On ollut ilahduttavaa huomata yhä useamman kotimaisen elokuvafestivaalin sisällyttävän säestetyn mykkäelokuvanäytöksen osaksi ohjelmistoaan. Kuitenkaan runsaudenpulasta, saati ylitarjonnasta, ei voida tämän taiteenlajin kohdalla puhua, joten viime vuoden keväällä ensimmäistä kertaa Tampereella järjestetty Loud Silents on mitä tervetullein lisä osaksi festivaalikenttää.
Tämänvuotinen festivaali, joka järjestettiin 25.-26.4, potkaistiin käyntiin näytöksellä 1920-luvun avantgarde-lyhytelokuvia, pääpainon kuitenkin ollessa, kuten tässä artikkelissakin, festivaalilauantaissa. Lauantain elokuvakattaus oli nautittavan monipuolinen niin tyylilajien, elokuvamaiden kuin säestäjienkin suhteen. Festivaalipyhättönä toimi viihtyisä, hyvällä tavalla hämyisä, Tampereen Ylioppilasteatteri, jonka keskeinen sijainti lähellä rautatieasemaa ilahdutti junalla paikalle saapuvaa.
Kulkuri 100 vuotta
Aina ajankohtainen Charlie Chaplin on tänä vuonna erityisen huomion kohteena ympäri maailman, sillä kulkurihahmon ensiesiintymisestä tuli helmikuussa kuluneeksi 100 vuotta ja tämän myös Loud Silents huomioi esittämällä kolme Mutual-kauden komediaa. Säestyksestä vastasi Janne Kuusisen ja Heikki Laaksosen muodostama haitari-rumpu-kokoonpano Duo Dissanay, jonka veto oli niin perinteinen, tyylipuhdas kuin vaihtelevakin.
Ensimmäisenä nähtiin The Rink (1916), joka palautti heti mieleen miksi Chaplinin varhaisemmistakin elokuvista jaksetaan edelleen kohkata. Fyysinen komedia on ajatonta, ainakin hyvin toteuttuna, eikä se vaadi toimiakseen pitkälle vietyjä juonenkehittelyjä. Tässäkin idea on melko simppeli; Charlie heiluu hienostoravintolan tarjoilijana ja päätyy tauolla testaamaan rullaluistelua. Ravintolamiljöö, etenkin ahdas keittiö, toimii luontevana ympäristönä törmäilyhuumorille, ja rullaluistinradalla Charlie on tietenkin kuin kala vedessä. Railakkaan parikymmenminuuttisen huippuhetkiin lukeutuu sankarimme ja massiivisen Eric Campbellin välinen yhteenotto, rullaluistimet jalassa totta kai!
One A.M. (1916) toimii oivana esimerkkinä Chaplinin mestarillisista miimikon kyvyistä. Kulkurin sijaan Chaplin esittää tukevassa pöhnässä taksilla kotiin palaavaa porhoa, jonka humalatilan aiheuttamista kommelluksista, tämän yrittäessä päästä nukkumaan, elokuva koostuu. Vastanäyttelijöiden puuttuessa, huomio kiinnittyy Chaplinin koomiseen ajoitukseen ja gägeihin, jotka kekseliäästi rakentuvat yläluokkaisen kalustuksen ympärille. Osansa irvailusta saa esimerkiksi lattiaa koristava tiikerinnahka. Vaikka elokuva ei mikään kuoliaaksinaurattaja olekaan, voi tämän katsoa varhaisena edeltäjänä toisen mestarikoomikon – Jacques Tatin – tuotannolle, jossa moderni asuinympäristö on vielä korostetummassa roolissa.
Kolmen lyhärin kokonaisuuden päätti Behind the Screen (1916), jossa Chaplin paiskii duunia elokuvastudiolla näyttämöavustajan avustajana, kanniskellen historialliseen spektaakkeliin tarvittavia patsaita ja pylväitä. Ainekset ovat perusvarmaa, viihdyttävää mykkäkomediaa: takaa-ajoja, törmäilyä ja piirakkasotaa. Kiinnostava on myös seurata millaisena kohelluksena elokuvanteko tässä näyttäytyy, vaikka liioitellusta hupsuttelusta onkin kyse. Historiaan Behind the Screen on jäänyt kohtauksen vuoksi, jossa Chaplin suutelee mieheksi naamioitunutta Edna Purviancea ja esimies luulee tämän suudelleen saman sukupuolen edustajaa. Tämäkin tilanne raukeaa tuttuun tapaan eli mojovalla potkulla takamukselle.
Anna-Liisa
Festivaalin ensimmäisenä kokopitkänä elokuvana esitettiin Teuvo Puron ja Jussi Snellmannin ohjaama Anna-Liisa (1922), joka pohjautuu Minna Canthin samannimiseen näytelmään vuodelta 1895. Klassikkonäytelmästä syntyi hyvin aikaa kestänyt elokuva. Restauroitu esityskopio sekä Lau Naun raikas, alakuloisen kaunis ja kaihoisa elektro-folk-säestys toivat oman lisänsä näytökseen, joka taisi olla Loud Silentsin tämänvuotinen yleisötärppi.
Elokuvan nimikkohenkilö Anna-Liisa, Kortesuon talon tytär, on menossa naimisiin Kivimaan Johanneksen kanssa. Menneisyys, johon kuuluu aviottoman lapsen murha, alkaa kuitenkin kalvaa, kun Kortesuon entisen rengin Mikon äiti tuo tiedon, että tukkitöissä rikastunut Mikko aikoo ottaa Anna-Liisan emännäkseen jahka palaa. Takaumien kautta katsojalle valotetaan katsojalle Anna-Liisan ja Mikon suhdetta.
Puron ja Snellmannin ohjaaman melodraaman kestävintä antia ovat komeat ulkokohtaukset, joita piisaa riittämiin, sekä Helmi Lindelöfin heittäytyminen menneisyyden taakan kanssa painivan Anna-Liisan rooliin. Muussakaan näyttelijäkaartissa ei ole varsinaisesti valittamisen aihetta, vaikka elokuvanäyttely niin Suomessa kuin muuallakin oli vielä lapsenkengissään. Hienossa kokonaisuudessa jää eniten vaivaamaan kiirehdityn oloinen lopetus, johon ei ole saatu sitä tunnelatausta, Lindelöfin panostuksesta huolimatta, joka liikuttaisi katsojaa syvemmälläkin tasolla.
Arsenal
Ukrainailaissyntyisen Oleksandr Dovženkon Arsenal (1929) on huumaava visio Ukrainan sisällissodasta, joka syttyi 1917 Neuvosto-Venäjän synnyn jälkimainingeissa kansallismielisten ja bolsevikkien välille. Dovženko vyöryttää taidokkaan ja paikoin äärimmilleen viedyn montaasin avulla katsojan eteen rujoja kuvia nääntyvästä maaseudusta, kovia kokevista sotilaista ja siviileistä, jotka uhkaavat jäädä historian rattaiden jauhamiksi. Tapahtumien keskiössä ovat kiovalaisen ammustehtaan työläiset.
Kolmesta muusikosta koostuvan K-X-P:n elektroninen säestys latasi kierroksia valmiiksi vahvoihin kuviin, lisäten hieman niiden voimallisuutta, mutta täytyy myöntää ettei aggressiivinen elektroninen säestys aivan omaan makuuni ole. Ainakaan tämän ja Tampere Film Festivalilla koetun Jeanne d’Arcin kärsimyksen, jonka säesti Pink Twins, perusteella. Parhaimmillaan elektroninen säestys tuntuu olevan kohtauksissa, joissa kaaos on karannut äärimmilleen.
Ylimääräisenä ohjelmanumerona elokuvan jälkeen kuultiin Aamulehden toimittajan Tuomas Rimpiläisen ajatuksia Arsenalista ja Ukrainan nykytilanteesta, jonka kehitystä hän on ollut seuraamassa paikan päällä useampaan otteeseen. Rimpiläinen totesikin heti alkuun, että vaikka yhtäläisyyksiä juuri nähdyn elokuvan ja nykypäivän väliltä löytyy, tilanne on aivan eri. Historialliset yhtäläisyydet on kuitenkin hyvä tunnistaa. Rimpiläisen haastattelu, jonka suoritti festivaalijohtaja Mikko Gustafsson, tarjosi antoisan dialogin historian, elokuvan ja nykypäivän välisistä yhteyksistä, sekä valotti toimittajan työn haasteita tällaisen kriisin yhteydessä.
Viimeinen mies
Päätöselokuvaksi oli valittu saksalaisen mykkäelokuvan mestarin F. W. Murnaun Viimeinen mies (1924), riipaiseva kertomus hotellin vanhasta portieerista (Emil Jannings), joka joutuu ikäsyrjinnän kohteeksi ja alennetaan miestenhuoneen hoitajaksi. Nuorekkuuden korostaminen ei siis ole mikään uusi keksintö. Portieerin univormun tuoma asema ja arvostus ovat yllättäen tiessään ja edessä on alamäki, jota päähenkilö entisestään pahentaa salaamalla arvonalennuksensa.
Ilman välitekstejä toteutettu elokuva on huima visuaalinen kokemus, josta on kiittäminen kuvaaja Karl Freundin ennakkoluulotonta kameratyöskentelyä, joka tavoittaa hotellin hulinan, suurkaupungin intensiteetin, sekä päähenkilön kolkon ja ahdistavaksi käyvän naapuruston olemuksen. Lyhyesti sanottuna: kuvakerronta on mieleenpainuvan vahvaa. Komealla lavastuksella on myös osuutensa elokuvan onnistumisessa, sekä ennen kaikkea tragedianäyttelijän kykynsä ehdoitta peliin laittavalla Emil Janningsilla.
Elämyksen täydensi saksalaisen, mykkäelokuvien säestämiseen erikoistuneen, DJ Sad Sad Calzonen irroittelevuudessaan hallittu ja nokkela säestys, joka yhdisti 1920-luvun kuvat hieman modernimpaan soundiin, olematta kuitenkaan päällekäyvän ja masentavan anarkronistinen. DJ:n jouheva levyjen pyörittäminen muistutti miksi festivaaleille kannattaa raahautua. Eihän vastaavaa kotisohvalta käsin koe.