Wes Craven (s. 1939) kuoli sunnuntai-iltapäivänä kotonaan. En yleensä kirjoita kuolleista, koska suurin osa vanhemmista ohjaajista on, etenkin kauhugenressä, niin kaukana uransa huippuajoista, että viimeisen 20 vuoden läpikäyminen olisi enemmän loukkaavaa kuin kunnioittavaa. Cravenin kohdalla tämä ei pidä paikkaansa. Olkoon tämä siis pelkän muistokirjoituksen sijaan viimeinen hurraa-huutoni miehelle, jonka vaikutus kauhuelokuvaan on niin paljon enemmän kuin hänen ohjaustöidensä summa.
T
he Last House on the Left, Cravenin esikoiselokuva, valmistui vuonna 1972. Vietnamista hitaasti toipuva Yhdysvallat kaipasi jotain uutta, joka toisi esille näkyvän politiikan alla kytevän vihan ja turhautumisen edellisen vuosikymmenen tapahtumia kohtaan. Tämä tapahtui lopulta käytännössä eksploitaation kautta, tarkemmin sanottuna blaxploitaation ja kauhun avulla. Jälkimmäinen, näistä kahdesta vähemmän poliittinen genre, käynnistyi törkyisämmässä muodossaan juuri Last House on the Leftin kautta.
Cravenin uusintaversio Ingmar Bergmanin Neidonlähteestä seuraa tuttua kaavaa; kaksi naista raiskataan ja tapetaan hyvin julmasti ja mitä yksityiskohtaisimmin kuvattuna, ja tekoihin syyllistynyt jengi päätyy parin mutkan kautta yöpymään toisen uhrin vanhempien luona. Vanhemmat saavat tietää totuuden ja kostavat verisesti. Bergmanin versiossa isä rakensi tämän jälkeen kirkon hyvittääkseen tekonsa Jumalalle ja luodakseen jotain kaunista maailmaan kaiken sen menettämän tilalle. Cravenin elokuva loppuu saavutettuaan tunnekliimaksinsa isän sahatessa pahisjengin johtajan kahtia moottorisahalla. Lopetuksen, ja oikeastaan muunkin elokuvan tylyys, sekä tapa riisua Bergmanin kuvaama tarina täysin kaikesta lyyrisyydestä, loi ensimmäisen monista Cravenin lähtemättömistä vaikutuksista sen ajan kauhuelokuvaan. Se onnistui myös samalla kuvaamaan varsin hyvin vähemmistöjen ja köyhempien kansalaisten turhautumista hallintoaan kohtaan, joskin tätä vahvasti alleviivaavat humorististen äänitehosteiden tahdittamat avuttomat poliisit ovat teoksen huonoin asia.
Tämä vaikutus johti, hyvässä tai pahassa, rape & revenge -alagenren syntymään, jolla oli suuri merkitys kauhuelokuvan siirtyessä suuremman, kenties aikuisemman (ja omalla tavallaan lapsellisemman) yleisön keskuuteen. Ennen näitä erittäin väkivaltaisia ja useimmiten ilkeitä elokuvia kauhu oli ollut pitkälti suurten tekijöiden (esim. Polanski, Hitchcock, jossain määrin Mario Bava, Wise) uutuuksien varassa pienempien filmien pyöriessä arthouse-teattereissa. 70-luvulla kauhuelokuva siirtyi arthousesta grindhouseen, ja yleisen mielipiteen genrestä laskiessa suosio sen kuin kiipesi. Tätä edesauttivat Last Housen jälkeen Cravenin oma The Hills Have Eyes, Tobe Hooperin yhä painajaismaisen vaikuttava The Texas Chain Saw Massacre, Meir Zarchin luokattoman huono mutta törkyasteikolla naurettavan korkealle nouseva I Spit on Your Grave, sekä tietysti John Carpenterin näihin muihin verrattuna varsin siisti ja väkivallaton Halloween.
Cravenista ei tietenkään voi kirjoittaa mainitsematta vuonna 1984 valmistunutta Nightmare on Elm Streetiä, mutta koen sen varsinaisen vaikutuksen elokuvamaailmaan olleen verrattain pieni, joskin se toimi suurena inspiraationa lukuisille nykyajan huippuohjaajille. Cravenin ensimmäinen elokuva aivan liian pitkään jatkuneessa sarjassa on ikääntynyt paremmin kuin muut aikansa slasher-edustajat, mutta klassikoksi sitä on vaikea kutsua. Toki Elm Streetit tahkosivat suunnattomasti rahaa, mutta ne olivat loppujen lopuksi vain slashereita muiden joukossa. On kuitenkin myönnettävä, että kaikista suuremmista slasher-sarjoista (Halloween, Child’s Play, Friday the 13th, Silent Night Deadly Night, Puppet Master, ja lista vain jatkuu) Elm Streetit ovat ainoita, jotka oikeasti pystyvät erottumaan joukosta, koska niiden murhaajana toimiva Robert Englundin esittämä Freddy Krueger voi paitsi heittää huonoa läppää kuin Brad Dourifin Chucky parhaimmillaan, myös tarjoilla samalla todella mielikuvituksellisia ja suoranaisen hulluja murhakohtauksia, jotka ovat itsessään kuin lyhytelokuvia. Tämän high concept -lähtökohdan takia sarja on saanut muita, perinteisempiä slashereita huomattavasti vähemmän surkeita kopioita tai rip-offeja.
70-luvun loppu ja 80-luku kokonaisuudessaan antoivat ohjaajalle mahdollisuuden todella venyttää osaamistaan sekä viihteellisen, vakavan että humoristisen kauhun parissa, mutta todellisia helmiä siltä ajalta on vaikea noukkia Elm Street pois lukien. Yksi elokuva kuitenkin erottuu vahvasti; voodoo-taikojen ympärillä pyörivä The Serpent and the Rainbow, jossa Bill Pullman matkustaa Haitille tutkimaan paikallisia zombeja. Elokuvassa tulevat esille Cravenin vakavamman tuotannon parhaat puolet: hänen kykynsä yhdistää fantasiaa ja todellisuutta juuri sopivissa määrin kaikille tuttuihin, yleensä lapsuudesta kumpuaviin, pelkoihin. Tässä tapauksessa voodoo-rituaalit antavat oivan syyn kokea oman ruumiinsa ja sen tuntemisen katoaminen. Tutut ruumiinosat tekevät vääriä asioita. Hukkumisen tunne välittyy katsojallekin. Käärmeitä ja muita eläimiä kiemurtelee milloin missäkin. Tämä kaikki ei kuitenkaan riitä. Hukkuminen ei sovi, vaan hahmoja pitää hukuttaa uskomattoman sakeaan, lähes mustaan vereen. Käärme ei voi olla pelkkä käärme, vaan kirjaimellisesti myrkyllisin sellainen joka käsiin saadaan. Ruumiin häpäisy ei voi olla pelkkää väkivaltaa, vaan sen pitää sijoittua genitaalialueille. Vaikka tähän kaikkeen heitetään mukaan zombeja, niiden toden teolla saapuessa peliin olo on jo niin ahdistunut, että se sopii hyvin kokonaisuuteen.
90-luvun koittaessa moni legendaarinen kauhuohjaaja teki uransa pahimpia virheitä. Carpenter siirtyi uransa parhaimpiin kuuluvasta Lovecraft-adaptaatio In the Mouth of Madnessista Escape From L.A:n kaltaisiin studiokalkkunoihin, Dario Argento teki pakkomielteisesti elokuvia joissa pääsi esittelemään tyttärensä rintavarustusta, ja eksploitaatiokauhugenren jossain määrin The Night of the Living Deadilla aloittanut George Romero siirtyi erinäisten epäonnistuneiden projektiensa jälkeen talviunille. Craven oli ehkä ainoa merkittävä, tässä vaiheessa jo niin sanotun vanhemman polven kauhuohjaaja, joka onnistui kipuamaan 90-luvulta voitokkaana, jälleen käynnistäen uuden trendin genressä: itsetietoisen kauhun.
Elm Street -sarjan 7. osana tituleerattu New Nightmare on suosikkini koko sarjasta. Niin sanottuun tosimaailmaan sijoittuvassa elokuvassa Heather Langenkamp, joka esitti ensimmäisen osan päähenkilö Nancya, esittää itseään uuden Elm Street -elokuvan esituotannossa, kun tässä vaiheessa jo campin huumorin puolelle lipsuneen Freddy Kruegerin huomattavasti ilkeämpi versio saapuu oikeaan maailmaan sekoittamaan pakkaa. Hollywood parodioimassa itseään ei ole mikään uusi juttu, mutta kauhuelokuvissa ei tähän mennessä oltu näin vakavasti itseään ottavaa versiointia tästä nähty – ainakaan sellaista, joka samalla perustuu oikeaan kauhusarjaan. Craven itse päätyy tarinaan merkittävänä osana avustamaan Heatheria Freddyn päihittämisessä. Koko elokuva tuntuu kommentaarilta siitä, millaisen taakan tämä elokuvasarja on siinä esiintyneille ihmisille aiheuttanut.
Merkittävämpi teos tällä saralla on kuitenkin vuonna 1996 valmistunut Scream. Screamin merkitys kauhulle, ja viihteelliselle nuorille suunnatulle elokuvalle yleensäkin, näkyy yhä. Kevin Williamsonin käsikirjoituksen suuri oivallus oli, että sen hahmot ymmärsivät joutuneensa kliseisen slasher-elokuvan keskiöön. He olivat paitsi nuoria ja kauniita, myös fiksuja ja verbaalisesti lahjakkaita. Tietoisuus tapahtumista ja heidän kykynsä havainnoida niitä kauhuelokuvan kontekstissa, toi uusia mahdollisuuksia ja henkeä tässä vaiheessa kuolemaa tekevälle alagenrelle. Murhaajien piti Screamia seuranneissa elokuvissa olla muutakin kuin hitaasti käveleviä puukkojunnuja, koska uhrit alkoivat taistella vastaan elokuvan ulkopuolisen maailman logiikan keinoin.
Paitsi kauhuelokuvalle, myös elokuvalle yleensä Scream tarjosi jotain mullistavaa dialoginsa muodossa. Se oli poikkeavaa alagenressä, jossa oli totuttu puiseviin näyttelijäsuorituksiin, ja se toimitettiin kuin Kevin Smithin elokuvissa ikään. Smithin elokuvien voi nähdä aloittaneen modernin supliikkipainotteisen elokuvadialogin trendin, mutta Craven ja Williamson toivat sen onnistuneesti pois “pelkästä” komediagenrestä. Diablo Codyn, Edgar Wrightin, David Fincherin ja lukemattomien muiden kaltaiset ohjaajat ja käsikirjoittajat noudattavat yhä näiden tekijöiden asettamaa esimerkkiä.
Craven onnistui Screamissa myös siinä, missä Williamsonin käsikirjoitus ei auttanut. Hän toi onnistuneesti ohjaus- ja etenkin leikkaustyylinsä 90-luvun lopulle. New Nightmaressa vielä esiintynyt 80-lukulainen ja teknisesti hieman huvittava camp-asenne oli tiessään puukkojen viiltäessä kirkkaissa tiloissa nuorta lihaa salamaleikkausten lomassa. Wes kaivoi sisältään oman Michael Baynsa ja loi elokuvan ajan nykynuorille, unohtamatta kuitenkaan sitä, että toimiva, tiivis rytmitys on kauhuelokuvan A ja O. Scream on vanhentunut tavattoman hyvin, ja on yhä varsin intensiivinen katselukokemus, jos joku sitä ei vielä ole nähnyt.
Sen kaksi jatko-osaa eivät sytyttäneet tulta minkään alle, ja ohjaajana Cravenin 2000-luvun tuotanto on ehdottomasti parasta jättää omaan arvoonsa. Lentokonetrilleri Red Eye on lähinnä huomattava erinomaisen, romanttista komediaa vihjailevan trailerinsa ansiosta, ja ihmissusikauhu Cursed on sitä nolointa CGI-kauhua, mitä studiot vuonna 2005 pukkasivat pihalle. Näistä epäonnistumisista huolimatta miehen ura tällä vuosikymmenellä on kaukana hukkaan heitetystä, sillä hän onnistui aloittamaan vielä kerran trendin, tällä kertaa tosin tuottajan roolissa.
Marcus Nispelin The Texas Chainsaw Massacren ja Andrew Douglasin The Amityville Horrorin suuren menestyksen myötä Craven oli halunnut teettää The Hills Have Eyesista uusintaversion. Hän oli itse tuotannossa varsin merkittävässä roolissa, ja löysi lopulta sopivan ohjaajan päivittämään autiomaahan sijoittuvat mutantit vastaan ihmiset -taistelun nykypäivään; Alexandre Ajan. Olen kirjoittanut tämän teoksen vaikutuksesta modernin kauhun kuvaustapaan aiemminkin, ja totean saman yhä; ilman Ajan ja leikkaaja Baxterin työtä suurin osa nykykauhusta olisi ilman vastaavanlaisen mullistajan ilmestymistä yhä tavattoman tylsää, suorastaan hidasta tarpomista läpi pakkopullalta tuntuvien murhien. Ajan uusintaversio teki näistä murhista toimintaa, elämää suurempia set-piecejä, jotka silti asetelman ja väkivaltansa määrän takia tuntuivat inhottavilta, vääriltä. Niistä välittyy sama tunne, jonka Craven oli itse vuosikymmeniä aiemmin tuonut valkokankaille esikoiselokuvallaan. Tätä tunnetta ja tyyliä modernit kauhuelokuvat Maniacin uusintaversiosta You’re Nextiin yrittävät tuoda esille, ja trendi jatkuu varmasti pitkälle tulevaisuuteenkin.
2010-luvulle siirryttäessä olisi ymmärrettävää asettaa Craven mielessään jo sivuun ohjaajana, mutta miehen viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Scream 4 yllätti suuresti. Vaikka teos näennäisesti vain jatkaa ensimmäisen osan linjaa, pystyi ohjaaja vielä 72-vuotiaanakin päivittämään elokuvan mise-en-scénen nykypäivään. Elokuva vilisee sosiaalista mediaa, found footagea ja tylyä tunnetta siitä, että ilman ensimmäisenä mainittua kaikki olisi paremmin. Jos jakelija Dimension Films ei olisi vaatinut elokuvaan positiivista loppua, viimeisenä otoksena olisi toiminut kuuluisuuteen addiktoituneen murhaajan voitto häntä estäneistä viranomaisista ja tarinan päähenkilöisttä, päätyessään vihdoin kaikkien sosiaalisten medioiden ykköspuheenaiheeksi elokuvan loppupuolen verilöylyn ainoana selviytyjänä.
Pitää mainita myös, että elokuvan suorastaan mieletön alkukohtaus on yksi 2010-luvun kauhun suosikkijuttujani, ja toimii etenkin näin Cravenin uraa tarkastellessa New Nightmaren jatkumona, kritiikkinä kauhuelokuvan itsetietoisuuden kasvamisesta naurettaviin mittasuhteisiin. Tämä voisi näyttäytyä varsin negatiivisessa valossa jos koko muu elokuva jatkaisi samalla linjalla ja täten olisi tämän itsetietoisuuden jatkumossa läsnä, mutta koska Scream 4 on varsin maltillinen tällä saralla alkunsa jälkeen, se toimii juuri niin kuin pitää.
On surullista, että Craven poistui keskuudestamme jo nyt. Miehen mittavasta elämästä huolimatta se tuntuu liian lyhyeltä, koska kyseessä on ehkä ainoa kauhuohjaaja, joka onnistuneesti liikkui vuosikymmeneltä toiselle, muovaten omaa tyyliään, mutta pitäen teoksensa omaleimaisina, asettaen matkallaan uusia suuntauksia suorastaan vahingossa. Kukaan muu ei ole onnistunut tässä yhtä hyvin, koska toisin kuin Craven, esimerkiksi Carpenter tai Argento eivät tunnu ymmärtävän, että kauhu on loppujen lopuksi ympäristönsä tuote, joten he ovat jämähtäneet paikoilleen omaan aikakauteensa ja uskovat ihmisten haluavan lisää samaa. Wes Craven ymmärsi, että kauhu on elokuvagenrenä uniikki siinä mielessä, että se toimii parhaiten aikalaiskatsojalle, koska siinä on kyse ympäröivän maailman peilaamisesta tavalla, josta katsoja saa tunteellista nautintoa. Oli kyseessä sitten tukahdutettujen turhautumien purkaminen, omien alati mukana kulkevien pelkojen kohtaaminen tai modernin elämän realiteettien ymmärtäminen, Craven oli paikalla. Nyt hän ei enää ole. Se on suuri sääli ja menetys.