Kuten monet sukupolveni miehet, olen harrastanut videopelaamista, vuosia sitten paljonkin. Olen pelannut enemmän tai vähemmän aktiivisesti koko pelihistoriani ajan, yli 20 vuotta; erityisesti roolipelejä, pelilajeista sitä joka vaatii eniten identifioitumista pelihahmon nahkoihin ja antaa eniten mahdollisuuksia hahmon muovailuvahamaiseksi vääntämiseksi ulkonäköä ja persoonaa myöten. Mitään pelaajan tai roolipelaajan identiteettiä minulle ei päässyt 10 vuoden aktiivisemman pelaamisen jälkeen syntymään enkä näe miksi pitäisikään. Siksi minulle on jäänyt vieraaksi seuraava syklinen ilmiö, joka ilmestyy syksyisin koulujen alkaessa kuin sienet maaperästä: psykologi tai opintoasiantuntija varoittaa liiallisesta pelaamisesta; vastareaktiona peliharrastajat aloittavat joukkonurinan ja iskevät tiskiin faktaa pelien oletetusta hyödyllisyydestä. Taustalla kuultaa vain vaivoin peitelty loukkaantuminen omaa identiteettiä vastaan kohdistetusta hyökkäyksestä. Kuvio on tuttu ja ilmeisen hyväksi havaittu, koska sitä jaksetaan toistaa vuodesta toiseen. Taas meitä pelaajia sorsitaan! Mukaan sotketaan yleensä kaikille osapuolille epäedullista vertailua eri harrastusten hyödyistä ja haitoista. “Lukeminen kehittää ilmaisutaitoa!” “Videopelit tekevät sosiaaliseksi!” “Jalkapallossa harjaantuu tunneäly!” Ja, ennen kaikkea: “Videopelit edistävät mielikuvitusta!”
En pidä pelaamisen rinnastamisesta muihin harrasteisiin paremmuusmielessä. Inhoan taiteissa hyötynäkökulmaa, samoin sitä, että videopelaamisen puolustaminen kääntyy keskusteluissa väistämättä heikoksi trollaamiseksi, esimerkiksi muiden taiteiden herjaamiseksi. Asiantuntijat yleensä sanovat mielipiteensä, koska yhden asian ympärille elämänsä rakentaminen tekee ihmisestä sulkeutuneen mulkeron. Tästä on hyvä muistuttaa, vaikka ymmärrän myös pelikansan ärtyneisyyttä. “Minusta ei ainakaan ole tullut sen pahempaa, vaikka olen pelannut koko ikäni” on varsin tyypillinen reaktio vanhemmalla peliväellä, koska pelaamisen suoranaisella demonisoinnilla on pitkä historia. Vaan silti: olen tehnyt aikanaan lehtijutun ihmisistä, joilla on ollut paha riippuvuus videopeleistä ja jotka ovat tarvinneet psykologista apua. Kenties siksi ymmärrän myös varoittelijoita. Yhteen asiaan jumahtaminen ei ole hyödyksi valmiiksi hauraalle tai väsyneelle psyykelle ja pelaaminen sattuu olemaan normaalia koukuttavampaa touhua; jokainen uhkapelejäkin pelaava tämän tietää.
Moraalinvartijoille tuimistunut peliharrastaja reagoi tähän kiistatta tyrannimaiseen itsemääräämisoikeuteensa puuttumiseen kiistämällä kaiken videopeleihin mitenkään liittyvän negatiivisen sosiaalisessa mediassa ja ivailemalla asiantuntijoille, ottamatta huomioon tiedotusvälineiden tarvetta kärjistää usein hyvin varovaiset lausunnot. Mielenkiintoista kyllä, usein jopa tieteen nimeen vannovat ihmiset, jotka lähtökohtaisesti ottavat asiantuntijat vakavasti, vaikka olisivat eri mieltä, kiistävät asiantuntijan mielipiteen silloin, kun kyse on peleistä. Pelit ovat osa identiteettiä ja niiden kritiikki koetaan kritiikiksi omaa itseä kohtaan. Siitä seuraava keskustelu on keskustelua vain pintapuolisesti. Lähtökohta on väärä, tapaillut sanat rumia. Esiin nousee hyöty- ja välinearvo. Ilmiselvin jää sanomatta: Jos harrastaa mitään taiteita voidakseen kehittää mielikuvitusta tai päästäkseen toisiin maailmoihin, ei ole saanut kokemastaan irti kaikkea, venyttänyt paljoa omia rajojaan. Taide latistetaan välineeksi ja eskapismin keinoksi.
Olen huomannut, että monipuolisesti muita taiteita harrastavilla ja lukemaansa ja kokemaansa ymmärtävillä ihmisillä on keskimääräistä useammin monipuolista tarjottavaa keskusteluihin verrattuna ihmisiin, jotka harrastavat pelaamista paljon ja monipuolisesti. Olen miettinyt miksi näin on, koska en usko videopelien tyhmentävään vaikutukseen. (Sanon tämän siksi, että lukijoista jotkut varmasti jo teroittavat puukkojaan. Jos joku epäilee, että en pidä peleistä, lukekoon uudestaan taannoisen pääkirjoitukseni.)
Sen sijaan uskon monotonisuuden vaikutukseen. Lukutaitoja on monenlaisia ja kiihkeimmät peliharrastajat sattuvat harjoittamaan lähinnä yhdenlaista lukutaitoa, jonka sisältä löytyy toki monenlaista variaatiota. Nämä variaatiot pysyvät kuitenkin yhden lukutaidon sisällä. Sen sijaan muiden taiteiden harrastajat ovat usein myös kiinnostuneita muista kulttuurin aspekteista. Vahvasti kärjistäen (ja halpaa vertailukohtaa käyttäen) Marcel Proustin lukijaksi identifioituvan voi kenties löytää pelaamasta jotain Call of Dutya, mutta CoD:n pelaajaksi identifioituvaa ei löydä lukemasta Proustia.
Monilla kiihkeillä peliharrastajilla on yllättävän vähän sanottavaa joistain pelien aspekteista. Keskustelu on statseja, mekaniikkaa, suorittamista, grafiikkaa, juonta; pyörii siis pelien sisällä. Pelit tapana havainnoida maailmaa ovat lapsipuolen asemassa, johtuen (seuraava on kärjistys, mutta mielestäni paikkansapitävä) siitä, että innokkaat pelaajat ovat harvemmin kiinnostuneita monesta muusta, ainakaan kovin yllättävästä, asiasta pelien lisäksi. Videopelaaminen, persialainen runous, modernistinen kirjallisuus ja italialainen ooppera sopivat yleisessä tajunnassa huonommin yhteen kuin videopelit, tiedepopulismi, 80-lukulainen nostalgia ja high fantasy -kirjat. Jokin ulkoa opeteltu diskurssi sekin kai on, ja sen juuri on tämä: videopelit on asemoitu selkeästi populaariksi, massaviihteeksi, vaikka se on rakenteeltaan taiteista kenties monimutkaisin. Yksinkertaisimmassakin videopelissä on hyvin paljon avantgardea.
Mutta toisin kuin muut populaarikulttuurin alueet, on videopeli yhdessä tärkeässä suhteessa konservatiivisempi kuin yksikään klassiseksi mielletty taide. Se on toisinaan tietoisesti sen harrastajien toimesta muusta maailmasta eristetty oma blokkinsa, kun muut taiteet ovat jonkinlaisessa kommunikaatiossa maailman kanssa. Tila on paradoksaalinen, koska videopelejä pidetään elokuvan lisäksi parhaana esimerkkinä synteesistä taiteiden välillä. Syitä on monia, liian monta nyt lueteltavaksi, eikä se ole kenenkään “vika”, jos sellaista sanaa haluaa käyttää. Palaan kuitenkin kiihkeään videopelien puolustamiseen, josta mainitsin tekstin alussa: Videopelaajat puolustavat turhan usein harrastustaan hyötynäkökulmasta käsin. “Pelit ovat kivoja” olisi parempi puolustus. Videopelien vertaaminen ihan minkä tahansa muun taiteen kanssa ja se, että vertailuun käytetään nimenomaan jotain ikuisesti vaihtelevilla taulukoilla osoitettavia laskelmia, näyttää toteen sen, ettei keskusteluun osallistuja tajua muista taiteista paljoa, koska ei selvästi huomaa kuinka jokaisella taiteella on oma diskurssinsa ja yleensä pienempiä diskursseja isomman sisällä. Ymmärrys muista taiteista voisi laajentaa myös ymmärrystä peleistä. Pelaaminen ei ole sen huonompi harrastus kuin mikään muukaan, mutta se on kaikkien muiden taiteiden tapaan selvästi erilainen ja siinä on omat rajoitteensa, eikä näiden rajoitteiden osoittamisesta herneen nenään ottaminen ole kuin ajanhukkaa. Pelien maailma on lukuisista pelien lajeista huolimatta monessa suhteessa homogeeninen.[1]
Jos pelaaminen ei ole sen huonompi harrastus kuin moni muu, ei se ole sen parempikaan. Ei tule äkkiseltään mieleen ketään ankarasti pelaavaa tuttuani, miestä tai naista, josta olisi tullut Starcraftin naksuttamisen, Elder Scrolls -sarjan Tamrielissa seikkailun tai The Last of Usin läpäisyn jälkeen parempi ihminen. Eikä pidäkään tulla. Ei kenestäkään tule vuosittaisilla Louvre-käynneillä, postmodernin kirjallisuuden lukemisella tai ankaralla baletissa ravaamisellakaan parempaa ihmistä. Kieltämättä (oikeita asioita) lukiessa edistää tietämystä. Museossa maalaustaidetta tarkastellessa harjoittaa silmän koordinaatiota. Ja pelatessa kehittyy kielitaito. Mutta ketä se kiinnostaa, kun taiteesta puhutaan? Ihminen joka lukee ollakseen sivistynyt, on lähinnä vaivaannuttava. Samalla tavalla nolottaa ihminen, joka pelaa kehittääkseen itseään. “Pelasin Minecraftia kuusi tuntia harjoittaakseni itseilmaisuani.” Fantastista, saat silti huomenna koulun pihalla turpaan.
Ei maalaustaidetta tai kirjallisuutta tai mitään taidetta pidä puolustaa sananvapauden tai oppimisen tai fyysisen kehityksen näkökulmista, vaan siksi että ne ovat olemassa ja väistämätön ihmisyyden osa.
Seuraavaksi vielä suurempaan inhokkiini, josta mainitsin myös tekstin alussa.
“Oman mielikuvituksen käyttäminen” on tyhjänä koliseva perustelu puolustaa mitään taidetta, on se kirjallisuus tai videopelit. Omaa mielikuvitusta voi käyttää myös tuijottamalla tyhjää seinää. Mielikuvitustaan vapaasti käyttämällä päätyy yleensä samanlaisiin lopputuloksiin, kiertää kehää kuin nälkäinen rakkikoira kiinalaisen ravintolan takapihaa. Vapaan mielikuvituksen areena on virikkeetön, ärsykkeistä vapaa, sen haasteet monotonisia. Ihminen joka on kiinnostuneempi keskiaikaisista linnoista kuin lentotukialuksista, rakentaa Minecraftissa keskiaikaisen linnan, ei lentotukialusta. Missä haaste? Myytti videopelien mielikuvituksen käyttöön kannustavasta voimasta on kuin suoraan jostain 80-luvun videopelitelevisiomainoksesta, jossa lapselle luodaan mielikuva huomattavasti rajattomammista mahdollisuuksista pelien parissa kuin mitä todellisuus suo.
Jos jotain taiteiden nauttimisesta voi saada, se on altistuminen vieraalle: kun mielikuvitusta ei voi käyttää paetakseen, vaan joutuu kohtaamaan itselleen oudon ilmaisutavan ja tulemaan toimeen sen kanssa. Taiteiden tehtävä sosiologisesti on jo alkeellisissa yhteiskunnissa ollut sen esittäminen, jota ei muuten voi tehdä tai ääneen sanoa, siis altistuminen kielletylle. Sen sijaan omaa mielikuvitustaan vapaasti käyttämällä ei al(t)istu kuin omille fantasioilleen.
Pelaamista pitää puolustaa siksi, että se on hauska ja ihmiselämää rikastuttava, nautinnollinen ilmaisutapa, jossa pelaaja altistuu toisten ihmisten visioille; ei hyödyn tai mielikuvituksen vuoksi. Videopelaaminen on henkistä kokaiinia, kuten taide usein on. Tom Bissell on kirjoittanut sen olevan kokaiiniin verrattavissa jopa kirjaimellisesti, toki parilla olennaisella erolla. Kirjoitus on, aiheesta, jo nyt videopelikirjoittamisen klassikko [2]:
Video games and cocaine feed on my impulsiveness, reinforce my love of solitude and make me feel good and bad in equal measure. The crucial difference is that I believe in what video games want to give me, while the bequest of cocaine is one I loathe. I do know that video games have enriched my life. Of that I have no doubt. They have also done damage to my life. Of that I have no doubt. I let this happen, of course; I even helped the process along. As for cocaine, it has been a long time since I last did it, but not as long as I would like.
Hyppään hetkeksi itsekin henkilökohtaiseen, rehellisyyden vuoksi lukijaa kohtaan: pelaaminen ei tuota minulle emotionaalista nautintoa. Se nostaa aggressiotasoani kiihkeytensä takia tai kutkuttaa jotain aivojen nokkeluussektoria, jos satun pelaamaan jotain strategiapeliä tai roolipeliä. Kaikkein eniten etsin peleistä ratkaisuja koodaamisen takana, rikkonaisuutta, glitchejäkin. Mietin videopelejä muotojen kokoelmana, design-tuotteena joka pyrkii parhaimmillaan ilmaisemaan muille taiteille mahdotonta, kuten kaikki taiteet. Se ei anna minulle pakahduttavia tunne-elämyksiä, enkä kuuntele muistojani nostalgisoiden vapaa-ajallani videopelimusiikkia, jos se ei ole oikeasti hyvää, siis toimi ilman peliä; pelit antoivat elämää suurempia tunne-elämyksiä, kun olin lapsi, mutta kyllästyin itseään toistaviin tarinoihin, aivan kuten kyllästyin fantasiakirjallisuuteen ja lukuisiin tuolloin katsomiini elokuviin. Esimerkiksi Mass Effect on kiva pelisarja, mutta se on kiva ympäristön jatkuvien muutosten ja suoritusten takia, ei suurten juonikuvioiden. Kun mietin trilogiaa jälkeenpäin, en muista enää mitään erilaisista käänteistä, mutta muistan kuinka mukavaa oli ampua kiikarikiväärillä jotain päähän ja kuinka mielenkiintoisesti vaihteleva arkkitehtuurinen muotoilu joissain avaruusaluksissa oli. Olen anti-Bissell; en enää voi päästä sisään siihen, miten kukaan voi jäädä koukkuun niin monotoniseen peliin kuin, kuten Bissellin esseessä, GTA IV. Pääsin kun olin 12, mutta kuten elämässä yleensä, en pysty uskottelemaan itselleni minkään olevan pysyvää, saati lapsuuden nautinnon olleen aidompi ja raikkaampi kuin nautinnot, joihin osallistun nykyään. Kokaiinin koukuttavuuden ymmärrän jo vähän paremmin. Tiedän syynkin miksi koen miten koen: Elämä ei ole minulle tarinoita vaan kaaosta ja kaaoksen järjestäminen tarinoiksi on minulle vähemmän mielekästä kuin sen järjestäminen muodoiksi. Kukkia täynnä oleva omenapuu lapsuuteni kodin pihalla on kaunis, koska se on omenapuu ja kaunis vain hetken, kun se omassa järjettömässä elämässään työntää taivaalle kurottaviin oksiinsa miellyttäviä kukan muotoja ja pakkasen jähmettämiä omenoita. Minua ei kiinnosta niinkään kuka sen on istuttanut, sen tarina, vaikka olisin osa sitä. Olen vähemmistöä, mutta olen vähemmistöä, joka yrittää muistuttaa siitä, että taiteessa kestävintä ja kiinnostavinta harvemmin on ollut sisältö vaan tapa, muoto. Videopeleissä lähes kaikki on kiinnostavaa, mutta harvemmin tarinat. Samoin videopeleissä on paljon miellyttävää, mutta yksikään merkittävä asia kaikista miellyttävistä ei liity hyötyyn.
Ja lopuksi, se että pelaamista puolustetaan “hyödyllisenä”, kun loukkaannutaan taas kerran jostain uudesta väärästä mielipiteestä on lähinnä huvittavaa. Huvittavaa se on siksi, että kirjaimellisesti miljardeja euroja liikuttavan ja kenties kaikkein suosituimman taiteen harrastajat syöksyvät uhriutumisen kurimukseen, jos joku kehtaa sanoa, että heidän harrastuksessaan on jotain negatiivista. Tätä samaa olen kuunnellut ja lukenut arvioni mukaan 20 vuotta.
“Vinkki numero ykkönen”, kuten Pasi Viheraho sanoisi: videopelit eivät ole olleet enää pitkään aikaan alistetussa asemassa muihin taiteisiin nähden, eivät muualla kuin tiettyjen peliharrastajien päissä. Silti myytti poljetuista videopeleistä ja niiden raukoista harrastajista elää. Harva megabisnes on onnistunut luomaan ympärilleen näin suuren ymmärtäjien joukon, kokaiiniaddiktiossaan hekumoivien apologistien armeijan, joka näkee pelejä tuottavien megayritysten kaatuvan jos yksikin soraääni kuuluu joukossa. Kannattaisiko viimein siirtyä eteenpäin, olla yksinkertaisesti välittämättä? Ja mihin tällä pyritään, mikä riittää? Pitäisikö jonkun yleisesti arvossa pidetyn tahon antaa joku statuspalkinto pelintekijöille? Tai viisi? Tai sata? Oma Nobel pelikehittäjille? Booker-palkinto parhaalle pelikäsikirjoittajalle? Mitä väliä sillä on?
[1] Ennen kuin kukaan alkaa laittaa kommentteihin linkkejä kokeellisiin peleihin: kyllä, tiedän että niitä on olemassa. Ja progressiota on. Videopelit ovat juuri siksi kiinnostavia, koska pelikulttuurissa tapahtuu paljon; en ole mikään tulevaisuuspessimisti. Pelaan toisinaan edelleen ja seuraan pelimaailmaa. Mutta kokeelliset pelit eivät selvästi ole osa valtavirran ilmaisua. Sen lisäksi, ollaan hetki rehellisiä, taiteellisesti oikeasti kiinnostavia pelejä ei ole paljon. Huomio: tämä ei ole pois pelien arvosta peleinä. En ota siis siitäkään vastaan nurisevia kommentteja. Taiteellisesti kiinnostavien pelien vaje johtuu siitä, että videopelit erityisesti modernimmassa, tarinoita kertovassa muodossaan, ovat nuori taide, ja monet hyvätkin pelit ovat jumahtaneita formalistiseen ajatteluun, lapsellisiin (hyi, käytin sitä tabusanaa) tarinoihin, kultaiseen häkkiin. Koska niiden täytyy yleensä myydä massoille, riskit pyritään minimoimaan. Journey esimerkiksi on kokeellinen peli, mutta siitä on samalla tehty äärimmäisen visuaalisesti tyylitelty ja luonteeltaan new-ageistinen, jotta se ei haastaisi liikaa. Esimerkiksi Papers, Please taas on jo jännittävämpi, uhrausten peli.
[2] Tom Bissell: Video games: the addiction (The Guardian, 21.3.2010, haettu 21.10.2015)