Kymmenen katsojaa

Joitain ihmisen luonnoksia, elokuvan ikkunan läpi katseltuna. Toisin sanoen muutamia elokuvaharrastajan arkkityyppejä, Elias Canettia (1905–1994) tervehtien. Maalaukset: Giuseppe Arcimboldi (1526 tai 1527–1593).

*

“– – tämä on totuus; me emme ole millään lailla parempia kuin nuo ihmiset, joita pidämme yksinomaan sietämättöminä ja kuvottavina, luotaantyöntävinä ihmisinä joiden kanssa haluamme olla tekemisissä niin vähän kuin suinkin, vaikka me itse, jos olemme rehellisiä, olemme jatkuvasti tekemisissä heidän kanssaan ja olemme aivan samanlaisia kuin hekin. Me moitimme noita ihmisiä kaiken maailman sietämättömyyksistä ja ruokottomuuksista emmekä itse ole yhtään vähemmän sietämättömiä ja ruokottomia ja olemme kenties jopa monin verroin sietämättömämpiä ja ruokottomampia kuin he, näin ajattelen.”

Thomas Bernhard (käännös Tarja Roinila)

*

Hakki

 

Hän sanoo että rakastaa elokuvia, mutta useimmista niistä hänellä on pelkkää negatiivista sanottavaa. Hän nyrpistää nenäänsä sille mitä nimittää massojen hiomattomaksi mauksi.

Silti hän ei näe vaivaa katsoakseen elokuvia, joista väitetysti pitää. Hakki katsoo tusinoittain banaaleja sutaisuja ja mankuu niiden suosiosta, mutta ei koskaan etsi väyliä ihannoimiensa teosten pariin. Kerta toisensa jälkeen hän palaa katsomaan muka-taidetta, joka on kuin suttuista paperimassaa, keskustelee siitä toisten kaltaistensa kanssa, on huomaamattaan muodostunut sen asiantuntijaksi. Hän ei huomaa olla surullinen tilanteestaan, jossa kaikki miellyttävä on idealisoitua tai kyvyttömyys myöntää oma kutsumus on liian suuri.

Hakki haluaa vain, ettei hänen rakkautensa keskinkertaisuuteen paljastuisi; voimatta myöntää kyvyttömyyttään ymmärtää muuta kuin kaikkein tavanomaisinta, hän epätoivoisesti toivoo normaalin lakkaavan olemasta normaalia ja kutistuvan pieneksi ja siksi hänen mielessään merkitykselliseksi, pimeän avaruuden viimeiseksi tähdeksi.

Hakki on joskus töissä elokuvalehdelle. Siinä hän antaa elokuville, joista puhuu halveksivasti, neljä tähteä viidestä ja kokee tehtävänsä tulleen täytetyksi.

“En ole huumorintajuton”, hän vakuuttaa satunnaiselle kysyjälle ja kiitää seuraavaan näytökseen ennen kuin kukaan näkee hänen kasvojensa värähtävän.

*

Nuttura

 

Neiti ostaa festivaalikortit täyteen näytöksiä ja sipsuttaa niihin täynnä intoa. Esitysten välillä on aikaa vain minuutti tai kaksi ja jotkut menevät hieman päällekkäinkin, mutta ihmisen aika on lyhyt ja vain pieninä hetkinä sen kuluessa eletään kulttuurista ja nautitaan taiteesta, kuten nuttura itse mielellään korostaa.

The Lady of Good Taste

The Lady of Good Taste

Jo lippujonossa vastaan tulee ystäviä, halataan, kuiskutetaan, kiljutaan, vaihdetaan kuulumiset, eikä!, onnee!, kerrotaan viimeisimmät kokeillut ruokapaikat, parhaat kokemukset, elämä on onnistumisten sarja, ainakin toisten kanssa puhuessa.

Ensimmäinen näytös jätetään välistä, koska käydään syömässä, sitten tavataan lisää tuttuja, vaihdetaan kapakkaa, olut ja viini valuvat alas pulloista laseihin ja laseista kurkkuihin. Nutturan on mahdotonta olla joutumatta tähän kierteeseen, koska hän tuntee koko kaupungin.

Jonossa nuttura etuilee saadakseen parhaan istumapaikan ja esittää, ettei huomaisi omaa tekoaan.

Välillä siis hänkin eksyy pimeisiin saleihin, joissa mieli askartelee jo esityksen jälkeisten asioiden kimpussa. Nuttura ei pohdi, että pulputtavan levoton olemus ja jättimäinen tukkalaite voisivat häiritä ketään muuta elokuvateatterissa. Hänen hiuksissaan on ylimääräinen kerros, kaksi, kolme, kuten hänen antaumuksensa elokuvallekin on yksi-kaksi-kolmekerroksista eikä koskaan yksinkertaista. Kaikki on tapahtumaa, mikään ei ole olemassa itsessään.

Nutturan viiltävä nauru halkaisee salin, ja puhekuplat poksuvat vielä pitkään, vaikka näytös on alkanut.

Puhelin räpsyy ja ottaa kuvia. Twitter huohottaa.

Ilta päättyy jonkun kainalossa jossain, kun kaupunki hiljenee. Ehkä jossain välissä oli joku elokuvakin.

*

Untelo

 

Tämä nuori henkilö (hän ei suostu kertomaan onko nainen vai mies) rakastaa elokuvaa ja tahtoo myös sinun tietävän hänen lempensä syvyyden.

Untelo kertoo arvostaneensa lapsesta asti jokaista elokuvaa, vaikka ne olisivat ristiriidassa keskenään, sillä jokainen elokuva on kokemus. Hän ihastelee kommunistipropagandan visuaalisuutta, uuden Hollywood-toiminnan jännittävyyttä, ranskalaisen uuden aallon aistillisuutta.

Hän käyttää ilmaisuja kuten vesi nousee kielelle ja en tahdo pysyä housuissani puhuessaan elokuvista, joita ei ole vielä nähnyt. Elokuvat ovat hänelle ihastuttavaa fantasiaa. Untelolla on valtava kunnioitus jokaista luovan työn tekijää kohtaan, joka on rakentanut satua hänelle. Jokaisen lauseensa untelo päättää huutomerkkiin. Hän käyttää tosissaan sanaa maaginen.

Hän kerää nimikirjoituksia, teatterilippuja, logollisia kertakäyttömukeja, esitteitä ja t-paitoja.

Jos hänellä on mistään asiasta pahoja ajatuksia, hän mieluummin sulkee ne paikkaan, jota kutsuu mustaksi lokeroksi, jonka sisällön hallintaa hän harjoittelee hengitystekniikoin ja zenbuddhalaisin mantroin.

Untelon vaietuin ajatus on se, että hän on löytänyt elokuvat vasta vuosi sitten, tajuttuaan sen olevan helppo keino päästä petiin jonkun toisen untelon kanssa. Tämän hän lipsauttaa nutturalle aamuyön maisteissa.

*

Maksimalisti

 

Maksimalisti selaa nettifoorumeita ja etsii tietoa janoavaa nuorukaista, joka haluaa ostaa blu-ray-soittimen tai videotykin tai valkokankaan tai kaiuttimet. Maksimalistin motto on, ettei ole tyhmiä kysymyksiä, mutta on valtavasti kysyjiä, jotka eivät tiedä omaa parastaan.

Whimsical Portrait

Whimsical Portrait

Maksimalisti on sen laadun mies, jollaisia arvostetaan opettajina kouluissa, joiden oppilaat tyytyvät sivistyksen matkimiseen sen sisäistämisen sijasta. Hän on päntännyt kaikki tiedot mutta ei oppiakseen vaan osoittaakseen tietonsa muille.

Jos maksimalisti ei olisi koulutukseltaan insinööri, hän olisi historian- tai filosofianopettaja. Hänelle elokuva on piuhoja ja muovinkappaleita sekä ääniä, jotka vain hänen koirankorvansa erottavat. Maksimalistin mielestä ajatus elokuviin menemisestä on absurdi, kun saman ympäristön voi luoda huokealla kotiin ja nauttia siitä yksin.

Sananvaihto untelon ja maksimalistin välillä:

Untelo: “Hei! Olen uusi tällä foorumilla ja haluaisin tietoa! Kaipaisin halpoja mutta peruslaadukkaita, 800 euron kotiteatterisarjoja! Otan vinkkejä vastaan! Ei tarvitse olla mitään ihmeellistä! Käytetytkin käyvät! Niin hyvät kuin vain budjetilla saa! Kiitos!”

Maksimalisti: “Alle 800 eurolla ei saa edes yhtä kelvollista kaiutinta. Jos haluat saada kunnon sarjan, seuraat linkkejä, jotka laitan tämän vastauksen loppuun. Kuten näet, 800 euroa kannattaa investoida jo tässä linkkaamiini kullattuihin kaiutinpiuhoihin. Panostaisin vähintään 15 000 euroa vahvistimeen. Kyllä sen verran pitää ylimääräistä olla, jos haluaa nauttia elokuvista eikä vain elokuvien kangastuksista. Katsoin eilen illalla Blackhawk Downin. Täydelleen hiottu äänentoisto yksin teki siitä elämyksen. Ei tullut edes kiinnitettyä huomiota elokuvaan, kun ääniraidalla kaikki napsui korviin täydellisesti. Ja millainen televisio sinulla olikaan? Kysymyksestäsi päätellen ei varmasti mikään laadukas. Sekin kannattaa suosiolla vaihtaa. Siis jos pitää televisioista eikä videotykeistä, hoh.”

Tietokoneellaan maksimalisti laittaa salaa ikivanhat kuulokkeet korvilleen, sillä vaikka hän vannoo numeroiden nimeen, ei tunteen lamauttavaa voimaa voi estää kukaan. Tätä kliseetä hän ei myönnä ääneen kuin kissalleen.

*

Pokeri

 

Pokeri käy kaikki festivaalit ja elokuvakierrokset lävitse. Hän katsoo kaikki isojen teatterien uutuudet, istuu eturivissä afrikkalaisen elokuvan festivaalilla, käy katsomassa jokaisen tuntemattoman lyhytelokuvan ja matkustaa useita kertoja vuodessa ulkomaille tapittamaan amatööreille mysteeriksi jääviä filmikeloja. Hän on ohittanut nuoruutensa sitä itsekään huomaamatta, opiskelee elokuvaa neljättä vuotta kolmatta kertaa peräkkäin ja on kirjoittanut käsikirjoituksia viisivuotiaasta asti.

Jokaisessa näytöksessä, valojen sammuttua, alkaa pokerin hirnuminen. Hän nauraa kummallisille hiuslaitteille, vanhojen elokuvien koomiselle pukeutumiselle, 50-luvun asenteille, mykkäelokuvien näyttelylle, suomalaisten elokuvien repliikeille, vierasmaalaisten ihmisten käytökselle ja kulttuurille. Mikään ei voisi huvittaa pokeria enempää kuin erilaisuuden kohtaaminen.

Näytöksen jälkeen hän elehtii kuin mikään ei olisi huvittanut häntä ja puhuu elokuvasta sävyllä, jonka on opiskellut ulkoa opintokirjoistaan. Hän nauttii briljeeraamisesta laumassa, sooloilee monologin kasaan tuossa tuokiossa ja kiinnittää syrjäsilmällä huomionsa ensimmäistä vuotta elokuvaa opiskelevien unteloiden ja nutturoiden ihaileviin katseisiin. On mahdotonta sanoa pitääkö hän elokuvista vai vihaako hän niitä. Kysyttäessä suosikkeja hän hymyilee ja kohauttaa olkiaan.

Pokeri käy lukuisten näytösten välissä vessassa. Kun hän katsoo itseään peilistä, hän ei näe mitään huvittavaa. Hän kohentaa hiuksiaan, suoristaa solmiotaan. Aika on hänelle vitsi, jossa hän ei itse näyttele osaa.

*

In-like-Inke

 

In-like-Inke saapuu näytökseen tukka hulmuten. Kengät kopisevat, hiki valuu pitkin selkää, kädet viuhtovat kävellessä kuin tukea ilmasta hakien. Hän istuu jysähtäen eturiviin pyytämättä anteeksi ja iskee laukullaan vieressä istuvaa kivuliaasti polveen.

The Sense of Smell

The Sense of Smell

Elokuva alkaa. Se on mykkä kokeellinen filmi, jonka olemassaolo on mainittu vahingossa pääkaupungin lehtien kulttuuripalstoilla. Siksi Inke on täällä eikä muualla. Minuutti alun jälkeen hän tonkii laukkua kolistellen, repii älypuhelimen esiin ja katsoo siitä kelloa. Yksi viesti. Inke avaa sen, lukee, vastaa, seuraa toinen viesti. Sitten kolmas, aivan toiselta henkilöltä. Kolmannelta neljäs. Kaikki kysyvät minne hän on menossa, voisiko saapua tänne missä muutkin, haluaako vapaalipun.

Inke on laskenut tarkkaan mitä seuraa näytöksen jälkeen: hän ehtii käydä tuttavan uudessa valokuvanäyttelyssä, sitten seuraa puolen tunnin tapaaminen ravintolassa josta on siirryttävä harsh noise -keikalle ja siitä toiselle puolelle kaupunkia kuuntelemaan folkia.

Inke ei mene näyttäytymään, hän menee olemaan, ja todellisuus jossa olla on aina jossain muualla.

Ulkona sataa mutta asfaltti on kuuma. Aina kävellessään Inkestä tuntuu kuin kengänkantojen alta nousisi savua.

In-like-Inke käy keskustelua ilman ääniä ja ajattelee olevansa näkymätön. Elokuvateatterin pimeydessä hohtaa kaksi suorakulmion muotoista valoa, valkokangas ja eturivissä istuvan sankarittaremme puhelin. Hän nyhtää hiuksiaan harmituksesta koska ei näe kunnolla ruutuaan, vilkaisee kulmat kurtussa häiritsevää valkokangasta, ojentaa silmälasejaan, ärtyy kaiuttimien keskittymistä haittaavista soraäänistä.

Vartin jälkeen hän nousee ylös ja kiukkuisesti elehtien nostaa laukun olalleen. Kengät tuomiota julistaen hän marssii kohti exitiä ja mutisee sanoja, joissa yhdistyvät kiire, halveksunta ja turtumus. Taakseen hän jättää joltain toiselta viedyn paikan, kankaalla hitaasti edestakaisin lilluvan meduusan ja kolmesataa esityksestä maksanutta katsojaa.

*

Anarkisti

 

Anarkisti kelpuuttaa vain parhaan populistisen elokuvan, vain roskaisimman kuonan ja mielihyväsensoreitaan hierovan viihteen. Hän hylkää surutta kaiken mikä hänen mielestään edes vihjaa ylevyydestä. Korkeaa ei hänelle ole, on vain korkean teeskentelyä.

Hän vihaa elokuvakoulujen nilkkejä ja teoriaan ihastuneita kriitikkoja. Hänelle elokuva on täydellisin esimerkki puhtaasta kokemuksesta; sitä edustavat katkaistut haulikot, nopeat autot ja lentävä veri. Näytöksissä hänellä on mukana taskumatti, josta hän ryystää mielenosoituksellisesti, näyttäen halveksuntansa yhteiskunnallisia rakenteita kohtaan.

Teatterissa hän tuhahtaa kädet puuskassa kuullessaan viereiseltä riviltä sanan “taide” ja irvistää, koska yhdistää sanan muuhun kuin elokuvaan. Elokuva on hänelle työäijän karuselli, jossa eivät saa ajaa hipit, hipsterit, taiteilijat, nuoret naiset, porvarieukot, oikeistolaiset, vasemmistolaiset, liberaalit, uskovaiset, vammaiset, toisinajattelijat ja lapset. Pitäessään itseään kansanmiehenä, hän suhtautuu ylimielisesti kansaan.

Anarkistin ironia on se, ettei hän tunnista mihin pisteeseen on ajautunut, vaikka se sylkäistäisiin päin hänen kasvojaan. Hän on yhden hengen eliittiryhmä, itsensä kuninkaaksi julistanut narri, elokuvasali valtaistuinsalina. Palvoessaan mielihyvää hän ei ymmärrä kolikon toista puolta.

Hän kutsuu itseään mielellään kriittiseksi, ja tämä kriittisyys on kompastuskivi, joka estää häntä olemasta muuta kuin nasaaliääninen kääpiö.

*

Rohmu

 

Rohmun kuulee jo kaukaa ennen kuin hän on istunut elokuvateatterin penkille. “Voi, älä istu viereeni” -ajatuksen jo syntyessä harras rukoilija tietää toivon olevan tässä maailmassa kuollut. Rohmu ei koskaan vain istu. Hän lösähtää, ja tuolin käsinojat vääntyvät hänen tieltään. Välittömästi hän hölöttää seuralaisilleen: “Tää on hyvä, tää on helvetin hyvä, tästä te varmasti tykkäätte. Juttelin kerran tän ohjaajan kanssa baarissa Berliinissä, tai luulen et se oli tän ohjaaja ku siltä se ihan näytti, samanlaiset hiukset ja ne trademark-lasit. Esitin sille tästä leffasta hyvän teorian, ja se oli mun kanssa samaa mieltä tai ainakin se nyökytti.”

The Cook

The Cook

Rohmulla on päällään Apichatpong Weerasethakul -t-paita. Sylissään hänellä on popcornia pussissa ja popcornia paidalla. Niiden liisterinen ja suolaisen imelä haju halaa rohmun omaa hajua. Repusta hänen edestään paistaa limonadipullo, iso pussi sipsejä, avattu keksipaketti, viisi elokuvakirjaa, ulkomailta tilattu filmialan aikakauslehti – joissa on tasoltaan samat sisällöt kuin kotimaisissa juorulehdissä – ja aski tupakkaa. Housuntaskuista pilkottaa suklaapatukan käärepaperi ja pussi ässämixejä.

Elokuvan alkaessa rohmu hiljenee kunnioittavasti ja syö hiljaa, mutta alkaa torkahdella puolivälissä. Kuorsaus sahaa ympäri tilaa juuri niin vaimeasti, että siitä huomauttaminen olisi epäkohteliasta. Jos elokuvateatteri olisi saluuna, rohmu sylkisi lattiaolkien sekaan. Nyt hän tyytyy torkahduksiltaan kihnuttamaan kankkujaan kuin karhu, nykii housujensa etumusta ja paitansa helmaa, rykii, rykii, rykii. Rohmu ei ahmi vain ruokaa, hän ahmii ilman, ajatukset, muiden oikeuden olla olemassa. Valojen sytyttyä hän herää ja huikkaa tovereilleen, itselleen, ei kenellekään: “No se oli hyvä, eikö vain!” Vaikka kasvot paljastavat hänen erehtyneen elokuvasta.

*

Työläistyttö

 

Omien sanojensa mukaan työläistyttö on vain duunissa, sattumalta jokaisessa Suomen elokuvatapahtumassa. Hän on puuhamestarina kauhupirskeissä, seremonia-aaveena tuomassa eteläamerikkalaista elokuvaa Suomeen, hän osallistuu kokeellisen elokuvan tapahtumiin ja tiedostaa poliittisten elokuvien kautta. Lipputiskin takana hän istuu kyllästyneen näköisenä ja livahtaa silmien välttäessä omille teilleen.

Työläistyttö pitää alustuksia ennen esitystä, jakaen esitteitä tärkeistä asioista, koska yksikään yleisöstä ei pääse häntä pakoon (toisin kuin hänen kanssasisariaan kadulla). Hän korostaa asian tärkeyttä, ohjaa jengiä kelaamaan etuoikeuksiaan.

Elokuva merkitsee hänelle vähemmän kuin sanoma, ja sanoma on valikoitu. Hän katsoo dokumenttia syrjäseutujen alkuperäisasukkaiden vaikeuksista ja alkaa itkeä, kun joku heistä ampuu hirven. Viisituntisesta sotaeepoksesta hänelle jää mieleen parhaiten kohtaus, jossa naista huoritellaan. Jokainen hänen pitämänsä alustus on juonitiivistelmä suoraan Wikipediasta ja osoittaa teräksenlujasti, ettei hän tiedä mistä puhuu tai kuka on tehnyt elokuvan. Silti hänen äänessään palaa tuli.

Ulkopuolisen on pohjimmiltaan mahdotonta sanoa, mikä saa työläistytön ryhtymään kerta toisensa perään vapaaehtoiseksi. Hän ei ole kiinnostunut elokuvista, eikä kukaan koskaan ota hänen sanoistaan koppia. Silti hän jatkaa taistelua.

*

Munkki

 

Elokuvateatteri on hänelle kirkko, jonne mennään rukoilemaan hiljaa. Mukanaan hänellä ei ole muuta kuin vaatteensa. Lompakonkin hän jättäisi kotiin, jos lipusta ei pitäisi maksaa. Tämän hän yrittää unohtaa, sillä raha tekee särön hänen iloonsa. Hän menee istumaan mahdollisimman tavanomaiselle riville, jollekin keskimmäisistä, jossa toivoo ettei herätä kenenkään huomiota. Hän jää istumaan reunalle, mutta ei paikkaan, jossa hänen ylitseen tullaan kömpimään jatkuvasti.

Hän odottaa kuulevansa muiden ihmisten puhetta, poimii sanan sieltä ja tuolta. Salaa hän toivoo, että myös hänelle puhutaan; että voisi vaihtaa pari sanaa, vain elokuvasta – ei sen kummempaa – tai voisi kertoa jotain aivan tavallista: nimeni on… olen tämän ikäinen… teen työkseni… lempikirjani on…

Hän ei ole yksinäinen, mutta vuosiin tämä on ollut hänelle ainoa tapa kohdata toinen ihminen, suoraan ja välillisesti, sillä elokuvasalin penkkirivi on turvallisempi ja hiljaisempi kuin kapakka ja siellä liikkuvat ihmiset tunnistettavampia. Täällä ihmisten reunat eivät värise kuten baarissa vaan ovat naulattuja kiinni tilan monotonisuuteen, jonka vain pian heijastuva valo rikkoo. Parhaat hetket ovat ennen alkua, jokainen loppu on pieni huokaus ennen seuraavaa kertaa.

Munkki ei uskalla puhua muille ensin, jotta illuusio ei mene rikki, ja hän tietää sen myös itse. Siksi hän jää hiljaiseksi. Rohmu tai Inke on munkin painajainen, ja mystinen voima saa joka toisessa näytöksessä juuri nämä istumaan hänen viereensä. Työläistyttöä munkki ei uskalla katsoa silmiin, ja untelo kiusaa häntä kysymyksillään. Siitä huolimatta hän tuntee joka elokuvan alkaessa olevansa kotonaan. Kun esitys on ohi, hän kävelee valojen raamittamaan kaupungin epämääräiseen pimeään, ja kiroaa muita omista peloistaan.

*

“Niin kauan kuin maailmassa on vielä joitakin ihmisiä joilla ei ole lainkaan valtaa, en ole täysin epätoivoinen.”

Elias Canetti (käännös Liisa Laukkarinen)

Share

Mikko Lamberg

Laajakuvan päätoimittaja. Luen. Kirjoitan. Tekstieni lähtökohtia ovat historia ja ideologiat. Etsin taidekokemusta, joka tekee maailmasta epävakaan. Valoa ja mustetta.

  • Franco

    Sitten on Kotikatsoja-keräilijä. Hän vihaa elokuvateattereita, koska siellä näkee elokuvia joista hänellä ei ole omaa dvd ta bluray-levyä. Elokuva on joko niin uusi tai niin harvinainen ettei siitä vielä ole kotijulkaisua. Ja jos hän joutuu menemään teatteriin tällaista katsomaan, niin hän pyörii koko ajan levottomana. Syy tähän on juurikin se, että `kuinka paljon helpompi tätäkin olisi katsoa kotona, jos siitä se riivatun julkaisu olisi!`
    Hän kerää kaikenlaista, uutuustoimintaa, uutuuskauhua, jotain harvinaista pikku”genreä” (vaikka lammaskauhua), outoja elokuvia ja muuta sälää. Hänet voi nähdä pyörimässä elokuvafestivaalien aulatiloissa, jos siellä vaikka olis jotain myyntipöytiä..
    Hän ei välttämättä ole Maksimalisti, koska hänelle ei ehkä ole tärkeää soittimen laatu. Hänellä onkin satojen katsomattomien elokuvien pino `odottamassa…` Sillä kuten joillekin keräilijöille tyypillisesti tärkeintä hänelle ei ole katsomiskokemus, vaan se että leffa löytyy…

    • Franco

      Ja dvd:llä bluraylla hänelle tärkeintä ovat tietenkin lisämateriaalit, ekstrat.. Ei elokuva.

      • mlamberg

        Olikohan se Slavoj Žižek, joka sanoi… muistaakseni Criterion Collectionin haastattelussa, että yhtiön julkaisut ovat innostavia ekstrojen takia, hitot elokuvista. Jonkinlainen fetisistinen suhtautuminen sekin kai on.