Elmo Rautio on oululainen findie-elokuvantekijä, ja luotsaa Aseman Lapset -nimistä elokuvaryhmää, joka on tehnyt jo kolme Muumeista inspiraatiota ammentavaa kauhuelokuvaa, jotka ovat jaossa YouTubessa. Laajakuvan toimittaja tavoitti miehen kesäloman tiimellyksessä ja haastatteli häntä elokuvanteosta ja etenkin Muumi-mytologiaan perustuvien kauhuelokuvien tekemisen syistä.

Synnyit ja kasvoit Oulussa ja sen lähistöllä Haukiputaalla. Millainen lapsuutesi ja kouluaikasi oli, ja oliko kumpikaan erityisen elokuvapitoista?

Elokuvainnostukseni alkoi nähdessäni neljä- tai viisivuotiaana Disneyn Prinsessa Ruususen isolta valkokankaalta Haukiputaan monitoimitalolla. Se oli aivan huikea kokemus. Olemme kotonakin katsoimme paljon elokuvia. Joissain perheissä harrastetaan musiikkia, meillä taas elokuvia. Lapsena näin paljon Disneyn piirrettyjä perheeni kanssa, ja elokuvat ovat aina olleet osa arkeani. Opiskelen nykyään historianopettajaksi yliopistossa. Etenin sinne suoraan lukiosta välivuosia pitämättä, koska se on aina ollut kutsumusammattini. Historiasta kiinnostuin elokuvien kautta, koska historiahan on käytännössä kokoelma tarinoita. Jos on hyvä hahmotuskyky, historian visualisointi on huomattavasti helpompaa ja täten sen opiskelu mielenkiintoisempaa.

Milloin päätit tehdä elokuvia harrastuksena?

Olen tehnyt elokuvia siitä lähtien, kun 10-vuotiaana perheeseeni ostettiin videokamera. Ensimmäisiä kunnollisia elokuviani tein 12-vuotiaana serkkuni kanssa. Ne olivat James Bond -henkisiä agenttielokuvia, ja pääsin niiden kanssa ensi kertaa editoimaan töitäni. Otin kasetilta koneelle videotiedoston ja editoin niitä yhä käyttämälläni Pinnacle Studiolla. 13-vuotiaana yritimme kaverien kanssa tehdä dokumenttielokuvaa ja kaikkea muuta, mutta projektit jäivät aina kesken. Tämä prosessi iskosti mieleeni sen, miten vaikeaa elokuvanteko oikeastaan on. Sitten se jäi teini-iän kynnyksellä, alkaessani syventää katsomieni elokuvien määrää ja laatua. Kolmetoistavuotiaana kaikki kielletyt elokuvat kiinnostivat kapinahenkeä silloin uhkunutta persoonaani, joten katsoin esimerkiksi Tobe Hooperin The Texas Chainsaw Massacren. Elokuva oli minulle pettymys, koska sen raaka ja väkivaltainen maine ei vastannut itse elokuvaa. Tämä pettymys ajoi minut esimerkiksi Ruggero Deodaton Cannibal Holocaustin pariin. Vuosien jälkeen opin kuitenkin arvostamaan Hooperin näkemyksen kuvauksellisia ja teknisiä ratkaisuja ja sen erinomaista tunnelmaa – elokuvakokemusta kokonaisuudessaan siis. Stanley Kubrick oli myös suuri innoittaja etenkin Kellopeliappelsiinin ja Avaruusseikkailu 2001:n myötä. Matti Kassilan Komisario Palmu -elokuvat ovat myös minulle sydäntä lähellä.

Miten luotsaamasi harrastajaryhmä Aseman Lapset ja sen tuotantyhtiö Asemafilmi syntyi?

Harrastan teatteria, ja lukiossa ollessani olin ollut koulutuksessa Kuusamossa Kulttuuri Kasvattaa-nimisen hankkeen yhteydessä. Siinä yrittetiin levittää teatterin ilosanomaa ja kulttuuriharrastamista paikkoihin, joissa sitä ei yleensä hirveästi ole, joka on varsin hassua koska Haukiputaalla on jo valmiiksi vastaavaa toimintaa paljon. Sen kautta pääsin pitämään Haukiputaan nuorisotoimelle teatterikerhoa syrjäisessä kylässä nimeltä Asemakylä. Sinne tuli joukko viidennellä luokalla olleita tyttöjä, jotka olen sittemmin opettanut alusta alkaen näyttelemään. Tästä teatteriryhmästä syntyi Aseman Lasten ydinryhmä. Teimme puhtaasti teatteria vuoteen 2011 asti – esimerkiksi näytelmiä ja sketsejä oppiaksemme näyttelemään. Pieniä Ongelmia -niminen näytelmä on jopa nähtävissä YouTubesta. Tuon vuoden keväänä syntyi kuitenkin ajatus, olisiko elokuvan tekeminen mahdollista. Teimme valetrailerin nimeltä Silmäniskumurhaaja, joka onnistui niin hyvin, että päätimme jatkaa sillä suunnalla pitkän elokuvan muodossa. Huomasin itsekin, että osasin jopa tehdä jotain tälläkin ilmaisun saralla.

Onko kyseessä mielestäsi Robert Rodriguez -henkinen auteurismiprojekti vai syntyvätkö elokuvanne enemmän ryhmätyönä?

Kaikki kameran takana tapahtuva on minun hartioillani. Muilta ryhmän jäseniltä ei löydy tarvittavaa tietotaitoa esimerkiksi kuvaamiseen tai leikkaamiseen. Luonteeni myös taipuu enemmän pitämään kaikki langat omissa käsissäni, enkä mielelläni anna taiteelliseen lopputulokseen liittyvää vastuuta muille. Voisi sitä siis auteurismiksi kutsua. Minulle on tärkeää saada elokuvasta sellainen kuin haluan, enkä haluaisi tehdä projektia joka ei olisi minulle täysin omanlaiseni. Kaikki kameran edessä oleva on kuitenkin ryhmätyötä. Lavastus, puvustus ja meikkaus ovat täysin näyttelijöiden vastuulla.

Ovatko muut ryhmän jäsenet tyytyväisiä tähän työnjakoon?

Toisinaan ryhmän jäsenet eivät ole samaa mieltä kanssani. Esimerkiksi Jäärouva-projektiin heitä piti suostutella kauan, koska he olisivat halunneet tehdä jotain Muumeihin liittymätöntä. Valitettavasti he eivät itse ehdottaneet mitään muuta, eivätkä suostuneet käsikirjoittamaan muuta. Teimme kuitenkin kompromissina elokuvien välissä Aseman Lasten Joulutarinan. Pidämme tietysti ideointipalavereita ja olen avoin ehdotuksille, mutta en itsekään halua kirjoittaa mitään, mitä en haluaisi tehdä. Asiaan on pakko tottua, jos haluaa työskennellä kanssani. Elokuvanteko on kuitenkin ryhmätyötä, enkä tulisi toimeen ilman näyttelijöitäni, eivätkä he tulisi toimeen ilman minua.

Aseman Lapset vuonna 2011

Mistä lähti ajatus tehdä modernisointi Muumilaakson tarinoista Mörkö-elokuvan muodossa?

Olin junassa matkalla Rovaniemeltä Ouluun, ja olin vastikään katsonut Dan Gildarkin Cthulhun, joka on tavallaan modernisoitu versio H.P. Lovecraftin mytologiasta liittymättä alkuperäismateriaaliin erityisen vahvasti. Kysyin sitten itseltäni, mikä suomalainen mytologinen hahmo sopisi alkuperäisestä kontekstistaan erotettavaksi, ja josta voisi tehdä modernin kauhuelokuvan. Muumit tuli ensimmäisenä ja lähes ainoana mieleen suomalaisena kulttuurituotteena, jossa oli sopivia ideoita ammennettaviksi. Kalevalassa esiintyvä Iku-Turso olisi ollut toinen hyvä hahmovaihtoehto, mutta siinä ei ollut mielestäni yhtä kiehtovia aineksia kuin Mörössä. Mörkö oli lapsena monelle hyvin pelottava hahmo, mutta vanhempana se ei näyttäydykään yhtä ahdistavana. Halusin tehdä kauhuelokuvan, jossa hirviö esiintyisi juuri niin pelottavana kuin sen näin vanhempana muistaisi ja jopa toivoisi olevan.

Näihin aikoihin vanha kerhotalomme, jossa olimme aiemmin kuvanneet ja pitäneet kerhoa, jouduttiin purkamaan homevaurioiden vuoksi. Siirryimme eri tiloihin Aseman koululle, josta saimme luokkahuoneen, ja muiden kerhojen loputtua meillä oli koko koulurakennus käytössämme. Koulusta tuli siis luonteva tapahtumapaikka elokuvalle. Suljetun tilan kauhu on myös helpompaa kirjoittaa, koska tapahtumapaikkoja on vain yksi. Koulurakennus myös itsessään viestii elokuvassa hahmojen menneisyydestä, ja tarjoaa täten oivat puitteet elokuvalle. Hahmot taas syntyivät siitä, että meillä oli kuusi näyttelijää, joten kirjoitin kuusi roolia. Mörön avainryhmässä on neljä henkilöä, joka on mielestäni paras luku ryhmädynamiikkaa käsittelevälle elokuvalle – kolmella hahmolla yksi jäisi helposti ulkopuoliseksi, ja viidellä hahmolla emme voisi syventyä tarpeeksi hahmoihin. Roolitus meni puhtaasti näyttelykokemuksen mukaan, ja ryhmämme veteraanit pääsivät päärooleihin. Elokuvassa hahmojen psykologiset traumat ovat suuressa osassa, ja kehitimme hahmot puhtaasti niiden traumojen pohjalta. Juonen pohjana käytimme Muumilaakson tarinoiden Pikkuruiset vieraat -jaksoa, jossa Mörkö esiintyy ensi kertaa.

Elokuvissanne Mörkö on yliluonnollinen hirviö, joka kykenee muuntautumaan teinien pahimmiksi peloiksi ja ruokkii itseään siitä syntyvillä tunnetiloilla, mikä on varsin erilainen tulkinta Janssonin klassiseen yksinäiseen viikatemieheen verrattuna tai animen ystävää ja merkitystä kaipaavaan virnuilijaan. Miten itse näet luomanne Mörkö-hirviön hahmona? Onko se oma luomuksenne, vai mistä aiemmista versioista otitte inspiraatiota?

Alunperin aikomuksenamme oli lopussa manifestoida Mörön fyysinen, todellinen olemus elokuvaan. Se olisi kuitenkin ollut aika tyypillinen kauhuelokuva, eikä elokuvan dramaturgia olisi ollut ehjä. Elokuvassa Mörkö ei sinänsä tunnu fyysiseltä olennolta vaan enemmän päähenkilöiden mielikuvalta Möröstä. Kyseessä on enemmän 90-luvun lapsien painajaisista karannut olento kuin Tove Janssonin alunperin hahmottelema melankolian ruumiillistuma. Mörkömme visuaalinen design muistuttaa puolalaisen stop motion -animaatio Muumien Maailma -sarjan vastaavaa. Alunperin ideana oli tehdä se täysin tietokoneella piirtäen se kuva kerrallaan otosten päälle. Tämä ei testiotosten perusteella näyttänyt hirveän hyvältä. Lopullisessa elokuvassa Mörkö on oikeaan maailmaan sijoittuvissa kohtauksissa fyysinen luomus, kun taas unikohtauksissa selvästi kaksiulotteinen. Päänäyttelijämme Iisa Mäkipaaso ja Veera Koskela rakensivat kananverkosta, vaahtomuovista ja vanhoista verhoista taskulamppusilmäisen hirviön. Valitettavasti esimerkiksi Mörön nenää ei näy lainkaan koko elokuvassa, ja olisimme voineet hyödyntää asua enemmänkin. Aika vain loppui kesken. Tämä toisaalta palveli elokuvan tarkoitusta, koska koen hirviökauhussa tärkeämmäksi sen, että hirviötä näytetään liian vähän eikä liian paljon. Uhka on olennainen, ei niinkään itse peto.

Visuaalisesti Mörköä voisi luonnehtia perus-findietä komeammaksi. Erityisesti valaistukseen on kiinnitetty huomiota. Kuinka huolella lähditte luomaan elokuvan visuaalista ilmettä?

Kuvasimme paljon elokuvasta luonnonvalossa, tai tarkemmin sanoen koulun kattolamppujen loisteessa. Suuri osa kuvasta tuli kuitenkin jälkituotannossa himmentämällä tai kirkastamalla kuvia sekä kontrastia lisäämällä. Kameratyöskentelyn suhteen esimerkiksi ulkokuvat ovat ikään kuin John Carpenterin Halloweenista kameran liikkuessa koulun ulkopuolella rakennuksen puolelta toiselle, vaikka tällä kertaa kamerassa ei ole ketään. Unikohtauksissa taas on huomattavissa Dario Argento -henkistä värien käyttöä, ja annoimme jokaisen hahmon pelkotilalle oman värinsä. Tämäkin väritys on jälkituotannossa tehtyä. Pystyimme myös manipuloimaan valoa elokuvassa käyttämällä joko takavaloa, jota heijastettiin henkilöiden kasvoille takaapäin, tai jättämällä se valo pois, jolloin saisimme vastavaloa saadaksemme pehmeämpää kuvaa.

Kestivätkö kuvaukset pitkään? Kesken elokuvanhan koulun luokkakoristeet muuttuvat syksyaiheisista talviteemaan.

Kuvasimme elokuvaa vain yhtenä päivänä viikossa, jolloin pidimme kerhoa. Laskimme etukäteen, että kuvaukset kestäisivät koko syyslukukauden, joten päätimme reagoida tähän elokuvan sisällä luomalla tarinaan eräänlaisen aikavääristymän, jolloin kaikki koristeet heidän ympärillään muuttuvat. Samanlainen perusidea on nähtävillä esimerkiksi Grave Encounters -elokuvassa, jossa aika kuluu huomattavasti nopeammin tapahtumapaikan ulkopuolella. Kiitos koristeista kuuluu siis 1- ja 2-luokkalaisille, jotka koristelivat luokkahuoneita. Etenkin joulukuusi oli hieno lisä otokseen, jossa Iisa Mäkipaason esittämä Liisa herää luokkahuoneen sohvalta uniensa jälkeen ja huomaa välittömästi ajan rakenteen muuttuneen.

Miltä tuntui saada ensimmäinen pitkä elokuva valmiiksi?

Se oli uskomaton kokemus. Kuvausten välillä oli aina viikon tauko, joten editoin päivän kohtaukset aina ennen ensi viikon kuvauksia, jolloin saimme aktiivisesti nähdä töidemme jälkiä. Valmiin kuvamateriaalin näkeminen kuvausten aikana oli ehkä suurimpia innoittajia, joka piti meidät inspiroituneina kuvausten jatkamiseen. Neljän tunnin työskentely keskiviikkona koulupäivän jälkeen ei ole lukioikäisille erityisen helppoa.

Mörkö 2 – Paluun tarina käsittelee genrelle poikkeuksellisesti ensimmäisen osan tapahtumia ei niinkään toiminnan jatkamisen kannalta vaan pikemminkin päähenkilöiden kokemien psykologisten traumojen pohjalta. Mistä lähti idea tehdä tästä lähtökohdasta jatko-osa?

En itsekään muista yhtään kauhuelokuvaa, jossa olisi näin suoraan käsitelty ensimmäisen osan aiheuttamia psykologisia traumoja. Mörkö 2 on vähemmän kauhuelokuva kuin ensimmäinen. Elokuvan lähtökohtana toimi se, että olisi hyvä käsitellä kerrankin niitä asioita, mistä katsojat ovat kiinnostuneita, eikä niinkään yritettäisi rakentaa päälle uusia tapahtumia tai juonta. Mielestäni ihmisiä kiinnostaa nähdä kauhuelokuvan jatko-osassa samoja asioita, mistä he pitivät ensimmäisessä osassa. Mörkö 2 toimisi ehkä parhaiten, jos se olisi tehty kolmekymmentä vuotta myöhemmin, sillä siinä muistellaan paljon ensimmäisen osan tapahtumia ja pelataan nostalgialla elokuvaa kohtaan. Valitettavasti edellinen elokuvakaan ei ole kovin vanha, joten Rocky Balboa -henkisyys jäi uupumaan hieman.

Tuliko jatko-osan hieman kokeellisemman ja korkea-kontrastisemman visuaalisen ilmeen tuottamisessa ongelmia?

Halusin tehdä elokuvasta täysin mustavalkoisen, mutta ensimmäiset otoksemme eivät sopineet muun elokuvan tyyliin lainkaan. Minua on aina kiehtonut esimerkiksi mainoksissa näkyvä korkeakontrastinen ja yksityiskohtainen kuvaustapa, jota ei kuitenkaan lopullisissa elokuvissa usein nähdä. Ajattelin, että reilu 20-minuuttisessa elokuvassa tämä tyyli kuitenkin olisi sopiva. Visuaalisen ilmeen lähtökohtana oli myös, että ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen päähenkilöiden maailma on tavallaan polarisoitunut, ja täten visuaalinen ilme kuvastaa päähenkilöiden asennetta todellisuuteen. Valo on todella kirkasta ja pimeys pimeää, ja loppua lukuun ottamatta koko elokuva on varjojen vallitsema. Lopussa psyykkinen eheys vallitsee jo. Käytimme taas kuvauksissa luonnonvaloa, mutta esimerkiksi yökohtaukset kuvattiin päivänvalossa, koska kevät oli jo niin pitkällä että yölläkin oli valoisaa, joten yritin jälkituotannossa luoda mahdollisimman kesäyömaisen ilmeen. Jälkeenpäin ajateltuna olisimme voineet jättää osan näistä kohtauksista kuvattaviksi myöhemmäksi.

Onko Mörkö 2 mielestäsi enemmän parodia vai vakava elokuva?

Nimi itsessään, Mörkö 2 – Paluu, on elokuvan ensimmäinen vitsi, koska kauhuelokuvan nimihän on aina Paluu riippumatta itse elokuvien tapahtumista. Vaikka teimme elokuvaa vakavasti ja yritimme parhaamme mukaan luoda hyvän elokuvan, se ei mielestäni vie pois sitä, ettei siinä voisi olla meta-tason vitsejä. Kliseitä löytyy, ja loppuratkaisu itsessään on melkoisen päätön, ja se sotii muun elokuvan eheyttä vastaan. Se on silmänisku kauhuelokuville, jotka eivät ole keksineet kauhean hyvää tarinaa vaan laskevat sen varaan, että yllättävä loppuratkaisu riittää.

Mörkö 2:n jälkeen teitte Aseman Lasten Joulutarinan, ja sen jälkeen suuntasitte jälleen Muumi-aiheeseen. Mistä lähti idea tehdä Jäärouvasta elokuva? Oliko hahmo toisiksi eniten lapsia traumatisoinut otus suomalaisessa kulttuurissa?

Jäärouva ei kuulu samalla tavalla varhaislapsuuteni traumoihin kuin Mörkö. Olen nähnyt sen ensi kertaa 10-vuotiaana jonain kouluaamuna. Muistan ihmetelleeni mistä maailmasta tämä hirviö ilmestyi, koska se tuntuu olevan aivan eri planeetalta kuin muut Muumien olennot. Se toi enemmän mieleen vanhojen satujen hahmot, jotka edustavat vuodenaikoja. Jo ensimmäisen Mörön aikaan muistan miettineeni, että haluaisin seuraavan pitkän elokuvani kertovan Jäärouvasta. Kun ymmärsin, että Muumi-tarinoiden modernisointi kauhuelokuviksi toimii, uskoin että pystyisin tuomaan tuon Jäärouvan yhteydessä kokemani hassun tunteen kokopitkään elokuvaan. Olen myös aina pitänyt Tuutikki-hahmoa jollain tavalla outona. Monien mielestä hän on lupsakka hahmo, mutta minulla on varauksia hänen suhteensa. Jos hän olisi oikeasti olemassa, hän olisi juuri sellainen kuten elokuvassamme on näytetty – ihmiset pelkäisivät häntä. Jäärouva on enemmän oma tulkintani Taikatalvesta kuin Mörkö on tulkinta Salaperäisistä vieraista.

Jäärouvassa Tuuli Kankaalan näyttelemän traumatisoituneen Iidan hahmon dialogi tuo vahvasti esille idean, että trauman kokenut ihminen kaipaa eniten sympatian puutetta ja koko asian unohtamista muilta ihmisiltä. Tuliko tämä lähtökohta sinulta?

Se tulee itseltäni. Olen kokenut muutamia traumaattisia kokemuksia ylioppilasvuotenani, jolloin jouduin syyttä pidätetyksi. Joku oli laittanut internetiin uhkauksen minun nimelläni, jolloin poliisit hakivat minut suoraan ylioppilaskokeistani. Mielestäni pahaa kokenut ihminen viimeisenä kaipaa ympärivuorokautista hössötystä ja niiden asioiden huomioon ottamista, ellei hän sitä itse pyydä. Näitä kokenut ihminen haluaa jatkaa mahdollisimman nopeasti normaalia elämää, ja joustoa normaaliuteen tulisi tulla vain hänen pyytäessään sitä, eikä jatkuvasti, koska silloin se tuntuu hössöttämiseltä. Tätäkään piirrettä en ole hirveän monessa elokuvassa huomannut. Usein traumoihin suhtautuminen jätetään ulkopuoliseksi teemaksi, ja painopiste on hahmon omassa selviämisessä, mutta koska käytimme jälleen ryhmää elokuvamme keskiössä, en kokenut tarvetta kuvata tapahtumia pelkästään hahmonsa itsensä kannalta, vaan myös sitä, miten hän reflektoi muiden hahmojen kanssa.

Jäärouvan kuvauksissa

Jäärouva loppuu kauhuelokuvissa usein ilmaantuvaan lopputwistiin. Onko tämä mielestäsi hyvä lopetus elokuvalle?

Toisin kuin Mörkö 2:ssa, tällä kertaa lopputwisti oli elokuvassa alusta alkaen. Mielestäni se kattaa hyvin koko elokuvan teeman. Ihminen, joka luo itselleen pakkomielteen jostain asiasta toteuttaa itse pelot joiden takia hän sen pakkomielteen on luonut. Tämäkin perustuu omiin kokemuksiini, kun olin eksistentialistisen kriisin kourissa. Pelkäsin virkavaltaa ja syöpää, ja sitä kautta ajattelin, että jos jokin pelko alkaa hallita elämää, sitä tulee itse toteuttaneeksi ainakin sen pelon syyn aiheuttamat oireet ja antaa niiden hallita elämäänsä. Jätimme tahallamme avoimeksi esimerkiksi sen, kuinka paljon elokuvassa esiintyvästä Tuutikista loppujen lopuksi on oikeaa saunassa asuvaa pummia ja kuinka paljon siinä on Iidan mielikuvitusta. Jäärouva itsekään ei esittäydy uhkana kellekään muulle kuin Iidalle, joka on kuullut hänestä Tuutikilta. Pitkin elokuvaa on havaittavissa vihjeitä loppuratkaisusta, ja on ollut hauska huomata miten eri ihmiset ovat reagoineet siihen.

Uskotko monien katsojien ymmärtävän loppuratkaisun temaattiset nyanssit, ja onko sillä sinulle väliä?

Ei sillä ole minulle mitään väliä. Olemme harrastajaryhmä, ja itse ajattelen haluavani tehdä elokuvia, joihin olen itse tyytyväinen. Jos joku muu pitää niistä, se on erittäin hienoa ja enemmän kuin itse rohkenisin keneltäkään pyytää. En haluaisi tehdä elokuvia sillä periaatteella, että kaikkien täytyisi sitä ymmärtää tai pitää siitä. Pystyn elämään luomukseni kanssa, jos pidän siitä itse, vaikka kukaan muu ei haluaisi sitä katsoa. Harrastajapohjalla ollessani voin vielä nauttia vapaudesta tehdä juuri sitä, mitä haluan, kuten haluan.

Kaikki kolme Muumiaiheista elokuvaanne alkavat tekstillä, jossa kerrotaan elokuvien olevan pienen budjetin ja porukan tuotoksia, joihin tulisi suhtautua asia huomioiden. Kuvastaako tämä yleisesti sinun tai muiden ryhmäsi jäsenten näkemyksiä elokuvien katsomisesta?

Mielestäni kontekstin huomioiminen on ensiarvoisen tärkeää kaikessa ihmisten kuluttamassa mediassa. Mediakontekstin ymmärtäminen nyky-Suomessa on valitettavan heikkoa. Itse kontekstistahan ei esimerkiksi peruskoulussa puhuta lainkaan. On olemassa ihmisiä, jotka eivät ole koskaan ymmärtäneet, että tiettyihin asioihin pitää suhtautua eri tavalla, joten he suhtautuvat kaiken maailman Magneettimedioihin samalla vakavuudella kuin YLE-uutisiin. Elokuvien kohdalla kontekstin ymmärtäminen vähintään auttaa parantamaan elokuvakokemusta itseään. Mielestäni jokainen elokuva ansaitsee tulla nähdyksi parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä ei välttämättä tarkoita täyttä ennakko-odotuksien kitkemistä, vaan pikemminkin realististen ennakko-odotuksien asettamista. Vaikka katsojat eivät lukisi tekstistä kuin ensimmäisen lauseen, uskon sillä olevan vaikutusta esimerkiksi Mörön suosioon. 80 000 katsojan kohdalla siinä täytyy olla merkitystä.

Elokuvanne ovat saavuttaneet melko suuren suosion YouTubessa. Onko tästä syntynyt Aseman Lapsille jo suurtakin julkisuutta?

Näyttelijät sanovat usein, että esimerkiksi kirjastossa ihmiset voivat tulla kehumaan heidän näyttelijäsuorituksiaan tai pikkulapset hakemaan nimikirjoituksia. Itse näin kameran takana toimivana minua ei niin usein tunnisteta. Todella mielenkiintoista oli 2012 keväällä, kun kysyin Harry Potter -fanifoorumilla onko kukaan nähnyt Mörkö-elokuvan, ja eräs seinäjokelainen vastasi heidän katsoneen sen peruskoulussa. Koulu-alalla työskentelevänä tiedän, ettei tuo ihan pieni juttu ole. En kuitenkaan usko pääseväni Suomen erittäin pieniin elokuvapiireihin, enkä välttämättä haluaisikaan osallistua siihen sisäpiirikähmintään. Etenkin Jussi-gaala ja Iron Skyn ehdokkuuksitta jääminen teknisissä kategorioissa tuntui suurelta läpsäisyltä vastoin suomalaisen indie-elokuvan kasvoja.

Mikä on oma suosikkisi tähänastisista elokuvistasi?

Jäärouva on elokuvataiteellisesti suurin saavutukseni tähän asti, mutta olen Mörkö-elokuvan juonesta hyvin ylpeä. Lempiprojektini lienee kuitenkin odotuksiin nähden erinomaisesti onnistunut Aseman Lasten joulutarina, joka on eräänlainen parodia tv-sarjojen joulujaksoista ja suurimmista jouluklassikoista. Se on osa tv-sarjaa, jota ei varsinaisesti ole olemassa, ja esitämme kaikki itseämme siinä. Siinä on onnistuneimpia komediakohtauksia, joita olemme koskaan tehneet.

Suuntaavatko Aseman Lapset seuraavaksi kohti Muurahaisleijona-elokuvaa vai tarjoiletteko jotain Muumeihin liittymätöntä?

Tällä hetkellä kerhomme on hieman katkolla, ja saamme vasta myöhemmin tänä vuonna tietää loppuuko varsinainen kerhotoimintamme ja joudummeko jatkamaan puhtaasti harrastuspohjalta. Yritämme kasvattaa katsojakuntaamme tekemällä elokuviimme erikielisiä tekstityksiä, ja esimerkiksi Mörkö-elokuvassa on ruotsin- ja englanninkieliset tekstitykset. Seuraava pitkä elokuvamme tulee täydentämään Muumi-elokuvasarjaamme, ja se perustuu tietyn hahmon sijaan tarinakokonaisuuteen. Teemme kuitenkin sitä ennen jonkin lyhyemmän elokuvan eräänlaisena comebackina taukomme jälkeen. Mörkö-elokuville ei kuitenkaan enää tule jatkoa, ja seuraava Muumi-elokuvamme tulee varmasti olemaan kyseisen sarjan viimeinen. Yritämme saattaa elokuvassa Mörön ja Jäärouvan temaattiset kokonaisuudet loogiseen päätökseensä, ja yritämme kuvata sen keväällä 2014. Sen jälkeen suunnitelmia ei ole.

Kim Sainion arvostelu Möröstä on luettavissa täältä.

Asemafilmi Facebookissa.

Asemafilmi YouTubessa.