Saattoipa olla peräti ennen Halloween – naamioiden yön (1978) neitsytkatselua varhaisteininä, kun jo olin ennättänyt haaveilla täysin päähenkilön näkökulmasta kuvatusta (kauhu)elokuvasta ja pohtia, miksei kukaan moista ole tehnyt. Kyseiseen tyyliin toteutettu Enter the Void (2009) toki säväytti visuaalisella ratkaisullaan lailla päin pärstää ammutun ilotulitusraketin, sisälsipä siinä sivussa myös aimo annoksen Noélle tyypillistä shokkimatskua. Silti koin vielä tämänkin psykedeelisen tykityksen jälkeen Powellin Pelon kasvojen (1960) snuff-matskuista pikku-Myersin hiippailujen kautta aina found footage -filkkoihin matkanneen taipaleen yhä jatkuneen kohti tuntematonta.
Tavallaan uskomatonta on, että sekä lukemieni tietojen että omakohtaisen filmihulluuteni perusteella tämä PoV -kauhun etsinnän ilmeinen päätepiste ei lukeudu sen enempää tai vähempää muuhun kuin ajat sitten yli hyvän maun rajojen paisuneen re-make -boomin klaaniin. Vielä hämmentävämpää on, ettei päivityksen alla ole tässä tapauksessa mikä tahansa popklassikko, vaan William Lustigin ja Joe Spinellin vuoden 1980 äärimmäisen pahamaineinen ja häijy psykosplatter Maniac – nukkemurhaaja. Vaikkei nytkään ole kyse suuren luokan Hollywood-tuotannosta, herättää alun perin pullorahabudjetilla ninjamaisesti kuvatun verisen sekoilun siirtäminen ensimmäiseen persoonaan ja samalla nykyaikaan ajatuksia sekä suuntaan että toiseen. Oli räkäisen filmin kokeminen tappajan kautta ajatuksena miten kutittava hyvänsä, heittävät tarpeeksi monien eksploitaatiohelmien sovinnaiset siloittelut kummasti vettä ennakkoluulojen kiukaalle, etenkin kun pääosan rokonarpinen ja rasvainen Spinell on korvattu teinityttöjen (ja miksei myös poikien…) ympäri maailman kuolaamalla kiiltokuvatähti Elijah Woodilla.
Alexandre Ajan (yhdessä muun muassa itse Lustigin kanssa) tuottama ja tuntemattoman Franck Khalfoun ohjaama leffa siirtää ihmisjahdin alkuperäisiltä tapahtumapaikoiltaan New Yorkista Los Angelesiin. Meiningin idea on edelleen sama, eli lapsuutensa traumojen pimentämä, sosiaalisesti heikkokykyinen ja tällä kertaa myös migreenistä kärsivä Frank (Wood) harhailee ympäri kaupunkia skalpeeraamassa naisilta päänahkoja, jotka kiinnittää niittipyssyllä kattavan mallinukkekokoelmansa hiustenkorvikkeeksi. Kuten originaalissa, alkaa myös tässä versiossa luupyramidi horjua Frankista kiinnostuvan valokuvaaja Annan (Nora Arnezeder) astuessa sattuman kautta mielipuolen arkeen.
Siitä huolimatta, ettei Woodin Frankia voikaan Spinellin psykoottiseen suoritukseen – niin eri maailmasta nämä kaksi menneisyytensä riivaamaa lahtaria ovat – verrata, on Taru sormusten herrasta -ikonin synkkä uudelleentulkinta huomionsa ansainnut. Vaikka viiksekkäässä tappajassa on tyylillisesti yhä tutut vibansa, luodaan ujosta, sisäänpäin kääntyneestä, nappeja nappailevasta ja yksinään sekä jupisevasta että huohottavasta hermorauniosta siinä määrin omanlaisensa ilmestys, ettei sisäpiirivitsin ymmärtävä katsoja voi olla hymyilemättä Frankin deittiseuran sutkauttaessa, kuinka hän ravintolan tuoliin istuessaan odotti komistuksen sijaan kohtaavansa lihavan ja finneistä kärsivän äijän.
Frankin hahmosta on löydettävissä myös reilunpuoleiset normanbatesmaiset ulottuvuutensa. Itselleen – tai pikemminkin jollekulle näkymättömälle – höpäjävän sällin liiketila nukkeineen on hänen omien sanojensa mukaan perintöä äitivainaalta, jonka haamu edelleen vainoaa skitsoa säännöllisesti. Ed Gein -tyyppisesti sekoamisen juuret kumpuavat jälleen lapsuudesta, jolloin mukulaikäinen Frank joutui tirkistelemään ammattiaan hoitelevan äidin miehille suorittamia palveluksia komeron hämäristä. Maniac pelaakin nimenomaan pelolla likeltä löytyvän, tutun ja luotetuksi uskotun maailman pahuudesta, sillä että lähimpien ihmisten tai lämpimän himan tarjoama turva olisi silkkaa illuusiota. Sen ohella, että eräs vastenmielisimmistä murhista tapahtuu pahaa-aavistamattoman uhrin kotona, nähdään tämän alkusoittona Frankin lapsuuden kauhuja heijastava kohtaus, jossa annetaan ymmärtää hänen stalkkaavan epämiellyttäviä väreitä selkäpiissään tuntevaa tyttöä huoneen vaatekaapista käsin.
Samasta harhaisuudesta kielii filmin miljöö. Ensimmäisen uhrin kerrostalorappu näyttää kokolattiamatolla verhottuine valtavine käytävineen ja laveine portaikkoineen suoranaiselta palatsilta, tuoden kotoisaa ennemmin mieleen kuvan vieraannuttavasta hotellista. Pääosin hämäräsävyisenä nähtävä, neonhehkuisten moneymoneymoney! -mainosten täyttämä suurkaupunki on pullollaan teennäistä keinovaloa ja kaikessa utopistisuudessaan etäännyttävä. Lukuisat kaduilla eteenpäin raahustavista kansalaisista synnyttävät tunteen ”tuo ei voi hyvin” ja näiden tekemisiä tarkkailevat runsaslukuiset poliisit pystyvät toki pitämään yllä jöötä, mutteivät lopulta tarjoamaan todellista turvaa. Palace-teatterissa pyörivä Tohtori Caligarin kabinetti, jota Frank ja Anna käyvät tsiigaamassa, tuskin on valittu näiden silmäiltäväksi sattumalta: tuohan Maniacin yleinen ilmapiiri monessa suhteessa mieleen juuri Wienen klassikon; sen painajaismaisen vääristyneenä esitetyn asutuskeskuksen unissakävelijöineen ja muutenkin sekavan, faktan sekä fiktion välillä liikkuvan todellisuuden. Tässä mielessä miellän hyvin kiinnostavaksi skenen, jossa Frank näkee elokuvateatterisalissa silvontansa siirtyvän valkokankaalle. Sama somnambulistinen efekti koetaan myös lopun hysteerisen ajojahdin aikana, aiempien onnellisten muistojen sekoittuessa pakokauhuisena karkuun kirmaavaa Annaa jahtaavan Frankin päässä ristiin nykytodellisuuden kanssa.
Yhtä mainittava rinnastus on nopea viittaus Frankensteiniin. Moniulotteisesti ajatellen Frank on paitsi hirviö, myös itse tohtori. Hänen sirpaloitunut mielensä on ympäröivän kylmän ja brutaalin maailman kokoon kursima irvikuva, jota hän mallinukketoimiensa kautta yrittää pitää kasassa. Traumojensa vuoksi seksuaalisesti kyvyttömäksi muuttunut mies tuntee kaikesta huolimatta vetoa naisiin, jotka sitten muovaa mieleisikseen, antiahdistaviksi, siirtämällä näiden sieluja edustavat päänahat elimettömille muovimannekiineilleen. Tätä sukupuolisuuden tukahduttamista tukee kohtaus, jossa näemme Frankin seisomassa ihon värisissä, peniksen ”häivyttävissä” alushousuissa, kuin yhden nukeistaan. Korjaustyötä tehdessään hän muuttuu nopeasti fyysisen lisäksi myös henkistä monsteria ympärilleen rakentavaksi tri Frankensteiniksi, siirtäessään mutsinsa halujen vuoksi syntynyttä kauhua ja kuolemaa yleisen atmosfäärin ohella harvoihin itseään liki oleviin henkilöihin, niihin jotka pitävät häntä ystävänään. Lopulta maailma kääntyy kirjaimellisesti ympäri: hallusinaatioidensa pauloissa kiemurteleva Frank todella kokee nuket elävinä ja saa lopulta surmansa hyvin surrealistisessa kohtauksessa, jossa tämän keräämä kokoelma kirjaimellisesti repii hänet kappaleiksi. Ilmeisesti tämä viimeinen etappi on tappajalle samalla henkinen herääminen, sillä luonnonperuukeilla ryyditettyjen nukkien sijaan näemme kostajina nimenomaan päänahattomat uhrit.
Nihilismi ja iljettävyys dominoivat elokuvaa. Annan juhlissa tavattavat ystävät paljastuvat sisimmiltään halveksittaviksi mulkuiksi ja tylyn kaupungin henkimän yksinäisyyden peitoksi luotu nettitreffailu (jota allekirjoittanut tohtii väittää sangen epäuskottavasti esitetyksi: ainakin Suomessa pelkkä ystävällismielisen vastauksen saaminen saati raflaan pääseminen tuntuvat olevan verrattavissa johonkin Herakleen urotyöhön, puhumattakaan moisen onnistumisesta parilla sanalla, ilman kuvaa ja vieläpä nätin daamin kanssa) nähdään lähinnä toivoa täynnä olevia uhrejaan vaanivien petojen haavina. Itse suolistamiset puolestaan esitetään vähintään yhtä raakoina kuin Lustigin filkassa. Vaikkei Savinin pahamaineista haulikko-otosta ryhdytä kierrättämään, on yksityiskohtainen gore runsasta ja kuvottavaa, toisin sanoen kaikkea muuta kuin mieluista katseltavaa. Mallinukkien päähän mätänevät skalpit puolestaan houkuttavat pimeän kämpän täyteen kärpäsiä. Totuuden tajuavasta Annasta purkautuva paniikki sekä tämän vimmainen taistelu elämästään ovat realistisuudessaan hyvin piristävää settiä, ja naisen kaikkea muuta kuin avuttoman kamppailun äärellä tuskin kovinkaan fanaatikko pystyy misogyniakorttiaan esiin vetämään. Muita mainittavia puolia splatterin saralla ovat liki koominen kohtaus, jossa Frankia puukotetaan synteettisellä kädellä ja – taas erään lukuisista leffaviittauksista tarjoava – Annan ystävän naamaan paiskattu lihakirves, jonka yhtymäkohta Eloy de la Iglesian Cannibal Maniin (1972) tuntuu luontevalta.
Pääosanäyttelijänsä lokaatioille harvinaisen taajaan tahtiin pakottanut kuvaustyyli on luonnollisesti hyvin tärkeässä osassa. Frankin kasvot nähdään keston aikana säännöllisten peilautumisten ohella ainoastaan muutaman kerran, yleensä tämän pahimpien flippausten aikana kameran äkisti kääntyessä ympäri. Ensimmäisestä persoonasta huolimatta myös kesken kohtauksen tehtäviä leikkauksia hyödynnetään katkeilevan psyyken esittämisessä, enkä voi olla mainitsematta mahdollisesti ensimmäistä point of viewinä kuvattua laatta.collectionin pönttöön lentämistä. Oman fiiliksensä painostavaan karusellimatkaan luovat myös uhkaavat sävelmät, jotka risteilevät aavemaisen pimputuksen, seesteisen ja oopperamaisen naislaulun sekä perinteikkään syntikkamusiikin välillä.
Näinpä näyttävät olevan näppylät, ettei elokuvamaailmassa kannata pitää mitään itsestään selvänä tai ennalta tuomittuna. Maniacin uudelleenfilmatisointi ei jää pelkäksi helpotuksen huokaukseksi esikuvansa kunnian säilyttävänä lämmittelynä. Se on persoonallisine lähestymistapoineen virkistävä ilmestys paitsi onnettomaan jamaan ajautuneen nykykauhun suhteen, myös elokuvana taiteellisempi ja omaperäisempi kuin suuri osa siitä puuduttavan teennäisyyden massasta, millaisena itse olen viime vuosien festaritarjonnan pitkälti kokenut.
Kiitokset VLMedialle arvostelukappaleena käytetystä DVD:stä.