Matka japanilaiseen elokuvaan, osa 1

Alkuhämärät, 20-luku

On tunnettu ja ikävä fakta, että japanilaisesta elokuvasta ennen vuotta 1945 on kadonnut karkeasti arvioiden yli 90%. Sota, sen jälkimainingit, välinpitämättömyys varastoinnissa ja vuoden 1923 maanjäristyksen kerrotaan olleen suurimmat ”syylliset”. On siis selvää, että tuon ajan elokuvasta on vaikea sanoa mitään varmaa. Sen onneksi pystyy sanomaan, että elokuvataide oli vahvalla pohjalla Japanissa lähes alusta asti.

Japanilaiseen elokuvaan sijoittuvan matkani alku meneekin niin pitkälle kuin vuoteen 1921. Aikansa supertähti Matsunosuke Onoe (jonka kerrotaan tehneen vaatimattomat yli 1000 elokuvaa) teki viimeisiä töitään ohjaaja Makino Shozon kanssa. Ne ovat vahvasti Kabuki-teatterin hengen mukaisia toimintaelokuvia, jotka on tänä päivänä lähinnä historiallisesti kiinnostavia. Taiteellisesti suuri askel otettiin Minoru Muratan elokuvassa Souls on the Road (Rojo no Reikon, 1921), joka asetti uudet standardit kuvalliselle ja tarinalliselle kerronnalle. Vahvasti lännestä vaikutteita ottava elokuva, joka kuitenkin kontrastien valossa on hyvinkin japanilainen. Eli kulttuurin tuomat ääripäät on kaukana toisistaan, joka jättää väliin erittäin laajan kentän, jossa kasvattaa hahmoja sekä tarinaa osiaan suuremmiksi.

Kontrastien kanssa leikkiminen jatkui viisi vuotta myöhemmin, kun ohjaaja Teinosuke Kinugasa kaappasi kauneuden ja hulluuden erinomaisesti kahteen varhaiseen mestariteokseensa Page of Madness (Kurutta ippeiji, 1926) ja Crossroads (Jujiro, 1928). Ne ovat äärimmäisen visuaalisia kokemuksia, jotka tuntuvat vielä tänäkin päivänä kerronnallisesti tuoreilta. Page of Madnessin irtauttavasta hulluudesta onkin yllättävän lyhyt matka Crossroadsin historialliseen melodraamaan, jossa hulluus asuu jo valmiina.

20-luvun lopussa päätään alkoi nostaa se sukupolvi, joka viimein hioi elokuvataiteen huippuunsa; nimiä kuten Yasujirô Ozu, Kenji Mizoguchi ja Hiroshi Shimizu, joiden töiden perässä 30-luvun alussa alkoi tapahtua elokuvan kehitystä huomattavasti laajemmalla rintamalla. Varsinkin Mizoguchi teki jo 20-luvulla kymmenittäin elokuvia, mutta valitettavasti hänen elokuviaan on myös kadotettu eniten, kaikkiaan lähes kaksi kolmasosaa. Tosin säilyneiden perusteella hän ei ollut lähelläkään löytää tyyliään vielä noihin aikoihin, toisin kuin vaikka Ozu, joka oli hämmentävän valmis ja näkemyksellinen alkuvuosista lähtien.

Kaikkiaan näen 20-luvun pitkälti Kinugasan kautta. Hän oli aikansa ainoa näkemyksensä löytänyt ohjaaja, siinä missä muut vielä totuttelivat uusiin mahdollisuuksiin ja jatkoivat edelleen löytäen entistä vahvempia kulmia elokuvaan.

Kehitys, 30-luku

30-luku oli monella tavalla käänteentekevää aikaa Japanissa. Elokuvissa se näkyy merkillisellä tavalla. Vaikka maan toimet poliittisesti olivat käsittämättömiä, elokuvissa oli enemmän humanismia kuin missään aikalaisissaan. Tätä on mahdoton nähdä minään muuna kuin vastareaktiona.

Alkuvuodet olivat vielä viattomampaa aikaa, mutta taloudellinen tilanne näkyi jo kaikkialla. Historiallisia elokuvia ei näy hirveästi ja ehdoton enemmistö merkittävistä elokuvista keskittyy vähäosaisiin. Ozu ja liian harvoin mainittu käsikirjoittajapari Kogo Noda jatkoivat kehitystä ja loivat ensimmäisiä mestariteoksiaan Tokyo Choruksen (Tokyo no korasu, 1931), I Was Born, but… -filmin (Otona no miru ehon – Umarete wa mita keredo, 1932) ja Woman of Tokyon (Tokyo no onna, 1933) myötä.

Uutena tulokkaana esille nousi Mikio Naruse. Hän aloitti kevyemmillä komedioilla, mutta ei koskaan unohtanut sosiaalista terää. Varhaisista töistä esille nousee vahvimmin upea melodraama Apart From You (Kimi to wakarete, 1933), joka näyttää erinomaisesti, miten mahdottomaan tilanteeseen Japani oli itsensä ajanut. Teknisenä innovaattorina on mainittava myös Heinosuke Gosho, joka ohjasi maan ensimmäisen äänielokuvan The Neighbour’s Wife and Mine (Madamu to nyobo) vuonna 1931. Alan vaikeuksista (toisaalta mykkäelokuva antoi myös mahdollisuuden kuvata käytännössä missä haluaa) kertookin paljon se, että Gosho teki vielä 1933 mykkäelokuvaa erinomaisen The Dancing Girl of Izun (Koi no hana saku Izu no odoriko) muodossa. Elokuvassa muuan Kinuyo Tanaka puhkesi kukkaansa.

Vuosikymmenen alussa myös Hiroshi Shimizu teki suuren harppauksen elokuvallaan Japanese Girls at the Harbour (Minato no nihon musume, 1933). Shimizu on aina ollut minulle ohjaaja, joka on rakastanut eniten ohjaamiaan hahmoja ja jo sen kautta luonut ainutlaatuisen yleistunnelman elokuviinsa. Paras esimerkki on muutama vuosi myöhemmin ilmestynyt Mr. Thank You (Arigato-san, 1936), jossa Shimizu tutkii epäkohtia satunnaisten matkustajien kautta bussissa, jota kuljettavan miehen ensimmäinen tunne jokaista kohtaamaansa ihmistä kohtaan on vilpitön kiitollisuus.

Suuri muutos tunnelmaan tulee yllättävältä suunnalta. Yasujiro Shimazun ohjaama komedia Our Neighbour, Miss Yae (Tonari no Yae-chan, 1934) on naiivi, lämminhenkinen ja näennäisen kevyt tarina naapurintytöstä kahden veljeksen ystävänä. Tarina kuitenkin kasvaa lopussa pahaenteisyydessä profetialliseen mittaan. Aina puhutaan viattomuudesta ja sen menettämisestä, mutta tässä elokuvassa mennään vielä pidemmälle kansallisessa kuvassa.

Yksi sodan uhreja olikin valitettavasti aikakautensa lahjakkain ohjaaja. Sadao Yamanaka ehti ohjata 26 elokuvaa ennen kuolemaansa Kiinassa vuonna 1938, mutta niistä on säilynyt kokonaisena vain kolme sekä kahdesta muutamia sekunteja. Kuvaavasti hänen mestariteoksensa Humanity and Paper Balloons (Ninjo kamifusen, 1937) sai ensi-iltansa samana päivänä kun Yamanaka lähti armeijan palvelukseen. Visuaalisena ja dynaamisena ohjaajana hän tarjosi pitkälle ulottuvan tien humoristisen ja humaanin elokuvan ytimeen, josta moni aikalainen ja tuleva ohjaaja pystyi ammentamaan.

Yamanakan ennenaikaisen kuoleman jättämä aukko oli valtava, mutta täyttäjiä alkoi löytyä jo monesta suunnasta. Hänen hyvä ystävänsä Yasujirô Ozu toimi edelleen mykän elokuvan parissa, mutta toinen tuleva jättiläinen Kenji Mizoguchi otti äänet mukaan hienoon aikaan. Hänen varhaiset työnsä ovat kiltisti sanottuna muodottomia, mutta vuonna 1935 hän löysi muusakseen Isuzu Yamadan, jonka kanssa hän löysi sittemmin tutun vääjäämättömän tyylinsä kuvata naisia ja melodraamaa. Oyuki the Virgin (Maria no Oyuki) ja The Downfall of Osen (Orizuru Osen) olivat mykkinä elokuvina hienot osoitukset visuaalisen kerronnan kauneudesta, jotka hän yhdisti nopeasti Osaka Elegyssa (Naniwa ereji) ja Sisters of the Gionissa (Gion no shimai, molemmat 1936), äänielokuvaan. Voisi jopa sanoa että Mizoguchi hioi tyylinsä täydellisyyteen jo vuoden 1939 elokuvassa The Story of the Last Chrysanthemums (Zangiku monogatari).

Sota ja rauha, 40-luku

1940-luvun alkua värittää tietysti sota. Suorista propagandaelokuvista ei ole liikaa kerrottavaa eikä paremmissa aikalaiselokuvissa näy sensuuri vahvana. Se oli tietysti taustalla jatkuvasti, mutta parhaat ohjaajat pysyivät kiertämään sen melko vaivatta. Tekemättä jääneet elokuvat ovat tietysti toinen tarina, mutta niistä tietoa ei luonnollisesti ole liikaa.

Erityisesti Mikio Naruse oli elementissään jopa itse propagandan kanssa, mistä on olemassa erinomainen esimerkki vuodelta 1941. The Face From the Past (Natsukashi No Kao) on lyhytelokuva, jossa kuvataan miten rintamalla olevan sotilaan äiti pääsee katsomaan autenttista kuvaa rintamalta ja itkemään krokotiilin kyyneleitä upseerien edessä. Satiiri on iskevää ja paksua, mutta yleistunnelma kuitenkin tarpeeksi kansallinen, että elokuva pystyi ohittamaan sensuuriviranomaiset samalla pilkaten heitä. Tai sitten he olivat lumoutuneita samana vuonna ilmestyneestä elokuvasta Hideko, the Bus Conductress (Hideko no shasho-san), jossa Hideko Takamine hurmaa tekemällä ei-mitään.

Hämmentävää aikaa. Eikä vähiten myöskään Hiroshi Shimizun ansiosta, sillä hän siirtyi alkuvuosina ja edelleen sodan jälkeen vahvasti ruohonjuuritasolle, eli lapsien pariin. Hänen luonnollinen tyylinsä kuvata lapsia sellaisina kuin he olivat on edelleen vertaansa vailla. Se mikä alkoi jo vuoden 1937 Children in the Wind (Kaze no naka no kodomo) ja Four Seasons of Children (Kodomo No Shiki, 1939) -elokuvissa, kantoi mahtavalla tavalla köyhyyden kautta opetukseen Introspection Towerissa (Mikaheri no tou, 1941), josta on yllättävän lyhyt, ja kuitenkin niin pitkä matka orpolapsien pariin Children of the Beehivessä (Hachi no su no kodomotachi, 1948). Nämä ovat elokuvia, joiden olisi suonut eksyneen monen aikalaisen katsottavaksi. Mikä parasta, Shimizu osasi olla myös monipuolinen. Erityisesti harvinaisempi Notes of an Itinerant Performer (Utajo oboegaki, 1941) on kuin kadonnut Mizoguchin mestariteos. Hämmentävää, toistonkin uhalla!

Ennen sodan päättymistä esiin nousi myös yksi merkittävä nimi. Kuten monen muunkin ohjaajan kohdalla, myöskään Akira Kurosawan alku ei ollut lupauksia herättävää erikoisempi. Toki hän teki esimerkiksi oikeasti hyvän propagandaelokuvan, mutta sittenkään hänen ajastaan ennen yhteistyötä Toshirô Mifunen kanssa ei ole hirveän paljon kerrottavaa. Vaikka Mifune teki onnistuneen debyytin Senkichi Taniguchin mainiossa elokuvassa Snow Trail (Ginrei no hate) jo vuosi aikaisemmin, vasta Kurosawa sai hänestä esiin täyden potentiaalin Drunken Angelissa (Yoidore tenshi, 1948) ja Stray Dogissa (Nora inu, 1949), joiden jälkeen vain taivas oli rajana.

Mestareista suurin on kuitenkin Yazujirô Ozu. Hän aloitti hyvänä ja nousi nopeasti huipulle. Taiteellisesti hän on koko uraa katsoen ylivertainen. Kun hän viimein uskaltautui äänien maailmaan mestarillisella elokuvalla The Only Son (Hitori musuko) vuonna 1936, oli hänellä takanaan jo hämmästyttävän pitkä mestariteosten putki. Sen inhimillinen, sarkasmi- ja patetiavapaa, aina huumorille avoin, kunnioittava, joka katsomiskerta katsomiskerralta vain syvenevä yhteys on kokonaisuus, josta jokainen pystyy ammentamaan.

Mitä 40-lukuun tulee, vuonna 1949 julkaistiin elokuva Late Spring (Banshun), jolla Ozu teki mahdottomasta mahdollista. Hän oli omaa luokkaansa jo ennen sitä, mutta näyttelijätär Setsuko Haran löytäminen hänen elokuviinsa teki ihmeeseen verrattavan vaikutuksen.

Harri Ilkko


Olen vantaalainen oman elämänsä Buster Keaton, joka ainakin tällä hetkellä on pakotettu 8h oravanpyörään, joka mahdollistaa muun ajan käyttämisen oleelliseen eli kaikkien itseäni lahjakkaampien ihmisten luomusten nauttimiseen loputtomalla intohimolla. Elokuvat, musiikki, videopelit ja pahasti viime vuosina paitsioon jäänyt kirjallisuus ovat minun elämääni.

Elokuvia muistan katsoneeni jo 80-luvulla huonojen toimintaelokuvien muodossa ja olenkin nähnyt enemmän kauheuksia, mitä uskallan itselleni myöntää. Ehkä juuri siksi olen nykyään huomattavan paljon enemmän rauhallisen elokuvan ystävä. Eikä pienin syy ole Takeshi Kitanon elokuvassa Hana-bi, joka sai minut näkemään elokuvataiteen mahdollisuudet täysin uudessa valossa. Sittemmin olenkin keskittynyt aasialaiseen elokuvaan, jossa erityisesti japanilainen ja kiinalainen (ja tietysti hongkongilainen ja taiwanilainen) elokuva puhuttelevat, vaikka tietysti pitää muistaa, että ihmiset tekevät elokuvia, eivät maat. Syventyminen tekee kuitenkin tehtävänsä ja tätä nykyä tuntuukin, että löydän loputtomasti kiinnostavaa elokuvaa juuri näiltä kahdelta seudulta. Yasujirô Ozu onkin hienoin koskaan elänyt ihminen ja Ruan Lingyu Jumalatar.


Artikkelisarjan toinen osa.

Artikkelisarjan kolmas osa.

Artikkelisarjan neljäs osa.

Share

Lisää luettavaa: