Eteenpäin, 90-luku
Koska 90-luvun alku oli lapsuuden parasta aikaa, aloitetaan se nuorison parissa ja tyttökoulusta, johon päästään ohjaaja Shun Nakaharan kanssa sympaattisessa The Cherry Orchardissa (Sakura no Sono, 1990). Vuoden tärkein tapahtuma on ovella ja kuten tapana on, mikään ei ota onnistuakseen, kun hermostuneet teinit hakevat omaa paikkaansa. Samana vuonna ilmestynyt Jun Ichikawan ohjaama Tugumi jatkaa tarkemmin henkilöityen monella tavalla sairaan tytön rikkinäiseen elämään. Ulkopuolisen kertojan ansiosta tapahtumat pidetään suuripiirteisempinä, mikä antaa tarvittavaa aikaa kehittyvälle tarinalle.
Pari vuotta myöhemmin ohjaaja Hirozi Yazaki tekee pitkälti saman, mutta lisää mukaan huomattavasti enemmän särmää. March Comes in Like a Lion (Sangatsu no raion, 1992) ottaa tabuaiheen ja tekee siitä osoittelematonta kauneutta. Unenomainen tarina ei jätä arvailujen varaa, mutta se ei myöskään saarnaa paremmista vaihtoehdoista. Tyytyminen vallitsevaan tilaan tekeekin ihmeitä kerronnassa. Vuosi eteenpäin ja Shinji Somai tekee paluun toisella mestariteoksellaan Moving (Ohikkoshi, 1993), joka siirtää päähahmon ikää pois seksuaalisen heräämisen alueelta, keskittyen nuoren tytön sisäiseen kamppailuun aikuisten maailmassa. Alkuun hyvinkin perinteisen oloinen elokuva kasvaa matkan aikana arvaamattomaan suuntaan, jossa Somai hyödyntää lapsen psyykettä tavalla, jota ei ole muualla nähty.
Mukaan voinee laskea myös ohjaaja Tetsuya Nakashiman Happy-Go-Luckyn (Natsu jikan no otonatachi, 1997), jonka teemat laajenevat koskemaan koko perhettä, mutta se pitää edelleen tietynlaisen naiivin, omituisemman suhtautumisen teemoihin mukana. Monipuolistuminen toi mukana myös selkeämpiä sosiaalisia puolia, jotka kehittyivät edelleen tulevina vuosina.
Henkilökohtaisempaa nuorisokuvausta tarjosi Naomi Kawase, joka kuvasi moniosaisen sarjan omasta elämästään, aloittaen vuoden 1992 Embracingilla (Ni tsutsumarete). Kawasen jatkuvasti kaikesta kiinnostunut kamera kuvaa näkemyksellisesti ympäristöä, ihmisiä ja tietysti hänen omaa elämäänsä jatkuvalla valppaudella. Tämä on kaiken avaavaa dokumentointia, joka olisi jo tunkeilevaa, jos toteutus ei olisi niin vilpittömän rehellistä. Eikä Kawase jättänyt dokumentointia vain itseensä, vaan jakoi kiinnostustaan myös pienen vuoristokylän vanhojen ihmisten arjesta dokumentissa The Weald (1997), tai kävi kuvaamassa mallien elämää Kaleidoscopessa (1999). Kawase kuvasi myös fiktiota, laittamalla tyylinsä palvelemaan myös sitä suvereenilla tavalla. Jo debyytti Suzaku (Moe no Suzaku, 1997) osoittaa miten poikkeuksellisesta lahjakkuudesta on kyse. Siinä onkin jälleen yksi nuorisokuvaus, vaikkakin jo tyylin (sekä tapahtumapaikan) ansiosta erilaisesta näkökulmasta kohteitaan lähestyvä. Lieneekin jo selvää, että jälleen uusi sukupolven muutos on alkanut.
Se tarkoittaa myös sitä, että uusia nimiä alkoi nousta omine tyyleineen enemmänkin. Kawasen lisäksi tärkeimmiksi osoittautuneet ohjaajat ovat Shunji Iwai ja Hirokazu Koreeda. Iwailla on popkulttuuritaustaa, ja hän loi uransa alkupuolella pienen budjetin sympaattisia fantasioita, jotka eivät välttämättä ole hirveän hyviä, mutta potentiaalin osoittavia. Kävikin kuten niin usein, että kun budjetti ja aika saatiin puolelle, alkaa tapahtua ihmeitä. Love Letter (1995) onkin täydellinen napakymppi ja kenties edelleen Iwain vahvin elokuva. Hienointa hänessä on rohkeus siinä, miten vanhat tyylit otetaan ja muokataan palvelemaan nykyaikaa. Hänen elokuvissaan on aina erityinen tunnelma, joka syntyy tietynlaisesta hallitusta kaaoksesta. Iwai ei jätä koskaan kuvaamatta kiusallisimpiakaan kohtauksia ja saa siksi kaiken tuntumaan erityisen elävältä. On sitten kyse Love Letterin menneisyyden käsittelystä, tai sitä seuranneen Swallowtail Butterflyn (Suwaroteiru, 1996) vaihtoehtoisessa visiossa muuttuvasta maailmasta. Elokuvat saattavat näyttää täysin erilaisilta, mutta pohjalta löytyy aina sama palo. Swallowtailin kakofoniaa seurasi pienimuotoinen, ihastuttava kasvutarina April Story (Shigatsu Monogatari, 1998), joka ennakoi tietyiltä osiltaan tulevaa.
Hirokazu Koreeda taasen on tyylillisesti huomattavasti selkeämpi, vaikkakin alati muotoaan muuttava. Varsinkin alku-urastaan hän haki jatkuvasti erilaisia kulmia tehdä elokuviaan. Dokumentteja ennen fiktiota ohjanneena hän teki debyyttinsä elokuvalla Maborosi (Maboroshi no hikari, 1995), joka kertoo aviomiehensä selittämättömästi kadottaneen naisen uuden elämän aloituksesta. Pelkistetty ja minimalistinen elokuva kartoittaa menetyksen vaikutuksia hiljaisuudessa ja pitkälti samaa teemaa jatkoi hänen seuraava elokuvansa After Life (Wandafuru raifu, 1998), mutta nyt ollaankin jo konkreettisesti toisella puolella, fantasiasta todellisuuteen, ja takaisin. Kuolemaa ei voisi enää käsitellä vähemmän pelottavana asiana.
Vieläkin yksinkertaisempaan toteutukseen uskoo ohjaaja Nobuhiro Suwa, jonka kaksi ensimmäistä elokuvaa 2/Duon (1997) ja M/Other (1999) ovat suurimmaksi osaksi improvisoituja valitun aiheen ympärille. 2/Duo seuraa pariskuntaa, joka ei tule toimeen keskenään, mutta ei silti pysty päästämään irti. M/Other taasen keskittyy naiseen, jonka pitäisi olla äiti uuden aviomiehensä lapselle kodissa, johon hänet jätetään käytännössä yksin tämän vieraan kanssa. Nämä ovat todellisia näyttelijöiden elokuvia, jotka kehittyvät jo lähestymistapansa ansiosta luonnollisesti.
Pelkkään rauhallisuuteen ei tarvitse jäädä, sillä debyyttinsä vuoden 1996 Non-Stopilla (Dangan ranna), joka nimensä mukaan on kirjaimellisesti jatkuvassa liikkeessä, tehnyt Hiroki ”Sabu” Tanaka iskee voimalla eteenpäin. Hän ei jää koskaan pohtimaan seurauksia, vaan asettaa hahmonsa saamaan ongelmiltaan jatkuvasti vastapalloon, ovat he sitten gangstereita (Non-Stop; Monday, 2000), tavallisia tallaajia (Postman Blues, 1997; Blessing Bell, 2002) tai sivuhahmoineen kaikkea samaan aikaan. Mustaa huumoria, satiiria ja vauhtia riittää.
Hayao Miyazaki jatkoi korkealla tasolla myös 90-luvulla, vaikka tekikin edelleen elokuvia melko harvaan. Laadusta ei käy tinkiminen ja samaa lippua pitivät korkealla myös muut studio Ghiblin ohjaajat. Sivuutin vähän ylimielisestikin aikaisemmin Isao Takahatan, joka on monella tapaa Miyazakia parempi ohjaajana. Grave of the Fireflies (Hotaru no Haka, 1988) tietysti tunnetuimpana on mainio puheenvuoro sodasta uudelle sukupolvelle ja sittemmin huomattavasti pienemmässä elokuvassa Only Yesterday (Omohide poro poro, 1991) hän tekee yksinkertaisen hienon perhetarinan. Ghiblin kätketty helmi oli kuitenkin Yoshifumi Kondô, joka lyhyen väläyksen aikana jätti jälkeensä yhden studion hienoimmista elokuvista. Whisper of the Heart (Mimi o sumaseba, 1995) kaappaa nuoruuden epävarmuuden ja tekee siitä luovuutta kaikella rakkaudella hahmojaan kohtaan, eikä edes yritä väistää todellisuutta ja sen melodramaattista puolta.
Sitten on Takeshi Kitano. Violent Copin perushahmosta ei voisi kuvitella saavan enää mitään irti, mutta niin vain Kitano jatkoi pitkälti samalla hahmolla, mutta asetteli tämän erilaisiin paikkoihin. Boiling Point (San Tai Yon Ekkusu Jugatsu, 1990) on epätasainen, mutta juuri siksi niin kiehtova musta komedia, jossa räjähtävä väkivalta ja absurdi huumori tekevät yhteistyötä. Seurannut Sonatine (Sonachine, 1993) taasen vie absurdin huumorin hiekkarannalle gangstereineen ja seuraa eleetöntä, mutta elävää ajanviettoa. Kolmas ja vahvin elokuva sijoittaa hahmon lain toiselle puolelle elokuvassa Hana-bi (1997). Yhdessä (myös Miyazakin luottosäveltäjä) Joe Hisaishin kanssa Kitano saavuttaa upeat kontrastit välittämisen, väkivallan ja niiden vaikutusten verkoissa. Eleettömyys on edelleen kantava voima, jonka avulla Kitano pystyy luomaan oman mustan huumorin sävyttämän näkökulmansa pieneen maailmaamme.
Nykyisyys, 2000-luku
2000-luku sai lentävän lähdön kun ohjaaja Shinji Aoyama materialisoi potentiaalinsa paremmin kuin oli varaa toivoa elokuvassaan Eureka (Yurika, 2000). Jo debyytti Helpless (1996) aloitti tarinan, joka saa nyt ison mittasuhteen tästä tukevasti maanpinnalla olevasta, kaiken kattavasta mestariteoksesta vailla vertaa. Eureka on kaikilta osin pökerryttävän upea elokuva, jossa hiljaisuudesta löydetään ihmisyyden perusta monista eri näkökulmista. Sama tarina jatkui myöhemmin (vaikkakin enemmän Helplessin hengessä) elokuvassa Sad Vacation (2007), jonka flegmaattinen, mutta sittenkin tarkkaavainen ote katsoo maailmaa mustan huumorin läpi. Mitä lie vuosien edetessä sattunut… Välissä nähdään myös Aoyaman rakkauden tunnustus (noise)musiikille. Elokuva My God, My God, Why Hast Thou Forsaken Me? (Eri Eri rema sabakutani, 2005) näyttää maailmanlopun vision, jossa ainoa parantava tekijä on musiikki.
Jos 90-luku esitti teinit vielä verrattain rahallisina, 2000-luku toi taas huomattavasti enemmän ilkeyttä peliin. Shunji Iwai avasi katoavan sukupolven portit päätyössään All About Lily Chou-Chou (Riri Shushu no Subete, 2001), jossa hän yhdistää angstin sekä ahdistuksen itse luomaansa (!) musiikkiin ja antaa patojen sortua joka suunnasta. Tämä on huikaisevan katkera ja kaunis elokuva, joka näyttää Iwaille tyypillisesti kaiken ilman estoja. Se antaa teineille tilaisuuden olla mitä ovat, kaikessa loistossaan. Pehmeämpää kuvausta aiheeseen tarjottiin muutama vuosi myöhemmin elokuvassa Hana & Alice (Hana to Arisu, 2004), jossa seurataan kahden erilaisen teinitytön ystävyyttä ja todellisuutta. Se on sympaattinen, jälleen kaiken peliin laittava elokuva, jonka jälkeen Iwai ikävä kyllä katosi ohjaajana Jenkkilään ja palasi vasta monta vuotta myöhemmin keskinkertaisen elokuvan kanssa. Onneksi hänen käsikirjoituskynänsä ja tuotantoyhtiö pitivät edelleen lippua korkealla.
Myös Naomi Kawase jatkoi loistavaa sarjaansa 2000-luvulle niin dokumenttien kuin fiktion parissa. Dokumentit jatkoivat samaa luonnollista tyyliä, jossa kohteet saivat kertoa tarinaansa Kawasen vain ollessa paikalla. Vaikeinta ja hienointa on edelleen se, että hän pystyi seuraamaan edelleen itseäänkin ulkopuolelta ja näin ollen antaa katsojalle saman elämyksen jonka itse kävi läpi. Varsinkin Birth/Mother (Tarachime, 2006) on jotain, mitä en näin miehenä olisi koskaan uskonut kokevani. Samaa elämän kiertokulkua hän kuvasi upeimmassa elokuvassaan Shara (Sharasojyu, 2003), jossa menetyksen kautta löydetään elämä. Myöhemmin Kawase myös uudistui elokuvien Nanayo (Nanayomachi, 2008) sekä Hanezu (Hanezu no Tsuki, 2011) kanssa, jotka karkaavat pidemmälle aikaisemmalta mukavuusalueelta vieläkin pelkistetympinä, mutta niin vain löydettiin sama kunnioitus.
Hirokazu Koreedakin piti tason korkeana koko 00-luvun, vaikka mukaan mahtuikin jo vähän heikompaakin elokuvaa. Hylätyistä lapsista kertova Nobody Knows (Dare mo Shiranai, 2004), perhedraama Still Walking (Aruitemo aruitemo, 2008) sekä eräänlainen Pinokkio-tarina Air Doll (Kuki Ningyo, 2009) ovat kaikki erittäin kauniita, pienimuotoisia ja katkeransuloisiakin elokuvia, jotka teemojen ja toteutuksen voimalla saadaan näyttämään isoja asioita.
Uusista nimistä ylivoimaista jälkeä loi ohjaaja Hiroshi Ishikawa, joka verkkaisella tahdilla teki kaksi pienimuotoista mestariteosta. Tokyo.sora (2002) ja Su-ki-da (2006) ovat hiljaisia, luonnonvaloon ja pieniin persoonallisuuksiin luottavia elokuvia. Ishikawa ei anna senttiäkään periksi teatraalisuudelle, vaan kaikki dialogia myöden on elokuvamittapuulla latteaa, mutta juuri siksi niin tehokasta ja mieleenpainuvaa, enemmän mielentilaa ja visuaalista piirrosta, kuin mitään muuta.
Toinen hieno nousija on monipuolinen ohjaaja Nobuhiro Yamashita, jonka hämmentävä satiiri Ramblers (Riarizumu no yado, 2004) on road movie kahden haluttoman miehen kanssa, jotka sattumalta jumiutuvat yhteen. Absurdia huumoria seurasi ratkiriemukas musiikkikomedia Linda, Linda, Linda (2005), jossa neljä tyttöä pistää koulussa pystyyn punkbändin ja siinä sivussa käy läpi perinteisiä ikäistensä ongelmia, tarjolla on hienoa ymmärrystä pop-maailmasta ja sen vaikutuksesta. Kolmantena helmenä Yamashitalla on päällisin puolin hyvin perinteinen nuorisoelokuva A Gentle Breeze in the Village (Tennen kokekko, 2007).
Hämmentävyydessään omaa luokkaansa oleva ohjaaja Katsuhito Ishii teki vuosina 2004-2005 kaksi toisistaan poikkeavaa, mutta yhtä lailla erittäin persoonallista elokuvaa. Ensin ilmestynyt The Taste of Tea (Cha no Aji, 2004) on kokonaisvaltainen perhe-elokuva, jonka outo yleistunnelma ja tarkkanäköinen hahmo-ohjaus luovat lähes oman surrealistisen maailmansa, joka voidaan lopulta tuoda vaivatta todellisuuteen. Mikään ei silti pystynyt valmistamaan siihen mitä seurasi. Funky Forest (Naisu no mori: The First Contact, 2005) on helvetillisen pitkä, taatusti epätasainen episodielokuva ilman mitään järkeä eli pitkälti täydellistä fiilistelyä ja surffausta paavin kanssa kosmisessa avaruudessa.
Paremmin animeohjaajana tunnettu Hidoaki Anno oli ohjaajana yhdessä kauden hienoimmista elokuvista Ritual (Shiki-Jitsu, 2000). Näkisin tämän elokuvan lopullisen muodon tulevan kuitenkin pääosan esittäjän ja käsikirjoittaja Ayako Fujitanin (joka on muuten erään Steven Seagalin tytär) aivoituksista. Anno on joka tapauksessa täydellinen tulkki visuaaliselle tarinalle, jossa pallon totaalisesti pudottanut nainen hakee todellisuutta Shunji Iwain (!) esittämän miehen kanssa. Lopputulos on kauttaaltaan persoonallinen, monellakin tapaa rajoja etsivä elokuva, joka ei kuitenkaan ole enempää kuin elämää.
Aikaisemmin vakuuttanut tuntemattomampi Ichikawa jatkoi omalla tinkimättömällä linjallaan 2000-luvulle. Tokyo Marigold (Tokyo Marigorudo, 2001) tekee lähes pilkkaa tyhjyydestä ja kliseistä. Osoittaen, että kaikesta pystyy tekemään kultaa luottaen katsojaan. Samaan perintöön voi niputtaa myös ohjaaja Ryuichi Hirokin fantastisen It’s Only Talk (Yawarakai seikatsu, 2005) -elokuvan, joka kuitenkin nojaa enemmän päähahmoon kuin ohjaukseen. Yhtä kaikki, kyse on elämän tyhjyyden täyttämisestä ja pakotetusta kaavan seuraamista, tarkoituksena löytää pakokeino.
Nykyajan kestämätön meno onkin teemana useissa elokuvissa ja ehkäpä jo pidemmän linjan ohjaaja Kiyoshi Kurosawa saavutti jotain, mitä muut eivät löytäneet elokuvillaan Bright Future (Akarui mirai, 2003) ja Tokyo Sonata (2008). Hänen suorasukainen lähestymisensä naulaa nuorisoa seinään Bright Futuressa ja tekee pre-9/11 maailmasta totta Tokyo Sonatan viidakossa vain näyttääkseen, että on siellä ehkä jotain kaunistakin jäljellä.
Hataraa todellisuutta tutki myös eräänlainen japanilaisen elokuvan maskotti Naoto Takenaka elokuvansa Sayonara Colour (2005) kanssa. Hänen hermostunut ja säälittävä joka-miehensä tekee aina kaiken väärin. Kyseessä on jälleen hyvä esimerkki siitä, miten elokuvat pystyvät olemaan huomattavasti enemmän kuin osiensa summa.
Kun vauhtiin päästiin, heittää Shunji Iwai käsikirjoituksensa vain ”hyvälle” ohjaajalle. Naoto Kumazawa on omillaan ihan pätevä, mutta ilman Iwain visiota hänen elokuvansa Rainbow Song (2006) ei olisi mitään. Naiiveja hahmoja, hataraa tarinaa yli rajojen ja mahdollisuuksia, jotka tekevät vain vihaiseksi. Naiiviuteen uskoi myös Satoshi Miki, jonka ohjaama Adrift in Tokyo (Tenten, 2007) on hienoimpia feel good -elokuvia ja sen vilpitöntä rakkautta kaikkea kohtaan ei käy vähätteleminen. Se on hauska, hyvää löytävä elokuva kahden päinvastaisen miehen kävelyretkestä läpi Tokion.
Jo pidempäänkin kaaosta ja kaiken maailman sekoilua harrastanut ohjaaja Sion Sono teki elokuvansa Love Exposure (2008) kanssa eeppisen nuorisoelokuvan, josta ei uskalla väittää puuttuvan mitään. Nelituntinen (alun perin vieläkin pidemmäksi tarkoitettu!) elokuva on kiirastuli japanilaisessa kulttuurissa, jossa ovat Jumala ja kaikki Hänen apurinsa vahvasti läsnä.
Ja viimein se 2000-luvun elokuva, joka tekee japanilaisen elokuvan tyhjänpäiväisestä puolesta taidetta. Onneksi ohjaaja Tetsuya Nakashima tietää, että pelkkä poseeraaminen ja kova ääni eivät tee elokuvaa. Hänen pökerryttävän upea elokuvansa Memories of Matsuko (Kiraware Matsuko no issho, 2006) tekee pop-roskasta vahvuuden ja istuttaa sen hienosti historian tuntevaan tarinaan. Elokuva on kuin karkkipaperiin kääritty sokeripala, jonka sisältä löytyy katkeransuloinen, kaunis ja täynnä rohkeita ideoita oleva ydin.
Vanhoista tekijöistä mukaan ei löydy enää montaa, mutta kaikille jumalille kiitos siitä, että Seijun Suzuki on edelleen mukana pelissä. Nyt hän unohti jo kokonaan käsikirjoitukset ja muut hidasteet tuodessaan oman gangsteripelinsä nykyaikaan elokuvassa Pistol Opera (Pisutoru Opera, 2001). Valta on näyttelijättärillä, joiden ympärille Suzuki luo surrealistiset puitteet pelkästä tajunnanvirrasta.
Toinen vanhempi ja vetreä tekijä on aina kiinnostava Yôji Yamada, joka nosti profiiliaan historiallisella trilogialla, jonka ensimmäinen osa Twilight Samurai (Tasogare Seibei, 2002) huomioitiin laajemminkin. Kyllä hän kaikki vuodet loi tasaisen hyvää jälkeä, mutta vaihtaminen historiallisiin aiheisiin teki selvästi hänellekin hyvää. Varsinkin viimeinen osa Love and Honor (Bushi no Ichibun, 2006) saavutti hienosti klassisen samuraielokuvan hengen, tuoden mukaan Yamadan omaleimaisen tunnelman.
Tulevaisuus, 2010-luku
Kuluva vuosikymmenen on jäänyt vielä vahvasti pimentoon, mutta muutamia ilahduttavia puolia näiltäkin vuosilta pystyy poimimaan esille.
Ensinnäkin Takeshi Kitano alkaa taas löytää itseään pitkään itsetutkiskelukauden jälkeen. Ei siinä että hänen Kikujiron (Kikujiro no Natsu, 1999) jälkeinen tuotantonsa suoranaisesti heikkoa olisi, mutta tiettyä sisäpiirivitsin makua siinä on. Ihan hauskaa meille jotka ovat nähneet enemmän, mutta muille varmasti turhauttavaa sekoilua. Paluu gangsterielokuviin oli siis tervetullutta, toisaalta myös kysymysmerkkejä herättävää. Onkin hienoa nähdä, että Kitano pystyy ottamaan vanhasta hyviä puolia mukaan, samalla myös uudistuen elokuvakaksikon Outrage (Autoreiji, 2010) ja Outrage Beyond (Autoreiji biyondo, 2012) kanssa. Hän ikään kuin vetää kaiken energian pois ja näyttää kaiken tylsänä ja mitättömänä. Vanhanaikainen huumori on vielä kuivempaa, ja maailma vain on… tyhjä ja kylmä. Missä olenkaan nähnyt samaa?
Sion Sonon toilailuja on ollut myös ilo seurata ja vaikka lopputulokset ovat kiltisti sanottuna epätasaisia, jokainen hänen elokuvansa on tätä nykyä vähintään kiinnostava. Cold Fish (Tsumetai Nettaigyo, 2010) ja sen mustaakin mustempi huumori kurkistavat ihmismielen rajojen toiselle puolelle hymyssä suin ja Himizu (2011) kannustaa kansakuntaa parempaan angstaavan teinin raivon avulla.
Myös Hiroshi Ishikawan pitkään odotettu Petal Dance (2013) täytti kaikki vuosien aikana kerääntyneet odotukset ja näytti, että hänen luonnollisen minimalistinen tyylinsä taipuu myös suoraviivaisempaan tarinaan ja pystyy sivussa kartoittamaan monia tutkimattomia maita. Eikä Shinya Tsukamoton edelleen vahvaa tekemistä elokuvan Kotoko (2011) (josta suuri kunnia pääosan esittäjä/käsikirjoittaja/säveltäjä/muusikko Coccolle) kanssa voi nähdä muuna, kuin uutena avauksena perversioita täynnä olleiden vuosikymmenten jälkeen.
Kaikkiaan lahjakkuutta ja tahtoa ajaa elokuvaa eteenpäin löytyy, joten uskallan olla lähes luottavainen, että japanilainen elokuva voi hyvin seuraavatkin vuosikymmenet.
– Harri Ilkko
Olen vantaalainen oman elämänsä Buster Keaton, joka ainakin tällä hetkellä on pakotettu 8h oravanpyörään, joka mahdollistaa muun ajan käyttämisen oleelliseen eli kaikkien itseäni lahjakkaampien ihmisten luomusten nauttimiseen loputtomalla intohimolla. Elokuvat, musiikki, videopelit ja pahasti viime vuosina paitsioon jäänyt kirjallisuus ovat minun elämääni.
Elokuvia muistan katsoneeni jo 80-luvulla huonojen toimintaelokuvien muodossa ja olenkin nähnyt enemmän kauheuksia, mitä uskallan itselleni myöntää. Ehkä juuri siksi olen nykyään huomattavan paljon enemmän rauhallisen elokuvan ystävä. Eikä pienin syy ole Takeshi Kitanon elokuvassa Hana-bi, joka sai minut näkemään elokuvataiteen mahdollisuudet täysin uudessa valossa. Sittemmin olenkin keskittynyt aasialaiseen elokuvaan, jossa erityisesti japanilainen ja kiinalainen (ja tietysti hongkongilainen ja taiwanilainen) elokuva puhuttelevat, vaikka tietysti pitää muistaa, että ihmiset tekevät elokuvia, eivät maat. Syventyminen tekee kuitenkin tehtävänsä ja tätä nykyä tuntuukin, että löydän loputtomasti kiinnostavaa elokuvaa juuri näiltä kahdelta seudulta. Yasujirō Ozu onkin hienoin koskaan elänyt ihminen ja Ruan Lingyu Jumalatar.