet saavat eriskummallisia oireita säteilystä, jota vuotaa avaruudesta aluksen sisään. Pahimmillaan se johtaa aivovammaan ja kuolemaan. Jännitteet kohoavat ja miehistön henkinen tasapaino alkaa järkkyä. Otto Lackovicin esittämä Michal luopuu vieraan elämän löytämisen haaveesta ja tajuaa haluavansa takaisin kotiin. Hän vohkii itselleen aseen ja pakenee loputtomiin käytäviin. Ahtautuessaan hänen peräänsä ilmastointiputkia pitkin Radovan Lukavský hikoilee komentaja MacDonaldina yhtä intensiivisesti kuin sotilaat Vietnamissa tai pyssysankarit Italiassa. Huomionarvoista on Michalin paon, elokuvan toiminnallisimman osion väkivallaton ratkaisu.
Ikarian maailma on joiltain osin eittämättömän optimistisen näköinen näin puoli vuosisataa myöhemmin, vaikka emmehän me vielä tiedä mitä vuoteen 2163 mennessä tapahtuu. Monikansallisen avaruusohjelman ja miehistön voisi uskoa globalisaation seurauksena. Se, että sodankäynnille ja aseille avoimesti syljeksittäisiin…ehkä ei kuitenkaan. Herkullista dialogia aiheesta kyllä käydään. ”Ihmisistä” puhutaan kuin eri lajista. 1900-luvun barbaarien esi-isällinen status kielletään. Heitä kiroavalle kapteeni Abajeville kuitenkin muistutetaan, että samasta eläimellisestä puusta, jonka mädästä rungosta versoivat Auschwitz ja Hiroshima, syntyivät myös Arthur Honeggerin sävellykset.
Tuossa pianon äärellä käydyssä keskustelussa saavutetaan Ikarian ydin. Maailma ei ole yksinkertainen, minkään värinen paikka, vaan kaiken värinen, ja ihmisen tehtävä on luovia tuossa loistavassa meressä. Moraalinen mustavalkoisuus on lapsekasta sokeutta. Olemme kovien aaltojen armoilla, mutta ihminen ei ole eläin siinä missä muut eläimet. Me kykenemme kohoamaan pelkkien viettien, kuten rakkauden ja pelon, ylle, niin rumuudessa kuin kauneudessa. Me kykenemme matkustamaan avaruuteen kaukaisien tähtien taa, niiden jotka ovat vuosituhansia olleet pelkkää uskontojen, runouden ja haaveiden polttoainetta. Pystymme siihen yhtä hyvin kuin pinoamaan toisiamme loputtomiksi ruumisvalleiksi, yhä korkeammiksi ja yhä tehokkaammin. Sen valossa elokuvan ajoittaista optimismia on hankala tuomita. Kuinka se olisi synti? Mitkä ansiot kohottavat kyynisyyden sen ylitse? Totuus on jälleen jossain juuri mielen ulottumattomissa. Ihmisen kapasiteetti on hänen omaa mielikuvitustaan suurempi.
Ikarian kauneus on juuri tuossa monitahoisessa peilissä, joka katsojan eteen kohotetaan. Se kestää, vaikka joku voisi sanoa, ettei 60-luvun lavastus pysty samaan.