Maa: Suomi
Genre: Fantasia, eepos
Ohjaus: Jari Halonen
Käsikirjoitus: Jari Halonen
Kuvaus: Päivi Kettunen
Leikkaus: Akke Eklund
Sävellys: Karl Sinkkonen
Näyttelijät: Tommi Eronen, Konsta Mäkelä, Tanja-Lotta Räikkä, Pirjo Lonka
Hei kaikki, olen Jari Halonen ja kerron teille nyt muutamia totuuksia kansalliseepoksestamme, Kalevalasta. Se on ensinnäkin käsitetty täysin väärin, mutta minä, Jari Halonen, korjaan tämän. Olen käyttänyt elämästäni yhdeksän vuotta uuteen elokuvaani Kalevala – Uuteen aikaan, jotta vanhan, Elias Lönnrotin kokoaman Kalevalan rinnalle nousisi uusi ja uljaampi versio.
Kalevala – Uusi aika on kunnianhimoinen projekti ja ansaitsee siitä täydet pisteet, sillä kuten lähihistoria osoittaa niin turmion oma on ihminen, joka uskaltaa käydä vakiintuneita suomalaisia kansallisikoneita, kuten Mannerheimia, käsittelemään vastoin totutun tavan. Luonnollisesti, Halosen Kalevalalla ja esimerkiksi Erkko Lyytisen Suomen marsalkalla on se vissi ero, että Halonen tuntuu jopa aidosti uskovan siihen mitä saarnaa, menneiden aikojen myytteihin ja niiden voimaan, joista nykypäivän suomalaiset voisivat ammentaa elämäänsä suuntaa, kun paha maailma ahdistaa. Lyytisen Mannerheim-näkemys oli tekosyy itsetarkoitukselliselle mediasirkukselle taiteilijan ylimielisyydestä ja pakkomielteistä, vaikka pakkomielle tai taiteilija ei ollut edes kiinnostava.
Halosen omahyväisessä oikeudentunnossa on puolestaan ihailtavaa vilpittömyyttä. Siitäkin huolimatta, että hän on castannut itsensä Seppä Ilmariseksi, sammon takojaksi, sammon kuvastaessa tätä elokuvaa. Silti, Halosen näkemys muinaisista suomalaisista, oli kyse sitten historiallisesta maailmasta tai myyteistä on oksettavan romantisoitu ja kansanvalistuksellinen. Olen elämäni heikkoina hetkinä hakenut lohtua siitä tosiasiasta, että vielä 100 vuotta sitten esi-isäni eivät olleet mitään muuta kuin pettuleipää syöviä eläimiinsekaantujia, parhaassa tapauksessa. En millään kykene, tai edes halua uskoa, että vuosisatojen takaa voisi löytyä minkään luokan myyttistä viisautta, jonka tarunhohtoinen energia säteilisi tähän päivään saakka, toisin kuin maestro Halonen väittää.
Tästä menneisyyden ylistämisestä ja nykyisyyden alistamisesta Halosen Kalevala kuitenkin elää. Elokuva kertoo Sampo Väinölästä (Tommi Eronen), joka työskentelee jonkinlaisen teknologiafirman avainpelaajana ja firma on piakkoin yhdistymässä johonkin monikansalliseen suurempaan firmaan. Firma on tuomassa markkinoille eräänlaista aivoihin asennettavaa älypuhelinta, jonka avulla ihmisen mielen voi yhdistää suoraan virtuaalimaailmaan.
Väinölä pyörtyy kesken neuvottelujen ja saa näyn menneestä Suomesta. Siellä Seppä Ilmarinen (Halonen) on takonut Sammon, rikkauksien ihmekoneen, jota Pohjolan Louhi (Tanja-Lotta Räikkä) hamuaa itselleen. Väinölä alkaa suhtautua yhä nihkeämmin firmojen yhdistymiseen, kun metafora Pohjolan ja Kalevalan välisestä taistelusta yhdistyy nykypäivään.
Halosen Kalevala on pohjimmiltaan mielenkiintoinen tapaus, josta haluaisi nauttia enemmän. Se yrittää niin kovasti olla järisyttävän mullistava, mutta on lopulta vain ärsyttävän alleviivaava. Aivan kuin varmistaakseen, että yhdeksän vuoden ponnistelut eivät valuisi viemäriin ja viesti tulisi selväksi, kahden rinnakkaisen tarinan keskelle on ripoteltu erilaisia tekstejä, joiden tarkoitus on jaksottaa tai teemoittaa tarinoita tai jotain. Nämä tekstit ovat tasoa ”MENNEISYYS”, ”KARMA” ynnä muuta ja elokuvan loppua kohden muuttuvat enemmän ja enemmän aforismeiksi, jotka vain häiritsevät.
Vastenmielisen ideologiansa lisäksi Kalevala näyttää melkoisen hirveältä. Se ei ole suuri, massakohtausten täytteinen eeposelokuva, vaan Jouko Turkan huohotuksen, sylkemisen ja valuvan rään näyttelijäkoulun metodeja orjallisesti seuraava perhedraama. Kamera seuraa tiukasti Tommi Erosen lasittuneita silmiä, vetisiä huulia ja sänkistä turpaa, mikä alkaa kyllästyttää hyvin paljon hyvin nopeasti. Vastanäyttelijät reagoivat mulkoilevin katsein ja särkynein äänin. Tämän vastenmielisen näyn keskellä elokuvan viihdyttävimmäksi puoleksi jää vittuileminen ruotsalaisille.
Kaiken kaikkiaan Kalevala – Uudesta ajasta paistaa läpi tuskallisen ilmiselväksi, että projektia on lähdetty rakentamaan suuret mielessä, oma pää on kurkottanut ylemmäs ja ylemmäs, kunnes kurkotus kääntyy kaarelle kohti omaa persettä ja nyt ollaan peräsuolessa aataminomenaa myöten.
Mieleen tulee Lars von Trierin Melancholia, joka käsittelee maailmanlopun kautta ohjaajan omaa masennusta. Jos ei oteta huomioon, että Trierillä on lukemattomasti enemmän varaa tehdä paljon näyttävämpi elokuva, niin Trierin henkisen itseruoskinnan katsominen on paljon miellyttävämpää seurattavaa, koska aihe on niin henkilökohtainen, eikä kyse ole kenestäkään muusta kuin Trieristä. Halonen puolestaan yrittää selittää aforismeilla koko Suomen, ilmeenkään värähtämättä.