“One of the decisions we made as we went along in the process of the movie was, let’s not have a love story. Let’s have a story about two people.”
– käsikirjoittaja-ohjaaja Guillermo del Toro Pacific Rimin päähahmoista
Pacific Rim lienee vuoden virkistävin efektikarnevaali: pikkulapsen innolla satametrisiä mecha-robotteja mittavia kaiju-hirviöitä vastaan vyöryttävä spektaakkelielokuva perustuu alkuperäiseen ideaan jatko-osien, muusta lähdemateriaalista tehtyjen elokuvasovitusten ja uudelleenfilmatisointien täyttämässä leffateatterissa. Trilogian normikseen asettaneessa blockbuster-kentässä se ei myöskään petaa seuraavaa elokuvaa vaan ilman avonaiseksi jääviä juonirönsyjä kertoo tarinansa alusta päätökseen. Toisaalta elokuvan viimeisenä tarjoama yllätys on sen mielenkiintoisin: pelastettuaan maailman mies- ja naispäähenkilö eivät loppukohtauksessa jaa pinnallista suudelmaa vaan platonisen halauksen.
Hollywoodin toimintaelokuvilta oppii nopeasti odottamaan sitä, että kukistaessaan pahuuden voimia komea miessankari pokaa kainaloonsa kauniin naisen. Lopussa naurattaa jo muitakin kuin Samuli Putroa: mies ja nainen jakavat täydellisen suudelman, joka symboloi särkymättömän tosirakkauden alkamista. Rakkaustarinassa tai sitä kuvastavassa suudelmassa ei toki sinänsä ole mitään vikaa, mutta erityisesti länsimaisessa toimintaelokuvassa molemmista on tullut täysin itsearvoinen elementti. Elokuvakielessä suudelma onkin tiivistynyt tyhjäksi eleeksi, joka korvaa aidon hahmodynamiikan ja -kehityksen. Pelkästään kahden eri sukupuolta olevan päähahmon läsnäolo luo odotuksen tyhjästä ilmestyvästä suudelmalla kuitattavasta romanssista, jonka läsnäoloa mikään muu asia elokuvassa ei välttämättä tue.
Pacific Rimissä Raleigh Becket’n (Charlie Hunnam) ja Mako Morin (japanilainen Rinko Kikuchi) on erityisen helppo olettaa päätyvän yhteen. He ovat nimittäin harvoja ihmisiä, jotka kykenevät yhteistyössä kontrolloimaan Jaegereita, leffan jättimäisiä mecha-robotteja, joiden ohjaamiseksi useampi henkilö liittää mielensä yhteen – mihin he pystyvät vain, mikäli he ovat tarpeeksi “yhteensopivia”. Enteitä potentiaalisesta romanssista on muutenkin ripoteltu pitkin elokuvaa tavalla, joka vaikuttaa katsojalle hyvin tutulta. Mako pääsee pällistelemään Raleigh’n paidatonta kroppaa, kun taas veljensä kuolemasta toipuva Raleigh tunnustaa nimenomaan Makolle alkaneensa pohtimaan jälleen tulevaisuuttaan. Lisäksi hahmojen välinen sparrausjakos on niin puhdasta flirttiä, että sen voisi ihan hyvin laskea seksikohtaukseksi.
Tässä kohtaa Pacific Rim tosin harhauttaa katsojan ennakko-odotuksia, joissa miehen ja naisen välinen suhde on totuttu automaattisesti hahmottamaan rakkaustarinana. Romanssin sijaan Makon ja Raleigh’n välinen suhde rakentuu samalle pohjalle kuin muidenkin elokuvan Jaeger-pilottien, joihin lukeutuvat isä ja poika, kiinalaiset kolmoset sekä elokuvan alussa vielä Raleigh ja hänen isoveljensä Yancy – samankaltaisten taustojen synnyttämään keskinäiseen luottamukseen. Venäläisrobottia ohjaavan miehen ja naisen suhteesta on hankala olla varma, mutta se johtuu lähinnä siitä, ettei edes itse elokuva ole heistä juurikaan kiinnostunut. Yleinen viesti on kuitenkin selvä: vaikka Jaegereiden pilotit sopivat henkisesti yhteen, heidän välillään ei vallitse romanttista kiinnostusta.
Elokuva onkin Raleigh’n ja Makon tasavertainen kasvutarina. Ohjaamalla valtavaa Jaegeria he todistavat niin itselleen kuin muille kyenneensä jättämään heitä kohdanneet traumat taakseen. Toisiinsa nojautuen he molemmat kirjaimellisesti kohtaavat hirviöt, jotka ovat riistäneet heiltä läheisensä. Mako osoittaa häntä siipiensä suojassa pitäneelle marsalkka Stacker Pentecostille (Idris Elba) kykenevänsä seisomaan omin jaloin. Tässä häntä tukeva Raleigh ottaa isoveljen roolin paitsi henkisesti myös fyysisesti, sillä hän asettuu käyttämään Jaegeria samalle puolelle, jossa hänen edesmennyt veljensä operoi. Mikään elokuvassa ei sulje pois sitä mahdollisuutta, etteivätkö Raleigh ja Mako voisi periaatteessa jokin päivä rakastua toisiinsa – se vain muistuttaa siitä, ettei romanssin tarvitse olla pakollinen osa jokaista toimintaelokuvaa. Jaegeria kontrolloidaankin yhdenveroisena toisen pilotin kanssa. Kun itse Pentecost lopussa kiipeää jättirobotin ohjaimiin, hän tekee sen jättäen arvonsa ja menneensä taakseen, tasa-arvoisena ja yhdenvertaisena toisen pilotin kanssa.
Pacific Rim ei tosin ollut ainoa myöhäiskesän scifi-action, jossa pääpari ei päädy yhteen. Toinen esimerkki on Neill Blomkampin dystopiakuvaus Elysium, jossa rajusti kahtia jakautuneessa yhteiskunnassa työväenluokkaan kuuluva kuolemansairas Max (Matt Damon) hakee selvitymiskeinoa muusta maailmasta eristäytyneen ylhäisön kehittyneistä parannuslaitteista. Matkaan tarttuu lapsuudenystävä ja yksinhuoltajaäiti Frey (brasilialainen Alice Braga) leukemiaa sairastavan tyttärensä kanssa. Elokuvan päätarinaan tyystin kytkeytymätön Freyn tytär vaikuttaa olevan mukana elokuvassa vain, jotta hänen miessankari saisi valloitettua hänen romanttisen valloituksensa. Näin ei kuitenkaan tapahdu – itse asiassa Freyn ja Maxin välillä ei näy juuri mitään tunteita. Frey on kuin perinteisen Hollywood-rainan naispääosan ontto kuori, jonka sisältä on poistettu viimeinkin tarkoitus eli miespääosaan rakastuminen.
Romanssin puuttumista tulee erityisesti tässä tapauksessa tarkastelluksi ulkoisten tekijöiden kautta. Elysiumilla on nimittäin Pacific Rimin kanssa muutakin yhteistä kuin genre: sen naispäähenkilö ei ole kaukasialainen. Yhdysvaltalaisissa elokuvissa, oli kyse sitten Hollywoodin suurstudioiden blockbuster-elokuvista tai samojen yhtiöiden indie-osastojen Oscar-tärpeistä, ei vielä 2000-luvullakaan juuri nähdä kahden eri etnistä taustaa olevan ihmisen rakkaustarinoita. Poikkeuksena ovat harvat itsenäisesti tuotetut elokuvat, joissa tämä nimenomainen dynamiikka nostetaan elokuvan keskiöön – asiaa ei yhtään helpota se, että jo Spike Leen tuotannon poistaminen laskuista kaventanee rajusti jo keskimääräisen katsojan kokemuspohjaa aiheesta.
Vaikka Elysiumilla onkin siis ainakin sen verran uskallusta, ettei se pelkää kuvata 2150-luvun Los Angelesin kaduilla kävelevän Matt Damonin valkoista niskaa suoranaisena harvinaisuutena, rotujenvälinen parisuhde on sillekin liikaa. Elysium ei suinkaan olisi parantunut merkittävästi, mikäli sen päähenkilöillä olisi ollut keskinäinen romanssi. Se ei todellakaan olisi riittänyt paikkaamaan elokuvan repaleista käsikirjoitusta tai parantamaan sen paperinohuita hahmoja. Oli romanssin puuttumisen syy sitten mikä tahansa – Hollywoodin kammo rotujenvälisiä rakkaustarinoita kohtaan tai käsikirjoittaja-ohjaaja Neill Blomkampin kyvyttömyys ajatella alleviivattuja sosiaalisia allegorioita pidemmälle – elokuva nousee tuskallisen kirkkaaksi esimerkiksi siitä, kuinka pinnallisiksi hahmot ja erityisesti niiden väliset suhteet Hollywoodin toimintaelokuvissa jäävät, ja kuinka yhden kliseisenkin elementin poistaminen alleviivaa tätä ongelmaa.
Sen sijaan Pacific Rimissä romanssin puuttuminen ei häiritse pahasti, koska Mako ei olemassa vain suhteessa miessankariin; hänelle annetaan elokuvassa yhtä paljon taustaa kuin Raleigh’lle. Hahmon kohdanneiden tapahtumien ja tähän kohdistuvien tunnekuohujen lisäksi katsoja pääsee todistamaan Makon kulttuurisen taustan vaikutusta hänen elämäänsä. Elokuva ammentaa suorastaan lapsellisen vilpittömästi japanilaisista käytöstavoista ja kunniakoodista hahmon etniseen taustaan vedoten. Elokuvasta puuttuneekin romanssia ilmentävä suudelma siksi, että suuteleminen on perinteisesti ollut Japanissa yksityisempi tapa ilmaista läheisyyttä kuin länsimaissa. Itse asiassa kenties kaikkein lähimmäksi rakkaudentunnustusta Pacific Rim pääsee, kun Mako kertoo – vieläpä japaniksi – kiitoksensa Pentecostille, johon hän on suhtautunut ei niinkään esimiehenä vaan isällisenä opettajana.
Sen paremmin Pacific Rim kuin Elysiumkaan ei siis kykene rikkomaan Hollywoodin kammoa rotujenvälisiä romansseja kohtaan, mutta del Toron hirviörähinä luo sen sijaan jotain parempaa: luontevalta tuntuvan naishahmon, jonka on yhtä vahva kuin hänen rinnallaan seisova mies. Yhden ainoan suudelman poistaminen elokuvasta onkin luonut kaksi oikeaa päähenkilöä, heille luontevan suhteen ja aitoa hahmonkehitystä ilman että mikään siitä tuntuu liian pakotetulta. Se jos mikä on Hollywoodin toimintaelokuvassa yhtä suuri spektaakkeli kuin tankkerilla giganttista hirviötä mätkivä jättirobotti.