1960-luvun lopulla Michael Reevesin Witchfinder Generalista tuli hitti. Tätä seurasi lyhyt aalto keskiajan eurooppalaisten noitavainojen haittoja käsitteleviä elokuvia, kuten Jesus Francon The Bloody Judge ja jossain määrin Ulli Lommelin The Devonsville Terror. Merkittävin näistä aallonharjalla ratsastajista – ja samalla niistä ainoa oikeasti hyvä elokuva – on Michael Armstrongin ja Adrian Hovenin Mark of the Devil. Konsepti brutaaleista, aikoinaan tuhansia henkiä vieneistä kidutussessioista ja teloituksista, on omiaan likaiselle eksploitaatiolle, paljaalle pinnalle ja väkivallalle, mutta kuten Reeves klassikossaan, myös Armstrong ja Hoven ymmärtävät miljöön tarjoavan myös oivat puitteet ihan oikeankin elokuvan tekemiseen sen sijaan, että he olettaisivat Francon tapaan historiallisesti raskaan kontekstin tuovan elokuvaan itsestään sisältöä.
Tarina on muutamaan edustajaan jääneelle genrelle tyypillinen; korruptoitunut noidanmetsästäjä Albino hoitaa kotikylänsä naisväen kidutusta omien sadististen mielihalujensa tyydyttämiseksi, ilman todistusaineistoa tai asiakirjoja. Sivussa hän teurastaa rosvojoukkioiden avulla paikallisia nunnia, mistä elokuva käynnistyykin. Tästä syntyy ongelma lordi Cumberlandin ja hänen oppipoikansa Christianin saapuessa paikalle hoitamaan kylän noitatilanteen vihdoinkin kuntoon kirkon mandaatilla. Skismat syntyvät paitsi Albinon ja kirkon lähettiläiden välille, myös lopulta itsekin sadistiksi osoittautuvan Cumberlandin ja kyläläisten välille. Udo Kierin nättinä poikana tulkitsema Christian rakastuu yhteen epäillyistä noidista, Vanessaan, ja ajautuu tämän kautta jonkinlaiseksi keskushahmoksi, joka kamppailee oman moraalinsa puutteen tai olemassaolon kanssa. Elokuva loppuu kuten alkoikin, kirkkoväen murhiin – tällä kertaa kyläläisten toimesta.
Välissä nähdään erinäisiä noitaepäilyjä vapautettavan ja kidutettavan milloin milläkin naurettavalla tai iljettävällä keinolla. Psykologista kidutusta edustaa perinteinen suljettu huone, jossa vettä tippuu tippa kerrallaan katosta kidutettavan kaljuun päähän. Fyysisellä puolella taas löytyy kaikkea pyllyn alle sytytettävistä nuotioista kyseistä pyllyä penetroiviin naulapenkkeihin, sekä tietysti perinteisempää osastoa edustavat ruoskat, pihdit ja venytyspenkit. Epäilyjen taustalla olevat teot ovat toisinaan totta, mutta niiden seuraamuksiin on sellaisenaan vaikea uskoa. Noitien taiat aiheuttavat parin sadan ihmisen kylässä imponenttiutta, paiseita, satojen kuihtumista ja elokuvan loppupuolella lapsille viihdettä, kun vallastaan juopunut lordi pidätyttää nukketeatteria ylläpitävän pariskunnan. Kulttuurihan on taioista tehokkain. Näitä seuraamuksia ei kuitenkaan tutkita, koska epäilijänä toimii aina kirkon edustaja.
Se onkin suurin ongelma kirkon toimissa; se ei ole sekuntiakaan itsekriittinen. Tämä on moderneillekin kirkoille naurettavan vaikea asia, saati sitten aikakautena, jolloin suurimmat kriitikot olivat ne muutamat kylähullut, jotka uskalsivat nousta saippualaatikon päälle huutamaan torilla asiasta. Yksi Cumberlandin noitaepäillyistä on nunna, joka heitettiin ulos luostarista. Kirkon mielestä siksi, että hän harrasti seksiä paholaisen kanssa ja teki abortin. Nainen itse väittää lapsen olleen paikallisen piispan. Ketään ei kuulustella, vaan naista kidutetaan kunnes hän tunnustaa kirkon olevan oikeassa. Tunnustusta ei tule, joten kieli revitään irti ja lausunto tekaistaan. Tässä ei ole kyse siitä, että Cumberland peittelisi kirkon erheitä – hän ja Christian eivät vain voi uskoa, että piispa toimisi näin; että kirkko olisi väärässä.
Lordi tekee valitettavasti itsekin virheen murhatessaan Albinon itsepuolustuksena. Pyhä mies ei pysty tulkitsemaan sitä sellaisena. Hänet on nyt tuomittu, vaikka lain silmissä pääseekin pälkähästä. Hänen järjestelmänsä ja hänen Jumalansa ovat hänelle tuttuja – kumpikaan ei armahda. Armahduksen mahdollisuutta käytetään korkeintaan houkuttimena noitatunnustusten saamiseksi. Helvetti ja kadotus lopullisena päämääränään Cumberland ymmärtää, että raivo ja väkivaltaan heittäytyminen on ainoa todellinen ratkaisu, jonka hänen asemassaan voi tehdä. Aiemmin mainitsemani vallasta juopuminen toteutuu, ja kylässä huomataan, että kirkko alkaa olla väärässä. Vaikka se ei voi olla väärässä. Ei millään. Tämä asenne heijastuu jälleen kyläläisten asenteeseen. Teloitusten ja polttajaisten jatkuessa kylän asukkaat tulevat aina katsomaan, mutta elokuvan alussa kuuluneet kannustushuudot muuttuvat pian ikäväksi hiljaisuudeksi.
Tämän hiljaisuuden kautta kylään saapuu apatia. Apatia siitä, että he eivät koe voivansa vaikuttaa mihinkään, koska he eivät ole koskaan niin tehneet. Individualismi on tiessään, mentaliteetti lähempänä lampaita kuin leijonia. Onneksi Cumberlandin tyrmästä Christianin toimesta salaa vapautettu Vanessa palaa kiihottamaan heidät kapinaan. Yhden heistä noustessa taisteluun hekin kykenevät siihen. Syntyvässä kahakassa vihainen väkijoukko lynkkaa Vanessan pelastajan lordin paetessa vaunuissaan. Tästä lynkkauksesta on vaikea olla vihainen – Kierin hahmolla oli toki merkittävä henkilökohtainen matka elokuvan aikana, mutta hänen asemansa ei heidän silmissään ole muuttunut. Hän on avunantaja, mädän järjestelmän edustaja. Tragedia on käsinkosketeltavissa, mutta elokuvan tapa saada katsoja suhtautumaan tähän tragediaan “shit happens” -asenteella on jännittävä.
Kyseessä ei silti missään nimessä ole nihilistinen elokuva, kuten vaikka Witchfinder General on. Kapinan yhteydessä nukketeatterin pitäjät vapautetaan ja he palaavat lastensa tykö. Paria poikkeusta lukuun ottamatta kiduttajat eivät ole sadisteja – he ovat sadistien ja sadistien luoman järjestelmän jälkeläisiä. Mark of the Devil on eri yhteiskuntaluokkien sosiaalista hierarkiaa tarkastellessaan toisinaan mainio, ja sen lopullinen sanoma on, että kansa voi vaikuttaa maailman tapahtumiin, mutta se tapahtuu nimenomaan vain vaikuttamalla, ei vierestä katsomalla.
Mark of the Devilin tuotanto oli myrskyisä, ohjaajien kiistellessä jatkuvasti keskenään kaikesta mahdollisesta. Hoven kuvasi kohtauksia Armstrongilta salaa, ja on yhä pimennossa, kuka elokuvan oikeasti ohjasi. Julkaisun jälkeen myrsky jatkui, elokuvan päätyessä vähemmän yllättäen lukemattomille kiellettyjen elokuvien listoille ja sensorien kouriin. Yllättäen se sai 1970-luvun alussa leikkaamattomana levityksen Yhdysvalloissa, seuranaan yksi aikansa naurettavimmista mainoskampanjoista. Elokuvan ikärajaluokitus oli V niin kuin Väkivalta ja yleisölle jaettiin oksennuspusseja. Lipputulot ylittivät Witchfinder Generalin vastaavat ja jatkoakin saatiin parin vuoden kuluttua, tietysti täysin tähän elokuvaan liittymättömän tarinan muodossa. Noitajahdit eksploitaation vetonaulana loppuivat siihen, koska muut, huomattavasti halvemmalla modernin miljöönsä ansiosta syntyneet eksploitaation muodot valtasivat alan.