Maa: Suomi
Genre: sota
Ohjaus: Antti J. Jokinen
Käsikirjoitus: Antti J. Jokinen & Katja Kettu
Kuvaus: Rauno Ronkainen
Leikkaus: Benjamin Mercer
Sävellys: Pessi Levanto
Näyttelijät: Krista Kosonen, Lauri Tilkanen, Pirkka-Pekka Petelius, Tommi Korpela, Elina Knihtilä, Seppo Pääkkönen
Sota on kokenut huomattavan nousukauden 2000-luvun suomalaisessa elokuvassa. Oman osansa ovat saaneet etulinjan rivimiehet, päällystö, lotat ja kotirintama. Fokus on itsepintaisesti pysytellyt talvi- ja jatkosodassa siinä määrin, että aihe näyttää muodottomaksi katsotulta. Ryöstöviljelystä huolimatta odotettavissa on vielä suomalaisen elokuvan Graalin malja, Tuntematon sotilas vuonna 2017. Suomen kolmesta sodasta kipeintä, Lapin sotaa, ovat fiktion tekijät samoin kuin tutkijat karttaneet kuin ruttoa. Ei voi sanoa, että taistelu entisiä aseveljiä vastaan olisi aiheena houkutteleva, vaikka kansallisen mentaliteetin kannalta sitä olisi tärkeää käsitellä. Tässä mielessä Antti J. Jokisen pelinavaus on huomattava. Katja Ketun romaanifilmatisointi on tehty suurella budjetilla ja nimekkäillä tekijöillä. Kaikupohja yleisön suuntaan on siten taattu.
Tapahtumat sijoittuvat jatkosodan loppuvaiheisiin ja Lapin sodan alkuun kesällä, syksyllä ja alkutalvella 1944. Lappilainen, syrjäkyliä kiertävä lapsenpäästäjä Helena (Krista Kosonen) ihastuu SS-joukoissa palvelevaan upseeriin Johannekseen (Lauri Tilkanen). Helena lähtee tämän perässä sotavankileirille juuri ennen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkua. Epätodennäköinen romanssi syvenee ankarissa olosuhteissa rajat ja sietokyvyt ylittäväksi rakkaudeksi. Vankileirillä toimii Navetta, jossa naisille tehdään lääketieteellisiä ihmiskokeita. Venäläisiä vankeja teloitetaan mielivaltaisesti. Leiriä johtava komendantti Grödel (Tommi Korpela) on menettänyt kaiken kosketuksensa ihmisyyteen. Helenan ja Johanneksen tunnepitoisuudeltaan väkevä mutta realiteettien haurastama romanssi joutuu tulikasteeseen, kun rintamalinja lähestyy, ja suomalais-saksalainen liitto murenee.
Televisiotöistään ja musiikkivideoistaan tunnettu Jokinen osoitti kykynsä kokopitkän tekemiseen vuonna 2011 elokuvalla The Resident ja vuotta myöhemmin Sofi Oksanen -filmatisoinnillaan Puhdistus. Ne ovat kumpikin ehjiä kokonaisuuksia, jos kohta eivät erityisen omaperäisiä. Kätilöä varten elokuvallista ainesta on aiempia produktioita enemmän. Jokinen hallitsee elokuvantekemisen mekanismin, muttei kykene luomaan saamastaan materiaalista juuri mitään uutta. Öisissä taisteluissa piirtyvät ihmisten siluetit vasten liekkimerta, menneisyyden painajaisjaksot esitetään mustavalkoisina surrealistisina välähdyksinä, ja holokaustia symbolisoi viulua soittava vanhus. Vaikka kerronta on yleisesti ottaen jouhevaa, on erinäisten tehokeinojen esiinmarssi raskassoutuista kliseekokoelmaa.
Ei pidä kuitenkaan todeta, että kaikki olisi lainattua. Kätilö murtaa rohkeasti sotagenreen liitettyjä konventioita, ja suuri kuva poikkeaa luonteeltaan huomattavasti sellaisista viime vuosien sodankuvauksista kuten Lupaus, Rukajärven tie tai Tali-Ihantala 1944. Vankileirin olosuhteita ja tapahtumia ei kaunistella. Jokinen ei rakenna suurta historiallista konstruktiota; laajempien yhteyksien hahmottamiseen on käytetty ainoastaan asiakirjamaisia, ajan ja paikan ilmaisevia välitekstejä. Kätilö ei kerro sodasta vaan ihmisistä sodassa. Tätä lähtökohtaa tukee leimallisesti elokuvan visuaalinen ilme. Rauno Ronkaisen kameran painotukset ovat perustellusti lähikuvissa ja ihmiskasvoissa. Epookki- ja sotaelokuvaan elimellisesti kuuluvat laajat maisema- ja taisteluotokset loistavat poissaolollaan.
Lapin karu elämä näkyy ihmisten kasvoilla: uurteet, arvet, lika, sänget ja kuivakkuus tuodaan lähelle melkein fyysisenä kokemuksena. Kovan maailman tulkinnassa ovat veteraaninäyttelijät Pirkka-Pekka Petelius, Tommi Korpela, Elina Knihtilä ja Seppo Pääkkönen onnistuneita roolituksia. Valitettavasti monen lahjakkuus menee hukkaan karikatyyrisissä hahmoissa. Vastaavasti Krista Kosonen on jopa liian kaunis rososävyiseen maailmaan, vaikka hänet on maskeerattu kauas ominaisimmasta valkokangasolemuksestaan. Hänen ja arjalaisen rodun mallikappaleesta käyvän Lauri Tilkasen yhteiset kohtaukset ovat postikorttiestetiikkaa. Pääparin keskinäinen romanssi rakennetaan hätäisesti ja yksiviivaisesti. Asetelma, jossa toisilleen melkein tuntemattomat ihmiset ovat epäröimättä valmiita suuriin uhrauksiin toisen puolesta, on kertakaikkisen korni. Toisaalta on myönnettävä, että näyttelijätyö kautta linjan on erittäin onnistunutta. Erityisesti Kosonen on uppoutunut rooliinsa jokaista soluaan myöten. Korpelan natsihahmon monisärmäisyydessä ja luurankomaisessa olemuksessa on puolestaan melkein stroheimilaisia piirteitä.
Kätilö on lähtökohdiltaan kunnianhimoinen ja toteutukseltaan sangen tavanomainen elokuva, jonka suurimmat vahvuudet ovat näyttelijätyössä ja aikakauden mallintamisessa. Hyvin tehty pohjatyö ansaitsee kiitokset. Rakkaus ja inhimillisyys elävän painajaisen keskellä on tarinan ydinkysymys, mutta aiheen käsittely jää etäiseksi; ohjaustyöstä ei komean ulkoasun takaa välity sitä inhimillistä otetta, jonka tulisi olla elokuvan tematiikan kantava voima. Tästä huolimatta Kätilö on merkille pantava pala kotimaista elokuvaa pitkään vaietun aiheensa ansiosta.