Maa: Suomi
Genre: Komedia, episodielokuva
Ohjaus: Aleksi Mäkelä
Käsikirjoitus: Timo Kahilainen, Heikki Silvennoinen, Heikki Vihinen
Kuvaus: Pini Hellstedt
Leikkaus: Kimmo Taavila
Sävellys: Timo Kahilainen, Heikki Silvennoinen
Näyttelijät: Timo Kahilainen, Heikki Silvennoinen, Heikki Vihinen, Kaisa Mattila, Ville Myllyrinne, Jussi Vatanen, Tom Pöysti, Aake Kalliala, Jukka Rasila, Seela Sella, Markku Toikka, Iina Kuustonen
Allekirjoittaneella on oma historiansa Kummeli–huumorin kannattajana. Nuoremmalla iällä ja etenkin koulukavereiden kanssa ryhmän sketseille ja huumorille tuli naurettua. Välitunneilla televisiosarjan uusi jakso oli jokaviikkoinen puheenaihe. Yritän ehkä hieman puolustella näkemystäni Kummelia kohtaan nostalgialla. Eikö nostalgia kuitenkin ole asia, jolle pitää antaa arvoa? Lapsuudesta tulee olla hyviä muistoja, joita voi ruokkia. Aika on puolustelustani huolimatta tehnyt tehtävänsä, eikä komediaryhmän lapsekas asenne enää jaksa tyydyttää nostalgianälkääni täysin.
Hieman yllättäen uuden Kummeli-projektin ohjaajanpallille on hommattu Aleksi Mäkelä, jonka ura alkaa selkeästi olla taputeltu. Elokuvantekijänä hän ei toki koskaan ole kyennyt olemaan taiteellisesti uniikki, mutta tiettyä särmää hänen uransa alkutaipaleella kuitenkin oli. Tietysti voi muistella aikaa, jolloin hän ohjasi televisioon Vintiöt-sarjaa ja verrata sitä nykytilanteeseen. Silti luulin Mäkelän jo jättäneen sketsihuumorin nuoruuteensa.
Ohjaajavalinnasta huolimatta Kummeli V tekee paluun komediaryhmän juurille, sillä se koostuu neljästä erinäisestä tarinasta, jotka on nivottu melko saumattomasti yhteen. Erityisesti tämä ratkaisu tuo mieleen ryhmän ensimmäisen Kummeli Stories -elokuvan, vaikka tällä kertaa Suomi ei julistakaan sotaa Luxemburgia vastaan. Juonen keskeisin asia on kuvausryhmä, joka on tekemässä Excalibur IV –nimistä filmiä. Tämän fantasiaelokuvan tekeminen yhdistää enemmän tai vähemmän näitä kaikkia neljää tarinaa.
Ensimmäisessä tarinassa esitellään Heikki Helan julisteita työkseen suunnitteleva Tomi sekä hänen suomenruotsalainen vaimonsa. Vaimolla on tarve saada huvimaja juhlakuntoon tulevia rapukestejä varten. Tätä tarvetta lähdetään paikkaamaan Tomin vanhan bändikaverin Monkin jeesillä. Remppahommat eivät luonnistu, koska Monkki on kiinnostunut enemmän sikailusta, dokaamisesta ja rumpujen paukuttamisesta. Monkilla on pakottava tarve saada poikien vanha Cobraksi kutsuttu bändi kasaan, jonka eteen hän näkee paljon enemmän vaivaa kuin huvimajan kunnostamiseen.
Heti alusta paistaa läpi elokuvan perisynti, joka on episodimaisuus. Homma tuntuu enemmän pitkäksi venytetyltä vitsiltä kuin toimivalta huumoripläjäykseltä. On rajallista kuinka kauan Monkin sikailua jaksaa katsoa ja miten pitkään se oikeasti on missään määrin hauskaa. Samalla myös tämän törkyilyn aiheuttamat konfliktit ovat kiinnostavia vain hetkittäin. Huumorin kohteeksi joutuvat lähinnä suomenruotsalaiset, joita Tomin vaimon puoleinen suku edustaa. Vitsailu ”hurreista” ei oikein enää jaksa innostaa, koska se on kulutettu aihe. Myös Monkin bändihommat ovat tuttua spedeilyä, tuoden mieleen Speedyn ja Sakun örveltämisen, jonka vuoksi sille jaksaa vielä vähän naurahdella.
Loppua kohden valtaviin mittasuhteisiin paisuva farssi voisi saavuttaa potentiaalinsa, mutta jättää sen hyödyntämättä, sillä olisin nimittäin halunnut nähdä Cobran comeback–keikan, jota varten ollaan laittamassa festaria pystyyn. Keikka jäi kuitenkin näkemättä, koska tässä vaiheessa siirryttiin toiseen tarinaan. Se ottaa jokseenkin opikseen ensimmäisen tarinan virheistä ja nostattaa elokuvan viihdyttävyyttä sekä kiinnostavuutta hitusen. Sen pääosassa on Timo Kahilaisen esittämä Jouni, wannabe-prätkäjengiläinen, joka alkaa suunnitella paikallisen kyläkaupan ryöstöä. Jounin tarina koostuu suureksi osin parodiasta, päähenkilön ollessa filmifriikki ja hänen halutessa toteuttaa ryöstön elokuvamaisesti. Sisälläni oleva roskaelokuvien kulinaristi todella nautti Jounin huoneen seinällä olevasta Bronx Warriors –julisteesta sekä muistakin viittauksista b-luokan toimintaelokuvia kohtaan.
Tarinassa on oivallisia farssin aineksia, ja ryhmän huumori toimii parhaiten tällaisessa luuserikeskeisessä idiotismissa. Tilanne kasautuu lumipallomaisesti ja paisuu suuriin mittapuihin loppua kohden. Vitsi tuntuu pitkältä, mutta huomattavasti ensimmäistä episodia paremmalta. Nasevassa lopetuksessa se myös näyttää paljasta ahteria median suuntaan kirjaimellisesti. Tästä siirrytään seuraavan tarinaan, joka yrittää tehdä irvailua roskalehdille ja niiden toimitukselle.
Se kerrotaan vanhan toimittajan, jota kutsutaan Likasangoksi, näkökulmasta. Hän päätyy tekemään roskareportaasia ja henkilökuvaa pohjanmaalaisesta urkujenvirittäjästä 60-luvun kesäisissä maisemissa. Urkujenvirittäjä sattuu olemaan varsinainen panomies ja urkujen ohella rassataan muitakin röörejä. Episodin ongelmaksi muodostuu vielä voimakkaammin sen yksitoikkoisuus. Panomies on kova panemaan ja se tulee nopeasti selväksi. Sketsi venyy, paukkuu ja Pohjanmaan kulttuurille irvaillaan. Tarinassa on myös koko elokuvan ehdottomasti ankeinta ja suurinta vitutusta aiheuttava henkilö, joka on Jukka Rasilan esittämä piereskelevä kanttori.
Harmillisesti Panomies–episodi ei ota irti oikeastaan mitään siinä esiintyvästä mediasatiirista. Iskun paikkoja hyvään vittuiluun roskamediaa kohtaan olisi useita, mutta silloinkin fokus pidetään enemmän seksistisissä ja Pohjanmaalaisia haukkuvissa herjoissa. Tätä varten laskelmoituja ovat kaikki hahmot, joista etenkin Heikki Kinnusen pappi tuntuu turhan köyhältä tulkinnalta. Hänen pohjanmaalainen karjunsa sen verran karikatyyrinen kuvaus, notta enempiä tuskin tarvitsee kirjoitella.
Homman lopettaa Excalibur IV -tuotantoryhmän edesottamuksia kuvaava osio. Siinä tuotantotiimi yrittää saada rahoitusta elokuvalleen, näyttämällä siitä pätkiä varteenotettaville rahoittajille. Tämä toimii aluksi melko hyvin. Edetessään tarina kuitenkin muuttaa muotoaan, kun lopulta rahoitusta saadaan ja tätä lähdetään juhlistamaan. Viimeinen osa on selvästi herjailua tuotantoratasta kohtaan, mutta sen huumori on kuivaa, vaikka ymmärränkin sen tarkoituksen. Se myös jatkuu liian pitkään, kuten suurin osa elokuvasta.
Itse olisin toivonut, että Kummeli V olisi ollut enemmän Excalibur IV:n kaltainen elokuva, sillä jos koko elokuva olisi käsitelty roskaisella intohimolla ja huonolla maulla, voitaisiin helposti puhua suomalaisesta eksploitaatiosta. Olisi ollut paljon palkitsevampaa nähdä enemmän Heikki Vihistä natsiasussa puhumassa törkeyksiä, saadessa samalla Kahilaisen toimesta excaliburin vatsaansa. Olisi myös ollut hienompaa nähdä enemmän Vihisen esittämän kannibaalin persetanssia, todeten samalla hänen ihmissyöjäryhmänsä olevan Fine Young Cannibals.
On myös huomioitavaa, että nykypäivän suomalaisessa huumorituotannossa Putous–sarja on vahvasti esillä, koska tähänkin elokuvaan on otettu suuri määrä näyttelijöitä kyseisestä sarjasta. Se on omalla tavallaan huolestuttavaa ja masentavaa, sillä en näe tämän ryhmän huumorissa näin suurta potentiaalia tai hilpeyttä. Mistä sitten johtuu, ettei Suomessa ole laadukasta huumoria? Kaiketi täällä ei ole antaa parempia näyttelijöitä elokuviin. Joten saamme tyytyä keskinkertaisessa elokuvassa Jussi Vatasen, Iina Kuustosen, Ville Myllyrinteen ja Jukka Rasilan kaltaisten näyttelijöiden tasapaksuun tekemiseen, josta on oikeasti laadukas komedia kaukana. Tämän vuoksi onkin melkein ahdistavaa, että vanhan liiton herrat kuten Tom Pöysti ja Aake Kalliala olivat piristäviä poikkeuksia, vaikka eivät hekään pelasta tylsää kokonaisuutta.