Maps to the Stars (2014)

---

Maa: Kanada, Yhdysvallat, Saksa, Ranska
Genre: Musta komedia, satiiri
Ohjaus: David Cronenberg
Käsikirjoitus: Bruce Wagner
Kuvaus: Peter Suschitzky
Leikkaus: Ronald Sanders
Sävellys: Howard Shore
Näyttelijät: Julianne Moore, Mia Wasikowska, John Cusack, Evan Bird, Olivia Williams, Robert Pattinson

---

“Hannah Montana does the African Savannah /
As the simulated rainy season begins.”
(Nick Cave & The Bad Seeds: Higgs Boson Blues)

Maps to the Starsilla David Cronenberg on onnistunut ohjaamaan oudon ja kylmän elokuvan, vaikka aiheen puolesta kaikki siinä – nimellisesti Hollywoodiin sijoittuvassa satiirissa – on nähtyä ja vielä tylymmin yllätyksetöntä. Näistä ensimmäinen osa ei ole ihme. Lähes viidenkymmenen vuoden ja yli kolmenkymmenen teoksen jälkeen Cronenbergilla on tunnistettava (ei rutinoitunut, kalkkiutunut) ohjaajan ote. Mutta mahdotonta häntä on syyttää helpoista valinnoista, vaikka elokuvat eivät olisikaan aina onnistuneet kokonaisuuksina.

Tarina alkaa, kun tyttö nimeltä Agatha (Mia Wasikowska) saapuu bussin kyydissä Floridasta Los Angelesiin. Agathan keho on cronenbergilaisesti vieras – se on tulen polttama, arpikudoksen peitossa. Hollywoodissa hän päätyy assistentiksi Havanalle (Julianne Moore), näyttelijälle, joka haluaa tehdä uusiksi elokuvaroolin, jonka hänen äitinsä esitti vuosikymmeniä sitten.

Käyn tarkemmin läpi alkua ihan vain näyttääkseni muutaman tämänkaltaisista elokuvista löytyvän seikan.

Pysäkillä Agathaa on vastassa Los Angelesin arkkityyppi, välitilan ihminen: nuori mies (Robert Pattinson) ajaa limusiinia, mutta kirjoittaa elokuvaa ja haaveilee ammattinäyttelijän urasta – ensimmäinen rasti. Kyllä Agathakin haluaisi olla filmitähti, toinen rasti, mutta hän ei ole saapunut kaupunkiin vain jahtaamaan unelmaa. Matkan aikana he vitsailevat skientologia-aikalaishulluudesta, kolmas rasti. He saapuvat palaneen talon tontille. Taustalla valvoo Hollywood-kyltti kuin Sauronin silmä tai panoptikonin tarkkailutorni, neljäs rasti.

Cronenbergilta voi odottaa, että ruumiin vammat ja muodonmuutokset kuljettavat tarinaa tai ovat tarina. Kehon muutokset muokkaavat mieltä ja päinvastoin. Niillä on sellainen rooli hänen käsikirjoittamissaan elokuvissa, kuten Videodromessa ja eXistenZissa, joissa ihminen sulautuu osaksi teknologiaa ja syntyy postmodernin ajan ihmisenä olemisen kokemus; niillä on sellainen rooli hänen sovittamissaan romaaneissa, kuten J. G. Ballardin Crashissa, jossa autokolareiden tuottamat vammat ovat kuin erogeenisia alueita, ja Don DeLillon Cosmopoliksessa, jonka protagonisti, nuori pankkiiri, kantaa sisällään epäsymmetristä eturauhasta, mutta ei ymmärrä, että hänen osakesalkkuaan polttava pörssi on yhtä lailla muodoltaan vieras.

Maps to the Starsissa tarina kietoutuu Agathan palovammojen ympärille, mutta juonesta on vaikea kirjoittaa käymättä sitä tarpeettoman yksityiskohtaisesti läpi. Käsikirjoitus on monikerroksiseksi kasattu ja tiiviisti suljettu. (Ja on luksusta katsoa tunnettujen näyttelijöiden – Moore, Wasikowska, Pattinson – uutta elokuvaa, jonka tarkoitus ei ole avata elokuvasarja.) En tarkoita, että tarinan säikeet olisivat vaikeita ymmärtää. Mutta niitä on kimpussa monta, ja ne kietoutuvat toisiinsa syklimäisesti ja paralleellisesti – esimerkiksi Agathan ja hänen veljensä suhde toistaa heidän vanhempiensa suhdetta. Maps to the Stars, niin kuin vuoden toinen taiteilijaelämän satiiri Inside Llewyn Davis, on hyvä katsoa kahdesti tarinallisen arkkitehtuurin hahmottamiseksi.

Juonelliset tai temaattiset call backit ja tulevaa ennustavat yksityiskohdat menevät välillä kuitenkin yli, enkä ole aina varma, ovatko ne muutakin kuin nonsensea. Jos nyt vaikka puhutaan Tiibetistä ja dalai-lamasta, niin kuin amerikkalaiset näyttelijät taannoin puhuivat ja niin kuin heidän kopionsa Maps to the Starsissa puhuvat, pitääkö yhden hahmoista todella tehdä polttoitsemurha? Se muodostaa jo tarkoituksettomasti assosiaatioketjun buddhalaisten munkkien polttoitsemurhiin. Siinä syntyy vaikutelma varman päälle pelaamisesta, joka on saavuttanut absurdit mittasuhteet. On yksityiskohta, kuten tapettipuheeksi ja ilmapiirin luojaksi tulkitsemani Tiibet-puhe, mutta yksityiskohdan pitää laittaa isompi asia liikkeelle, jotta se oikeuttaisi paikkansa elokuvan koneistossa. Ja koska Tiibetistä tiedetään yleisesti lähinnä kaksi asiaa, dalai-lama ja itsemurhat, vedetään niiden väliin viiva.

Satiiri Hollywoodista ja megalomaanisista näyttelijöistä on jo melkein oma teollisuutensa, ja tätä elokuvan alapohjaa – ympäristöä, ympäristön koodeja ja ympäristön luomia neurooseja – kuvailin nähdyksi ja yllätyksettömäksi. Tämä itselle nauramisen teollisuus ei suinkaan johdu arvonsa tuntevien näyttelijöiden itsetunnon romahduksesta, vaan siitä, että esittämällä kontrolloidusti hovinarreja ja tekemällä uristaan varieteeta he ovat keksineet uuden tavan pitää itsensä ja työnsä tärkeinä.

Jokin Entourage ei revi katedraalia – se pystyttää sitä. Ehkä sarja on välillä julma ampuessaan alas hahmoja, joiden tosielämän vastineiden tajuaminen on vitsin pointti, mutta se on lepertelyä. Toisenkin posken kääntäminen olisi passiivis-aggressiivista orjamoraalia. Läpsäisy on huomioimista. Kuka pelkää puuhun kiivennyttä paparazzia, joka etsii skandaalia teleobjektiivilla, kun voidaan kirjoittaa sisäpiiriin sijoittuvan tilannekomedian jakso, jonka skandaali on aidompi kuin aito skandaali? He ymmärtävät viihteen päälle. Siksi he tekevät sen itse.

Cronenbergin vieraannuttava tapa käyttää paikalleen lukittuja kameroita, suosia toteavaa leikkausta ja (studiotiloihin) keinotekoisen näköisiksi lavastettuja ja usein valaistuksenkin avulla värikoodattuja ympäristöjä, jotka kaiken lisäksi ovat visuaalisesti tunnistettavia tiloja Cronenbergin elokuvia nähneelle, ei kuitenkaan tue käsikirjoituksen komediallisia osuuksia. Tämä ei ole moite. Viimeinen asia, jota kaipaan, on käytännöllisyys – komediaelokuvan muoto komediaelokuvan käsikirjoitukselle. Metodi ja rytmitys ovat kuin hänen aiemmasta ohjauksestaan Cosmopolis.

Kontrastia löytyy, sillä yksittäisten vitsien tasolla Bruce Wagnerin käsikirjoitus kelpaisi vaikkapa Curb Your Enthusiasmiin… Tai ehkä jos Larry David, Extrasin Ricky Gervais ja Stephen Merchant, Woody Allen, Jody Hill ja Danny McBride ja joku lahjakas Apatowin klaanista kokoontuisivat komiteana yhteen, antaisivat valmistuneen käsikirjoituksen Lars von Trierin editoitavaksi ja lopputulos päätyisi Cronenbergin työpöydälle. Tämä on kuin komedian arkeologinen kaivaus. Jäljistä voi päätellä, että jotain siellä on ollut.

Maps to the Starsissa viihdeteollisuuden lainalaisuuksia käsitellään illuusioita riisuen ja groteskin rekisterissä, mutta ne ovat silti tunnistettavia ja perinnetietoisia kuljetuksia. Olen esikuvina maininnut vitsikkäästi tölväisevän Entouragen ja sitä hauskemman Extrasin, mutta ehkä ensimmäiseksi olisi pitänyt mainita Billy Wilderin Auringonlaskun katu. Siinä kartanoonsa museoitunut nosferatumainen mykkäelokuvatähti alkaa elätellä unelmaa comebackista, kun hän saa tahtonsa alle varattoman mutta lahjakkaan elokuvakäsikirjoittajan, joka on linkki uuteen äänielokuvan Hollywoodiin. Molemmissa elokuvissa on uima-allas, jonne päädytään kuolleena kellumaan.

Sitten tulevat David Lynchin Mulholland Drive ja Inland Empire, joissa Hollywood-maassa seikkaileva Liisa etsii ja löytää filmitähteyden samoin ikävin tuloksin; Robert Altmanin The Player, jossa elokuvatuottaja onnistuu kääntämään menestykseksi erään käsikirjoittajan väkivaltaisen kuoleman; ja Coenin veljesten Barton Fink, jossa Hollywoodiin houkuteltu näytelmäkirjoittaja potee valkean paperin kammoa, riitelee elokuvateollisuuden tuhoaman William Faulknerin kanssa ja asuu hullun naapurina helvetin hotellissa.

Nämä kaikki hyödyntävät Wilderin elokuvan metamotiivia tai -muottia. On helppo tehdä satiirista film noiria Hollywoodista, sillä elokuvan tekeminen Hollywoodissa vastaa film noirin profiilia päihteitä väärinkäyttävistä antisankareista, petoksellisista naisista ja pään menoksi kehitellyistä salaliitoista – kiitos paisuneiden egojen (he ovat maanpäällisiä jumalia) ja palkkakuittien (ison elokuvan budjetilla rakentaa muutaman pilvenpiirtäjän).

Siksi Maps to the Starsissa on tällaisia tilanteita.

Teini-ikäinen Benjie on tuottanut paljon rahaa Babysitter-elokuvasarjalla. Hän on studiolle korvaamaton, ja oikkujen mielistely on tehnyt hänestä tyrannin. Nyt tenavatähti, jota yritetään vieroittaa huumeista, pelkää olevansa liian vanha. Uuden elokuvan kuvauksissa hän kokee vastustajaksi esikoululaisen, jolle on hänen mukaansa kirjoitettu hauskemmat vuorosanat.

Niin ikään Havana, Agathan passattava, alkaa olla liian vanha valtavirran elokuviin. Hän hakee roolia uudelleen kuvattavasta taide-elokuvasta Stolen Waters, jonka ohjaaja pelastaa näyttelijöiden uria. Hän taistelee roolista ja on valmis iloitsemaan, niin kuin tenavatähti, jos kilpakumppanille vaikka sattuisi ikävästi. Havanan kuollut äiti, alkuperäisen Stolen Watersin esittäjä, on narttumaisena aaveena kyseenalaistamassa Havanan väitteet, että hän olisi käyttänyt tytärtään seksuaalisesti hyväksi.

Mitä Havanalle kertoo tähtien terapeutti Stafford, jonka päihdeparantolassa käy myös Staffordin oma poika Benjie? Että traumat pakkautuvat reisiin, ja nyt ne ovat nousseet pintaan. Mutta eikö Agathalla ole sama sukunimi kuin Staffordilla ja Benjiella, Weiss?

Maps to the Stars on kuin sotaelokuva, jossa näyttelijät valmistautuvat taisteluun, taistelevat ja kuolevat taistelussa. On lapsisotilaita, on jo monta touria nähneitä veteraaneja. Taistelutanner on näyttelijöiden välissä – kaikkialla – kuin yksittäisten kortteleiden hallinnaksi jämähtäneessä kaupunkisodassa. Maine on taisteltava resurssi. Sodan psykologisia komplekseja paikataan katuhuumeilla ja samaa virkaa toimittavilla reseptilääkkeillä.

Nämä vampyyrit tarvitsevat lakeijansa, kuten Agathan kaltaisen “askarehuoran”, ja pyramidin alimmaisen pohjan, uhrikarjan, sinut ja minut. Lakeijat hankkivat reseptilääkkeet ja junailevat elokuvaroolit, karja on valmis käyttämään satoja dollareita ostaakseen mustasta pörssistä näyttelijän paskaa.

Sovelsin aloitusvirkkeessä Matti Pulkkisen aforismia Romaanihenkilön kuolemasta. Jatkan: Cronenberg on tehnyt jatkoa Cosmopolikselle – jälleen kuvakieleltään oudon ja kylmän elokuvan, joka on oligarkian pyörittämän amerikkalaisen maailman veroinen. Heitä palvovasta karjasta nuoret elokuvatähdet puhuvat kuin Wall Streetin pankkiirit, jotka sisäisissä muistioissaan eivät voineet käsittää, kuinka pahasti he voivat vetää ihmisiä retkuun.

Hollywood on tarinassa sisäsiittoinen instituutio, ja tarkoitan tätä myös kirjaimellisessa mielessä. Hollywoodin valovoimaiset ja “elämää suuremmat” tähdet muodostavat elokuvan nimessä esiintyvän modernin tähtikartan, jonka mukaan ihmiset navigoivat ja järjestävät oman elämänsä. Idea on pohjimmiltaan sama kuin Videodromessa. Eletään simuloitujen kuvien ja simuloitujen vertaisten aikakautta. Elokuvatähti, kuten Benjie, on valkokangasroolinsa vuoksi niin tärkeä ja läheinen, että kuolemansairaan tytön unelma toteutuu, jos tähti ehtii käydä moikkaamassa. Kun tyttö myöhemmin kuolee ja saapuu aaveena Benjien uniin, voi kysyä, onko siinä aave käymässä toisen aaveen luona.

Muutamassa kohtauksessa näkyvä Hollywood-kyltti on yhä ikonin sitaatti, mutta romanttisemmassa elokuvassa – söpössä nostalgisoivassa tarinassa amerikkalaisesta elokuvateollisuudesta ja elokuvakulttuurista, Oscar-gaalan elokuvallisessa vastineessa – se tuskin olisi muistuttamassa, kuinka pieni ihmisen maailma voi olla. Cosmopoliksessa DeLillo siteerasi Marxia: sen hahmojen, pörssipelureiden, elämäntapa tuottaa myös sen haudankaivajat. En muista päätyikö lause Cronenbergin filmatisointiin, mutta se pätee Maps to the Starsin spiraaliin.