Captain America: The Winter Soldier ilmestyi viime vuonna hulppeiden kehujen saattelemana. “Vihdoinkin Marvel-elokuva jossa on teema.” “1970-luvun vakoilujännärit, kuten The Conversationin ja Three Days of the Condorin, mieleen tuova trilleri.” Rivikansalaisten vakoilun oikeutusta käsitellyt elokuva tuotti kuitenkin pettymyksen tällä osa-alueella. Elokuvassa esitetty keino koko maailman vakoilusta huipputeknologian avulla onkin yllättäen huono juttu, koska valta korruptoi ja lällyslää. Mitään uutta ei sanottu, eikä vanhaa edes sanottu erityisen mielenkiintoisesti. Marvel-elokuvien (ja oikeastaan lähes kaikkien sarjakuvafilmatisointien viime aikoina) suuri ongelma on, että ne muistuttavat narratiiviensa kululta enemmän 90-luvun TV-sarjoja kuin varsinaisia elokuvia. Uudessa filmissä kohdataan uusi uhka, joka elokuvan loppuun mennessä on päihitetty. Panoksia yritetään elokuvamuodon takia nostaa, yleensä muuttamalla elokuvien maailmaa jollain tavalla lopussa, jotta heräisi halu käydä katsomassa seuraavakin teos, jossa selviää, miten tarinassa nyt käy. Näitä elokuvia ei tehdä kertomaan maailmasta tai elämästä, esittämään katsojille jotain, joka voisi muuttaa häntä, vaan ne luodaan puhtaan eskapismin nimissä – ajankulutukseksi, popcorn-viihteeksi. Kokemukset ovat turhia, mutta pikaruoan tapaan toisinaan ihan nautinnollisia. Ongelma syntyy osittain formaatista; Marvel-elokuvat ovat luoneet katsojille ennakko-odotukset juuri tällaisesta kahden tunnin pakettiin ahdetusta turboviihteestä. Kaavan täyteen muuttamiseen ei ole yllykettä kuin taiteellisen kunnianhimon osalta, joten vaihtoehdoksi jää taustalla olevien tekijöiden mahdollisten sanomien ymppääminen kaiken muun sekaan. Lähdemateriaalista olisi muuhunkin, joten tämä umpikuja on sääli.
Jonkinlainen ratkaisu löytyy television puolelta. Tai, noh. Uusi televisio elää verkossa. Striimijätti Netflix löi Marvelin kanssa hynttyyt yhteen luodakseen toistaiseksi kaksi TV-sarjaa, jotka 13-jaksoisen formaattinsa ansioista saavat riittävästi hengähdystilaa tarjoamaan uudenlaista supersankaritoimintaa, jossa usein ei ole mitään superia, sankareita saati sitten toimintaa. Daredevil ja Jessica Jones molemmat edustavat omalla tavallaan aikuisempaa, kantaaottavampaa Marvelia. Molemmissa nähtävät ideologiat ovat yksinomaan länsimaisen ajatusmaailman luomuksia, ja niitä käsitellään paitsi mielenkiintoisessa kontekstissa, myös ihmisten toimesta, joille tällaista vapautta ei usein myönnetä. Daredevilin tapauksessa kirjoittajat ovat pitkälti Buffy, The Vampire Slayerista tuttuja, ja tarina lähtökohtaisesti altavastaajana toimivasta nimihenkilöstä tuhoamassa New Yorkin Hell’s Kitchenin rikosmaailmaa aina sarjan “pääpahis” Wilson Fiskiin asti on heille omiaan.
Mielenkiintoisen sarjasta tekee se, että molemmat hahmot ovat saman, läntisen kapitalistijärjestelmän luomuksia. Fisk on heittäytynyt täysillä sen syövereihin. Hän on noussut slummeista pohataksi, joka nyt käyttää tätä samaa järjestelmää hyväkseen omaan tarkoitusperäänsä: Hell’s Kitchenin nykyisten slummiasuntojen purkamiseen ja uudelleenrakennuttamiseen. 90-luvun buddy cop -elokuvasta napattu idea kuulostaa kliseeltä, mutta toisin kuin yleensä vain lisärahaa ahneesti kaivanneet Mel Gibsonin ja Danny Gloverin vastustajat, Fisk haluaa oikeasti parantaa kotikaupunkinsa oloja luomalla sinne uuden talouden nykyisen tuhoutuneen tilalle. Toki hän ottaa avukseen paikalliset rikosjärjestöt, aikeenaan kuitenkin tuhota heidätkin suunnitelmansa aikana. Suunnitelmasta kärsivät lähinnä sen tiellä olevissa rakennuksissa asuvat ihmiset, joille kuitenkin tarjotaan mittavia korvaussummia uudelleensijoittumisesta. Se ei kuitenkaan ole heidän päätöksensä, joten kapitalistisen yhteiskunnan toinen luomus, Daredevil, käy suunnitelmaa vastaan. Vasta Daredevilin jatkuvan häirinnän myötä Fiskin menneisyyden traumat – joiden käsittelyyn sarja kuluttaa yhtä paljon aikaa kuin nimihenkilön edesottamuksiin – nousevat pintaan. Huolella laadittu suunnitelma romutetaan yleisen aggressiivisen käytöksen tieltä. Se on itsessään tragedia, koska Fisk on näistä kahdesta sympaattisempi, selvästi rikkoutunut ihminen joka haluaisi parantaa tapansa ja on näennäisesti matkalla tähän lopputulokseen kaiken käydessä päälle.
Daredevil itse on syntynyt samasta järjestelmästä. Hänetkin on jätetty jo lapsena omilleen, ja sokeus on tiettyyn elämänvaiheeseen saakka tuonut omat vaikeutensa. [1] Hän nousi kuitenkin asianajajaksi – vaikuttajaksi järjestelmän sisällä – huomatakseen, ettei järjestelmää kiinnosta yksilöiden etu. Tämän johdosta öiset roistonhakkausreissut tulevat pakollisiksi vaikutuskeinoiksi. “Sankarimme” on todellinen nykyajan aktivisti, jonka mielenosoitukset käydään nyrkein varjoissa. Hän myös kyseenalaistaa jokaista toimeaan kuin Internet-ajan liberaali vähemmistöjen “liittolainen”, joka pelkää loukkaavansa ihmisiä teoillaan. Kirjoittajat ovat luoneet hänessä ideaalin yksilöiden vapauksia ja oikeuksia ajavan hahmon. Saavutus sinänsä sarjassa, jossa nähdään loppupuolella paksulla aksentilla varustettu japanilainen ninja. Esittämällä tämän supersankarin käytännössä samalla tasolla kuin osa katsojista, hänen tekonsa – jatkuvat väkivaltaiset päällekarkaukset ja hänen teoistaan aiheutuvat kuolemat – näkyvät jonain muuna kuin sankarillisina. Sarjan lopussa hän seisoo päätöstensä takana jopa ylpeänä. Vaikutelma on narsistinen hänen hakatessaan Fiskistä viimeisetkin ihmisyyden rippeet irti. Oman käden oikeus on konseptina hankala esittää ilman inhorealismia tai idolisointia, mutta tässä siinä onnistutaan. Kahden ideamaailman kohtaamisessa mikään ei ole nättiä.
Näiden kahden kohtaamisesta katsojalle aiheutuvat moraaliset ja ideologiset kysymykset omasta kannatuksesta ovat Marvelin toisessa Netflix-sarjassa, Jessica Jonesissa, huomattavasti pienemmässä roolissa. Sen keskiössä olevan konfliktin paha osapuoli on selvästi eroteltu; Kilgrave-niminen violetteihin pukuihin pukeutuva mies, joka pystyy hallitsemaan ihmisiä sanoillaan. Siinä missä Daredevilin kaikki hahmot ovat enemmän tai vähemmän ihmisiä, Jonesissa supervoimia on itse kullakin. Jessicalla itsellään on, noh, kirjaimellisesti supervoimat. Hän voi hypätä korkeita loikkia, nostaa autoja, kaikkea sellaista. Hänen ja Kilgraven voimien täysi spektri ja taustat jätetään pitkälti pimentoon. Niillä ei ole väliä.
Sillä on väliä, että Jessica on menneisyydessä joutunut Kilgraven valtaan. Kuukauden ajan hän teki kaiken mitä käskettiin, oli kyseessä sitten ihmisen tappaminen tai miehen kanssa makaaminen. Liian vahva omien uskomusten rikkominen aiheutti kuitenkin Jessicalle ainakin hetkellisesti kyvyn irtautua käskettävän roolista, ja paeta. Traumaperäinen stressihäiriö jyllää ensimmäisten jaksojen aikana, ja pelkkä muisto miehen olemassaolosta on tarpeeksi saamaan paniikin partaalle. Turhan pian tämä saa kuitenkin väistyä Jessican alkaessa purkaa Kilgraven pakkomiellettä naista kohtaan. Prosessi on oikeasti nautinnollista seurattavaa ja tuo mieleen film noir -elokuvat kovaotteisen etsiväsankarimme kovistellessa tahtomattaan Kilgraven vakoojiksi päätyneitä ohikulkijoita. Paranoia elää vahvasti sarjassa, jossa kuka tahansa voidaan kääntää pahan instrumentiksi yhdellä lauseella.
Se, mikä menetetään hävittämällä päähenkilöiden välisen suhteen hyvä-paha-akselin harmaa alue, voitetaan takaisin tekemällä Kilgravesta lähes koomisiin mittasuhteisiin asti yltävä narsistinen sovinisti. Pitkälti naisten käsikirjoittamaa sarjaa värittävät vahvasti länsimainen raiskauskulttuuri, miesten synnynnäiset etuoikeudet sen ympäristössä ja siitä syntyvä syrjintä. Syytteisiin teoistaan Kilgrave syyttää aina muita. Hän ei ole tappanut ketään. Hänen vanhempansa ovat kaiken takana, koska olivat niin huonoja. Ilahduttavasti sarja ei anna hänelle armoa näiden selittelyjen suhteen. Hän on vain täysin paska jätkä. Ei itse uhri. Hänen “voimansa” (sarjan temaattisessa kontekstissa se, että hän on valkoinen mies) takaa hänelle etuoikeuden syyttää muita kaikesta. Koko sarja pyörii todisteiden keräämisen ympärillä, mutta miten todistetaan se, mitä kukaan ei ole nähnyt? Sana sanaa vastaan tuo naispuoliselle syyttäjälle pelkkää hallaa. Jännitys Jessica Jonesissa ei synny nyrkkitappeluista vaan turhautumisesta. Jones on uskomattoman kovalla tahdilla viinaa vetävä juoppo. Hän juo, koska ei muuten kestäisi kohdata joka päivä samaa asetelmaa, jossa hänet väkipakolla väännetään hulluja puhuvan akan asemaan. Yhteiskunta ei usko häntä, koska yhteiskunta ei koskaan usko uhria, ainakaan jos hän on nainen. Tätä kautta sarja käsittelee sitä, miten intiimisti, niin sanotusti kotioloissa tapahtuvat ulkopuolelle näkymättömät rikokset tuodaan näkyviin. Vastaus on rohkeudessa, millä on kuitenkin hintansa, oli se sitten ystävien menettäminen tai asettaminen mahdolliselle tulilinjalle. Sen tekeminen on kuitenkin tärkeää koska se on ainoa tapa estää vastaavat tapaukset tulevaisuudessa. Sanoma on itsessään tärkeämpi kuin mikään mitä Marvelin elokuvamaailman tuotanto on tarjonnut koko olemassaolonsa aikana, koska se on samaistuttava. Siinä on tietynlaista läsnäoloa joka abstrakteista vakoilutarinoista puuttuu täysin.
Siinä kiteytyy Marvel-elokuvien suuri ongelma verrattuna näihin Netflix-sarjoihin. Vaikka hahmot olisivat kuinka ihastuttavia tai samaistuttavia, heidän edessään olevat esteet ovat aina niin high conceptia, niin abstrakteja, ettei niiden kanssa kamppailusta voi oikeasti saada mitään järkevää irti. James Spaderin ääninäyttelemä megarobotti tuskin tulee kenellekään vastaan tosielämässä, saati sitten hänen edustamansa ajatus siitä, miten tekoälylläkin on oikeus kehoon. Sovinismi ja kahden tässä vaiheessa lähes vuosisadan taistelleen ideologian keskeinen kamppailu sen sijaan? Ne koskettavat meitäkin. Niiden kautta taitavat käsikirjoittajat saavat leikiten aikaan järkyttävää ja jännittävää seurattavaa unohtamatta lähdemateriaalin fantastisempia elementtejä. Elokuvat näkyvät syntyvän maailmaan lähdemateriaali edellä, kun taas nämä kaksi sarjaa toimivat todisteena siitä, miten pirun hyvin voi käydä, kun lähdemateriaalia sovitetaan käsiteltävän aihealueen kertomiseen. Silloin ei synny fanituotteita. Silloin syntyy hyviä teoksia. Nyt pitää vain toivoa, että Netflixin tuleva Luke Cage -sarja ei mene siitä mistä aita on matalin ja käsittele rasismia vain, koska päähenkilö on musta.
[1] Sarjan suurin kompastuskivi on Daredevilin taustatarinan puimiseen käytettävä jakso, jossa on vanha kung fu -henkinen mentori ja kaikki muut kliseet niistä muuten verrattain vapaassa sarjassa.