Muutama viikko sitten uusimman albuminsa Ohi julkaissut Khid (eli DJ Kridlokk eli Kristo Laanti) säestää tänään (23.4.2016) Tampereen Ylioppilasteatterilla Fritz Langin scifi-eeposta Metropolis (1927). Esitys alkaa 19.30 ja on osa mykkäelokuvien Loud Silents -tapahtumaa. Myöhemmin samana päivänä ovat myös Khidin levyjulkkarit Helsingin Korjaamolla. Laajakuva jututti Khidiä muun muassa artistin suhteesta elokuviin, modernin mykkäsoundtrackin tekemisestä ja Metropoliksen yhteiskunnallisesta sanomasta.
Säestät Loud Silents -tapahtumassa Fritz Langin ohjaamaa klassikkoa, Metropolista. Miksi juuri Metropolis?
Ottivat yhteyttä Loud Silentsin puolelta ja ehdottivat kyseistä elokuvaa. En ole koskaan aikaisemmin tehnyt vastaavaa ja päätin osallistua hieman pelonsekaisin tuntein. Hauska yhteensattuma tässä kyllä kävi siinä mielessä, että jo ennen tätä mahdollisuutta olen aikoinani katsellut nimenomaista leffaa ja miettinyt, että olisi mahtavaa säveltää sen pohjalle omaa musiikkia. Kukaan ei tietenkään usko sitä kun nyt sen kerron!
Mikä suhde sinulla on klassiseen elokuvataiteeseen? Esimerkiksi Paperi T:n kanssa tekemäsi EP:n yksi raita on nimeltään Kurosawa.
Elokuvalla on kerrontamuotona, vaikkapa musiikkin verrattuna, aika erilaiset työkalut, mutta niistä on löydettävissä silti paljon samaa. Jos siirrän viihdearvon hetkeksi sivuun, niin mielestäni elokuvien yksi mielenkiintoisimmista asioista on se kuinka vähäeleisyydellä ja hiljaisuudella voidaan lopulta kertoa valtavan paljon.
Tutkailin nettisivuiltanne toimittajienne mietteitä ja lukiessani Lasse Rannan sanat kuinka parhaimmat elokuvat ovat sellaisia, jotka voi katsoa useammin kuin kerran, tajusin että olen osittain myös eri mieltä. Toki on niitä leffoja, joiden äärelle palaa toistuvasti, mutta on myös tiettyjä, lähtemättömän vaikutuksen tehneitä, joita en välttämättä halua enää
uudestaan nähdä. Tarkovskin Stalker on hyvä esimerkki elokuvasta, jonka nähtyäni totesin, etten välttämättä katsoisi sitä täysin vapaaehtoisesti uudestaan, jotteivät sen luomat tunnetilat menettäisi ainutlaatuisuuttaan.
Suhteeni elokuviin on aina ollut katseluaktiivisuuteni kannalta hieman vaihteleva, sillä niin paljon kuin niistä pidän ja omiin tekemisiini olenkin ammentanut, olen myös leffoista helposti ähkyyntyvää sorttia. Siinä missä moni taiteenlaji on omansa, elokuva useimmiten lyö saman katon alle kuvan, äänen, kerronnan ja myös kokemuksen mitan, joka yleensä on kaikista eri taiteen muodoista se pisin. Se mikä elokuvissa itselleni on kullanarvoista on tietynlainen eskapismi, jota en välttämättä esimerkiksi musiikista tai kirjallisuudesta löydä.
Millaista näkemystä lähdit hakemaan ja oliko jokin tietty kohtaus tai kiinnekohta, jonka kautta lähdit työstämään materiaalia?
Kun aloitin projektin, katsoin elokuvan ensimmäiset viisi minuuttia, joissa näkyy Metropoliksen kaupunkia, raskasta mekaniikkaa ja infrastruktuuria koossa pitäviä, identtisiksi puettuja työläisiä marssimassa työvuoron vaihtuessa. Jo näistä minuuteista oli helppo ammentaa ideoita dystooppisen tulevaisuuskuvan äänimaisemaksi ihan vain senkin takia, että pelkästään elokuvan alku tuntui täydelliseltä musiikkivideolta mille tahansa biisilleni, jonka laitoin sen ajaksi kokeeksi soimaan.
Pian tein kappaleen jonka koin hyväksi avaukseksi. Sen jälkeen jätin leffan syrjään hetkeksi ja aloin nauhoitella paljon erilaisia ambient-biisejä, kaikenlaista mahdollista kolinaa ja erilaisten efektien luomia ääniä. Kävin läpi myös jo valmiita kappaleitani ja poimin niistä tähän projektiin ne, jotka tuntuivat sopivan.
Kuten mainitsin, tuntui kuin minulle olisi annettu täydellistä musiikkivideomateriaalia, joten siinä mielessä haaste ei vaikuttanut täysin mahdottomalta. Työmäärä tosin oli vähintäänkin kiroiluttava! Toisaalta, syntyi aika suuri paine tehdä tämä hyvin ja onnistua säveltämään musiikkia, joka omasta mielestäni vastaisi kuvan hienoutta.
Koska liiallinen tunnetilojen alleviivaaminen musiikin keinoin voi olla elokuvassa todella luotaantyöntävää, mietin pitkään, että lähestynkö sävellystä mahdollisimman minimaalisin tehokeinoin vai laitanko ne viulut soimaan. Koska kyseessä on kuitenkin mykkäfilmi ja esityksen ajatus on asettaa musiikki tasavertaiselle alustalle elokuvan kanssa, päätin lopulta, etten sittenkään aio päästää katsojia liian helpolla, vaan pyrin liikuttamaan heidät välillä myös penkkiensä reunoille.
Julkaisit muutama viikko sitten uuden albumin Ohi. Vaikuttivatko Metropoliksen kanssa työskentely ja Ohi toisiinsa?
Eivät oikeastaan. Olin saanut albumini viimeisteltyä ja lähetettyä painoon jo ennen kuin tämän projektin suhteen oli lyöty paniikki pöytään.
Metropolikselle on tunnetusti tehty lukuisia säestyksiä, esimerkiksi yksi Giorgio Moroderin toimesta. Muutama vuosi takaperin taas kuultiin Cleaning Womenin säestys Sodankylän elokuvafestivaaleilla. Tutustuitko aiempiin näkemyksiin vai pyritkö välttämään niitä?
Versio jota katsoin työskennellessäni on juuri Giorgio Moroderin säestyksellä. Alkuun kuuntelin muutaman kappaleen hänen työstään varmistaakseni, ettei siellä vahingossakaan ole keksitty 30 vuotta aikaisemmin kaikki se mitä itse ideoin. Pääosin halusin lähestyä projektia mahdollisimman puhtaalta pöydältä ja jätin elokuvaa katsoessa äänenvoimakkuusnapin nolliin melkein heti työskentelyn aloitettuani. Eli kiinnosti kyllä tietää mitä on jo tehty, mutta en liiaksi jäänyt kuuntelemaan Moroderin säestystä, jotta se ei vaikuttaisi omiin ajatuksiini.
Tuoreempien soundien yhdistäminen mykkäelokuviin jakaa mielipiteitä. Jotkut arvostavat klassikoiden päivittämistä, toiset taas pitävät moderneja säestyksiä anakronismeina. Millaiset ovat omat mietteesi asiaan liittyen; eli miten alkuperäisteoksen henki säilytetään?
Tuo onkin vaikea kysymys. Kaikenlainen tulkinta on subjektiivista, ja toisen tribuutti voi olla toisen pyhäinhäväistys. Ymmärrän kyllä pointin anakronistisuudesta, mutta toisaalta en usko taiteen muuttumattomaan funktioon tai absoluuttiseen totuuteen. Ajatus siitä, että taiteen tulisi näyttäytyä tismalleen tietynlaisena, asettaa sille ikään kuin kokemusehdot, jotka taas viime kädessä johtaisivat siihen, että mikään taide ei voisi olla muuta kuin figuratiivista.
Taiteella kuitenkin on oma evoluutionsa. Se, kuinka erilaisilla tulkinnoilla voidaan mahdollisesti laajentaa vaikkapa yksittäisen teoksen vaikutuspiiriä, on mielestäni hieno asia!
Näkisin alkuperäisyyden säilymisen kannalta tärkeänä, että tekemistä lähestytään estetiikan kautta. Jos tutkitaan millaisia asioita, teemoja ja tunnetiloja alkuperäisellä teoksella on tavoiteltu ja sen jälkeen paneudutaan niihin tehokeinoihin, joita tavoittelussa on käytetty, väittäisin että originaali henki voidaan päivittää suht vahingoittumattomana.
Metropolis on kuvaus luokkayhteiskunnasta ja, kuten festivaalisivukin sanoo, se oli yksi Adolf Hitlerin ihailemista elokuvista. Elokuvan toinen käsikirjoittaja oli Fritz Langin vaimo Thea von Harbou, joka oli vakaumuksellinen natsi. Mitä mielestäsi voimme oppia Metropoliksesta, jos oppimisella yleensä on taiteessa merkitystä, ja voidaanko sen sanoma historiasta huolimatta kääntää myös voitoksi?
Historian suhteen taide toimii luonnollisesti yhtenä tehokkaimmista työkaluista erilaisten aikakausien ja kulttuurien ymmärtämiseen. Oppiminen tai erilaisten teosten opettavaisuus ei kuitenkaan ole mielestäni niiden olemassaolon välttämätön ehto. Vaikka kaikkea taidetta voidaan tavalla tai toisella heijastaa yhteiskunnallisiin ja poliittisiin teemoihin, ei se niitä aina välttämättä edusta.
Metropolis on teos, joka raottaa paljonkin oman aikansa yhteiskunnallisia ihanteita. Elokuva kuvailee yläluokan ja työväenluokan välille syntynyttä epäinhimillistä kuilua ja sen eriarvoistavaa vaikutusta, joka lopulta johtaa tuhoisaan kapinaan. Niin hämmentäviä kuin kansallissosialismin ristiriitaiset ääriarvot ovatkin, Metropoliksessahan plutokratia lopulta murretaan ja sen kautta voikin ymmärtää, miksi elokuva tosiaan oli natsien mieleen. Vaimonsa kerhotoiminnan huomioon ottaen, on mielenkiintoista, ettei Fritz Lang itse ollut turhan mielissään edellämainituista faneistaan.
Kiehtovaa on myös katsoa elokuvaa poliittisen manifestin ohi ja tutkailla, millaisena tulevaisuuden maailma on kuvailtu teknologian, fysiikan ja ympäristön kautta. Ne kertovat paljon siitä millaisessa teknisen kehityksen ajassa on tekohetkellä eletty. Leffan tarina sijoittuu vuoteen 2027, mutta kosketusnäytöt ja digitaalisuus loistavat poissaolollaan. 1920-luvun lopulla ei kaiketi osattu ajatella, että sadan vuoden päästä ihmisillä voisi olla älykellot.
En osaa sanoa voiko Metropoliksen sanomaa kääntää voitoksi, mutta sanoisin että sen tarjoama historiallinen informaatio on arvokasta.