Silkkaa kauhua puhtaassa auringonvalossa
Pääsemme jo alkukohtauksessa hyvään yhteyteen elokuvan päähenkilön Danin (Florence Pugh) kanssa. Hän keskustelee tietokoneen kautta siskonsa kanssa. Keskustelu päättyy siskon lakoniseen itsemurhaviestiin. Tämä uhkaa myös Danin vanhempia. Dani pelästyy. Hän soittaa poikaystävälleen. Rauhoitellakseen häntä tämä toteaa sen olevan varmasti vain yksi siskolle tyypillinen provokaatio, samanlainen kuin aiemmat. Dani alkaa katua vaivanneensa taas poikaystäväänsä, Christiania (Jack Reynor). Christianin ystävä Mark (Will Poulter) yrittää takoa hänelle, että Dani tosiaan puhuu liikaa henkilökohtaisista ongelmistaan: hankkikoon psykiatrin, piru vie.
Christian sanoo, että Danilla on jo. Dani saa puhelun tuntemattomasta numerosta. Se aiempi viesti ei ollut provokaatio. Sisko on todella riistänyt itseltään hengen ja vetänyt myös vanhempansa mukaan sinne minne mennään kun lopulta lähdetään. Sielut ovat lähteneet, ruumiit jääneet. Danin maailma murskaantuu. Se murenee hänen edessä kuin veteen tiputettu sokeripala. Hän ei pysty muuta kuin ulvomaan tuskasta. Tuska on ainoa asia, joka pitää hänet hengissä, joka hetki mieleen tuleva tuska, tuskan musta enkeli – sellainen, joka yhdistää meitä kaikkia. Maailma tulee vasta silloin todella esiin kun ihminen tajuaa, ettei hänellä ole enää mitään. Se on kaaoksen ja epävarmuuden tärkein tunnuskuva, toivottomuuden pimeä hetki, jolloin ihminen ei voi muuta kuin huutaa tuskaansa. Silloin ihminen löytää itsensä maailmasta, jossa ei ole enää toivoa – ja edessä häämöttää vain loppumaton tyhjyys, joka hänen pitää itse joka hetki valinnoillaan täyttää. Jokainen on olosuhteidensa uhri ja ne ovat useimmiten meitä vastaan.
Mutta aika palsamoi haavat ja jopa sieluun tökättyjen puukkojen kipu haalenee ajan saatossa. Niinpä Dani ei näe muuta mahdollisuutta kuin jatkaa elämistä tai käpertyä kuolemaan. Ehkä kuolemaa pahempi kohtalo on vain elää kuolleena, mutta toisaalta sanotaan, ettei kuollutta voi tappaa, enkä ole vielä kertaakaan nähnyt elävää kuollutta. Dani jatkaa elämistä. Elämä kun on lyhyt välähdys kahden ikuisen pimeyden välissä, joka kaiken lisäksi joidenkin mukaan toistuu ikuisia kertoja. Kaipa se on parempi käyttää parhaalla mahdollisella tavalla! Sopivasti sattuu, että Danin poikaystävä luottokaveriporukan kanssa on lähdössä kesäksi pohjois-Ruotsiin etsimään vanhojen juhannusrituaalien lähteitä ja tietysti loputonta päivää, yötöntä yötä, koskaan laskematonta aurinkoa, pohjoismaiden kesän ihmeellistä valoa. Dani päättää lähteä mukaan. Siitähän voi tulla oikeastaan hauskaakin.
Christianin ystävä Josh (William Jackson Harper) on tekemässä gradua juhannuksesta, lopulta pikemminkin ruotsalaisista pakanarituaaleista, ikiakaisista uskomuksista, jotka ovat lätäkön toiselta puolelta tuleville kaupunkilaisille vähintään järkytys. Yhtä hyvin vanhuus letkuissa ja jokapäiväiset vitamiinipiikit kun laskeudutaan vääjäämättömästi kuin vesi loivaa rinnettä kohti kuolemaa voisi olla järkytys pakanoille, jotka vapaaehtoisesti korkeaan ikään tultuaan antavat elämänsä pois uudestisyntyneille hyppäämällä jyrkänteeltä kallioon. Ilman kuolemaa ei olisi muutosta, ilman muutosta ei olisi elämää. Kun rituaalimenoissa läjähtää kallioon, sielu lähtee ruumiista yhtä varmasti kuin lamppu sammuu, kun virta katkaistaan. Siinä voi aivan hyvin tokaista, että tiede lennättää ihmisen kuuhun, uskonto päin rakennuksia.
Christian keksii tehdä oman gradunsa samasta aiheesta kuin Josh, pakanoiden ihmeellisistä rituaaleista. Tästä syntyy kavereiden välille ristirtiita, joka syvenee aidoksi riidaksi. Tästäkään ei puutu tietynlaista kavereiden suhteen pinnallisia puolia ilkkuvaa pilaa. Kumppanukset kun ovat äkkiä kilpailuasetelmassa huomaamatta omia naurettavuuksiaan, kilpailemassa melko olemattomasta, tai vähintään absurdista ylipistomaailman kunniasta: mitä yliopistomaailman korkeasti kouluttautuvia pölkkypäitä, elokuva näyttää ivaavan! Kurkottavat korkealle kunniaan, kun onnen voi löytää yksinkertaisimmistakin asioista, kuten vuoripuron vedestä, niittyjen lakeudesta, kotkan lennosta niiden yllä, lämpimän naisen suudelmasta…
Tämä ei ole kauhukomedia, ei siis sellainen elokuva joka pyrkii kauhukohtauksissa naurattamaan, pikemminkin päinvastoin: kauhukohtaukset on viety niin pitkälle, että niiden edessä ei voi muuta kuin hämmentyä, sekavalla tavalla. Mutta tämä ei tarkoita, etteikö elokuvasta puuttuisi huumoria. Komiikka on silloin parhaimmillaan, kun siinä on traaginen pohja. Elokuvassa on yksi hahmo, perusamerikkalainen Mark, joka on siinä kuin koomisena lisänä, mutta ei päälle liimatulla tavalla – aina sanomassa tai tekemässä jotain typerää, kuten kusemassa ruotsalaisten pakanoiden ikiaikaisen, kunnioitetun puun päälle. Teko, joka on ainoa koko elokuvassa, mikä todella vetää ruotsalaiset pakanat raivon partaalle – ja tämänkin Mark tekee täysin viattomana: eikö muka puun juureen saa yleensä lorauttaa? Paha vain, että sen puun juureen ripotellaan myös kultin vanhempien ruumiiden tuhkat.
Huumorista puheen ollen pidän ennen muuta siitä, miten elokuva kuvaa ruotsalaisia – ja varmaan jokainen suomalainen tuntee tätä elokuvaa katsellessa tietynlaista voitonriemua, ehkä ikiaikaisesta naapuruudestamme johtuvaa sadistista iloa, jota itse ainakin aika ajoin tunsin. Tavassa, jolla tämä elokuva kuvaa stereotyypillisen ruotsalaisuuden, ei puutu komiikkaa: hymyilevät, nauravat, kultahiuksiset ja hyvännäköiset mimmit ja jätkät, hannuhanhet kaikessa eksoottisuudessaan, ovat kliseinen kuva ruotsalaisuudesta, sen ytimestä. Tämä on liian itsevarma, onnestaan lumoutunut kansa, muita hitusen päätä pidempi, elokuva ilmoittaa, mutta ei liian vakavasti. Saman kuvan näimme aiemmin tällä erää suomalaisessa, minusta loistavassa sarjassa M/S Romantic (2019). Ehkä yhtä hyvin elokuva olisi voinut kuvata suomalaiset viinaanmenevinä, masentavina, turpeina tuppisuina, jotka vapauttavat sisäisen demoninsa vasta kovaan känniin päästyään, ja tekevät silloin jotain arjesta poikkeavaa, kuten vetävät tuntematonta turpaan tai heittävät housut alas ja kusevat keskelle katua.
Palataksemme elokuvaan. Amerikkalainen seurue saapuu Ruotsiin, jonka maalaisuuden kauneudesta on otettu kaikki ilo irti, mutta homma ei käänny missään vaiheessa postikorttimaiseksi kliseiseksi kauneudeksi, vaan sula kauhu hiipii hitaasti mieleen vaikka päivä porottaa ja hymyilee. Koko ajan on nimittäin mielen perukoilla tuntu, että tämä kauneus on jollain tapaa demonista, koko tämä kirkkaus ja ilo jollain pirullisella tapaa väärin ja kauheaa. Ruotsalaisessa onnessa, ajattelee katsoja omasta pimeydestään käsin, on pakko olla jotain hirveää, jokin koira haudattuna. Tämä sama tunnehan löytyi aiemmin jo Robin Hardyn The Wicker Manista – Uhrijuhlasta, siinä vain oli kyseessä jokin Englannin saariston pakanakommuuni. Hilpeitä seurueita istuskelee niityillä, pilvet karkaavat kauas, aurinko loistaa. Linnut visertävät metsässä. On kesä ja kaikkialla kauniita kukkia. Hipit paistattelevat päivää ja vetelevät sieniä, onnea ilman hintaa!
Dani juo sieniteen ja alkaa hallusinoimaan. Hänestä tulee vainoharhainen, astutaan vaivihkaa paranoidiin tunnelmaan. Hän luulee, että hippiporukka nauraa hänelle. Hän pakenee ulkohuussiin. Sen peilistä hän näkee kasvonsa sulavan kuin Salvador Dalín kellon, takana välähtää demoni vähän kuin jossain Manaajassa (1973). Hän pakenee ja nukahtaa pellolle. Tiedän, että on aivan turha – ja itse asiassa myös mahdoton – selittää, mitä elokuvassa tapahtuu. Se on, kuten jossain on sanottu, kuin yrittäisi avata lukkoa purukumilla. Jotenkin sitä vain tahtoo edes itselleen yrittää kertoa, mitä hetki sitten on tapahtunut: kuin sinua olisi baari-illan jälkeen lyöty pölkyllä päähän ja olisit tippunut pahasti ja nopeaan ja herännyt tuntemattomasta kaupunginosasta uudenlaisissa vaatteissa, erilaisena ihmisenä – totta kai yrität sen jälkeen itsellesi kertoa, mitä sinulle on juuri tapahtunut.
Paperiliuskat, käsikirjoitus, joka jonkun taitamattoman käsissä voisi tarkoittaa taas yhtä kliseistä teinikauhuelokuvaa loppumattomaan teinikauhuelokuvista koostuvaan listaan, on Ari Asterin käsissä mahdollisuus luoda – ja nimenomaan luoda, sillä Aster ei jäljittele, kopioi tai edes tallenna, vaan luo – jotain uutta, ennenkokematonta ja ainutlaatuista. Hän kirjoittaa kameralla. Hän ymmärtää perinteen. Hänen takanaan on yli vuosisata kauhuelokuvaa, eikä hän näe tarvetta toistaa mitään aiempaa. Sen sijaan hän on ottanut monista aiemmista elokuvista niiden hyvät puolet ja yhdistänyt ne omaansa. Lopputulos on vähän kuin Pier Paolo Pasolini ja Stanley Kubrick olisivat lykkineet The Wicker Manin (1973) tekijää Robin Hardya kehäkakkoseen samaan aikaan, ja kovaa. Siitä olisi vielä – jonkin ylimaallisen laupeuden, pyhän hengen johdolla (tai peräti pakanallisen pirun toimesta) – syntynyt neitseellinen lopputulos, Midsommar, omassa maailmassaan tukevasti tököttävä, jopa ihmeellinen elokuva, joka on niin kaunis ja samaanaikaan hirveä, että suu loksahtaa aivan auki – kuin silmiesi eteen lyötäisiin taivaallinen pommi. En tässä tapauksessa viittaa johonkin nitroglyseriiniin.
Ari Asterin kohdalla voisi lainata Simone de Beuavoir’n sanoja, kun hän kirjoittaa markiisi de Sadesta, sillä en ole nähnyt mitään tälläistä aiemmin: ”uutta luovan taiteilijan täytyy – ainakin jollakin tasolla, jonakin hetkenä – vapautua annetusta ja ohittaa toisten mielipiteet täydellisessä yksinäisyydessä.” Mitä sitten kauhuelokuva, joka asettaa toiset henkilönsä yhä vastenmielisempiin tapahtumiin, ja näyttää toiset nauttivan niistä sadistisesti, opettaa meille, jos yhtään mitään? Miksi osa henkilöistä joutuu valtavien vastoinkäymisten paineeseen, kun taas toinen osa voi kuitata olemassaolonsa laulellen, tanssien ja nauraen, hymyssä suin? Se, että elämä on epäreilua ja tämä on väärin, ei näytä olevan elokuvan pääasiallinen sanoma: ihmiskohtalot eivät voi koskaan tulla tasa-arvoisiksi, sillä, kuten on kirjoitettu, aina tulee joku joka tahtoo olla tasa-arvoisempi kuin toinen.
Ruotsalaiset nauravat ja laulavat ja tanssivat, eikä kukaan epäile, että tuo ilontäytteinen, onnen huumaama joukkio omituisia hippejä ja hilpeitä janareita olisi pahaa-aavistamattomille amerikkalaisille kuin lauma verenjanoisia susia kynnet ojossa ulvomassa lisää saalista. Tämä aurinkoinen ilo soitattaa kuitenkin katsojan hälytyskelloja jossain mielen takalistoilla. Irvokkaanhäijy kuva kultahiuksisista ruotsalaisista peilaa myös länsimaista ideologiaa, joka jakaa ihmiset menestyjiin ja häviäjiin; toisiin, jotka ovat onnekkaita ja toisiin, joiden kohtalo on epäonnekas onnekkaiden kustannuksella – onnen voita, voidaan sanoa, ei ole leivitetty tasaisesti tässä elämässä. Toiset saavat osakseen rakkautta ja arvostusta, ja toiset suoranaista ihmisvihaa ja kaunan käärmeitä. Elokuvassa pieni osa ihmisistä joutuu uhreiksi suuremman kommuunin onnen takia. Mikä on oikein ja mikä väärin? Kenties se on täysin yhdentekevää.
Niitä, jotka pysyvät sorrettuina ja solvattuina, joita käytetään hyväksi hyväksikäyttäjien ilon tähden, joita tapetaan ja nöyryytetään siksi, että heidän kärsimyksiensä päällä voitaisiin tanssia, ei pidä sääliä, elokuva näyttää opettavan, sillä he ovat sorrettuja vain oman alhaisuutensa vuoksi: mitä yhteistä voisi olla sillä, joka pystyy mihin tahansa, ja sillä joka ei uskalla tehdä mitään? Mitä yhteistä on tanssijalla ja ihmisellä jonka päällä tanssija iloisesti polkee? Eikö yhteisyys ole sama kuin hiirihaukalla ja hiirellä? Toisen luonto on elää jatkuvasti peloissaan ja varuillaan, toisen vahtia oikeaa hetkeä, jolloin iskeä kynnet lihaan. Tällaiseen umpikujaan elokuva arvostelijansa ajaa, pienoiseen ajatusmyrskyyn.
Asterin maailma on julma ja viheliäinen. Väkivalta ja hulluus rehottavat siinä yhtä kuin kesäinen aurinko porottaa ja linnut visertävät kauniisti epätoivossa ja kärsimyksessä. Maailmassa ei ole sijaa minkäänlaiselle oikeudenmukaisella jumalalle; jos tämän kaiken takana on tosiaan jokin ylimaallinen olento, kaiken luoja, niin tämä vähät välittää oikeudenmukaisuudesta, hyvyydestä tai ihmisten onnesta. Pikemminkin ihmiset voisivat olla kafkalaisesti nihilistiä ajatuksia tuon jumalan mielessä. Jotain äärimmäisen julmaa ja huvittavaa vain todelliselle sadistille, jonka jumalan kuuluisi olla, jos sellainen on. Kun Simon De Beauvoir kirjoitti pinnallisesti, että ihminen elää, kärsii ja kuolee ilman syytä, saattoi hän hymyillä, sillä yhtä lähelle siippaansa Jean-Paul Sartrea hän ei kenties koskaan päässyt ajatuksen tasolla. “Kuolema on varmempaa kuin elämä, kärsimys varmempaa kuin onni“, hän kirjoitti. Tämä lause sopii tähän elokuvaan kuin nyrkki silmään.
Kun todellisuus kohtaa fantasian, syntyy painajainen. Elokuvan pääsanoma näyttäytyy kuitenkin kärsimyksessä. Dani kärsii. Christian kärsii. Dani kantaa parisuhdettaan kuin kaleeriorja kiveään. Illalla, kun on nukahtamassa, on onnellisimmillaan; aamulla kun herää, epäonnellisimmillaan. Niin on kaiken elämän laita: syntyessään vauva itkee, kuollessaan vanhus hymyilee. Elämä on siis jotakin epätoivottua ja turhaa. Sillä ei ole muuta merkitystä kuin se, minkä me sille annamme. Parhaimmillaankin elämä on silkkaa kärsimystä, eikä kärsimys ole vain turhaa, mutta useimmiten myös täysin haitallista. Kuten ei Raamatun Jobinkaan kärsimyksillä lopulta ollut mitään merkitystä, ei tälläkään kärsimysnäytelmällä ole lopullista tarkoitusta.
Loppuun päin tultaessa katsojalle ei ole enää mitään käryä siitä, mitä tapahtuu. Amerikkalaiset ystävämme ovat suljettuina ruotsalaiseen kauheaan todellisuuteen, joka on pikemminkin unta kuin valvetta, epätotta kuin totta. Elokuva vie meidät jonnekin muualle, toiseen todellisuuteen, paikkaan jossa ilon varmistaa toisen kärsimys, jossa onnen ehto on toisen kipu ja tuska. Maailma kärähtää kauhuksi, eikä palavan luostarin tuhkista irvistä edes rikkakasvit. Tämän kauhunäyn suunnitelijan, tuumin, on täytynyt olla enemmän kuin hullu. Mutta karnevaalit jatkuvat ja kaikkea vahtii helvetillinen aurinko, joka ei koskaan laske!