Moderni rakkauden turhuus La La Landissa

Mistä tahansa elokuvasta puhuminen ilmiönä on markkinointikoneiston orjaksi päätymistä. Elokuvan ympärille nouseva, usein teollistettu, kulttuuri voi kuitenkin nostaa sen kuvaston ilmiömäiseksi, toisin sanoen hyperkaupalliseksi roinaksi. Tällöin elokuvasta irrotetut komponentit tulevat vastaan meemeinä sosiaalisessa mediassa ja mauttomina t-paitoina supermarketin vaateosaston ohittaessa.

Toisinaan markkinointifirmojen kohteeksi ottama teos ei suoraan sovellu tällaiseen perinteiseen Star Wars -henkiseen tuotteistamiseen. Elokuvan ollessa riittävän suuri hitti se on kuitenkin pakko – kuten sarjamurhaajan on vain pakko pukeutua pelleksi ja leikata ihmisiltä tarpeellisia elimiä irti – sovittaa tähän muottiin jollain keinolla.

Viimeisin tällaisen toimen uhri on Damien Chazellen Oscar-hitti La La Land, josta pidetään kesäkuussa sinfoniaorkesterin säestämä meganäytös Hartwall Arenalla. Pienellä 30 miljoonan budjetin musikaalilla on saatu aikaan lähes 400 miljoonaa maailmanlaajuisesti tuottanut hitti. Ryan Goslingin ja Emma Stonen yhteenlasketulla nimiarvolla tuskin tuollaisia lukuja vetäisi (lippuluukuilla tämän todistivat molemmilla erikseen Nicolas Winding-Refnin tunnelmapööpöily Only God Forgives & Woody “Ällö” Allenin nuoren lihan kuolauseepos Magic in the Moonlight), ja musikaalit vetävät itseisarvoisesti lähinnä teatterifaneja elokuvateattereihin, joten Chazellen elokuvassa on pakko olla jotain muutakin vetovoimaa.

La La Landin nähneille (muiden, etenkin juonipaljastusherkkien, kannattaa lopettaa lukeminen nyt) on varmasti selvää, että Chazellen käsikirjoitus on käytännössä uusintaversio Jacques Demyn Cherbourgin sateenvarjoista. Molemmat elokuvat kertovat tunteita pursuavan romanssin kokevasta pariskunnasta, joka päätyy lopulta erilleen vain kohdatakseen toisensa jälleen useita vuosia myöhemmin haikailevin katsein.

Romantiikan kasvot kahdelta vuosikymmeneltä.

Tämä epilogina toimiva jälleennäkeminen on kuitenkin oiva hetki korostaa sitä, mitä Chazelle on lisännyt Demyn tarinaan. Cherbourg on heittämällä maestron realistisimpia musikaaleja, jossa varsinaisia erillisiä musikaalikohtauksia ei ole, vaan kaikki lauletaan kuin oopperassa ikään. Musiikki on elämää. Täten varsinaista fantasiaa Cherbourgissa ei nähdä. La La Land taas edustaa perinteisempää musikaalia, jossa hahmot toisinaan puhkeavat lauluun ja tanssiin hetkinä, jotka kuvastavat heidän mieltensä syvimpiä sopukoita tai idealisoivat sen hetkisiä tapahtumia.

Epilogi antaa täten Chazellelle mahdollisuuden jättää jälkensä Cherbourgin kulttuuriperintöön lisäämällä itsessään aina yhtä sydäntä raastavaan kohtaukseen Martin Scorsesen New York, New Yorkilta lainatun, tilanteen katkeruutta suorastaan megalomaanisiin mittasuhteisiin korostavan tanssinumeron, jossa viiden minuutin ajan seuraamme fantasiaversiota päähenkilöiden elämästä, jossa he eron sijaan jatkoivat matkaansa pariskuntana, tanssien läpi elokuvalavasteiden ja uuden elämän saattamisen maailmaan. Kaikki päättyy kuitenkin samaan baariin jossa jälleennäkeminen tapahtuu, voivotteleviin katseisiin jollaisia Stone ja Gosling ovat syntyneet päästämään valloilleen.

Lopetus on vallaton, tunnemaailmaltaan kuin raiteiltaan jatkuvasti enemmän suistuva pikajuna. Ero Demyn suuria tunteita pienillä eleillä kertoneeseen tarinaan on raju, peruuttamaton. Tämä rajuus tuntuu kuitenkin lieveilmiöltä vastaavalla rankkuudella Whiplashin yhteydessä uransa tehneen Chazellen astumisesta puikkoihin. Se on hänen tyyliään. Se ei itsessään kerro elokuvan yllättävästä suosiosta mitään. Tämän suosion avain on ohjaaja-käsikirjoittajan toinen merkittävä lisä Demyn alkuperäiseen: modernisointi.

En tarkoita tällä sitä, että tarina sijoittuu 50-luvun Pariisin sijaan moderniin [1] Los Angelesiin tai sitä, miten yksi elokuvan tarinakaarista johtaa Goslingin hahmon soittamaan dubstepahtavaa fuusio-jazzia. Tarkoitan La La Landin asenteita.

Demyn tarina kuvastaa tekohetkensä romanttisia ihanteita; päähenkilöt Geneviève ja Guy rakastavat toisiaan ja haaveilevat avioliitosta ja lapsista. Molempien unelma on perustaa perhe rakkaansa kanssa. La La Landin Mia ja Sebastian haaveilevat menestyksestä; Mia haluaa olla kuuluisa näyttelijä, Sebastian taas haaveilee omasta jazz-klubista. He ovat uraihmisiä, moderneja länsimaalaisia kansalaisia.

Romanttisen miljöön kaksi aikakautta.

Olennainen ero on, että Cherbourgin sateenvarjoissa Algerian sota ja sosiaaliset paineet estävät perhe-unelman toteutumisen, kun taas La La Landissa itse romanssi on este näille haaveille. Se ei koskaan korvaa niitä. Unelmien toteutuminen vaatii lopulta pariskunnalta kompromissin eron muodossa. Tämän kompromissin tekeminen on elokuvan todellisen romantiikan ytimessä. Parisuhteen kautta Mia oppii toimivansa näyttelijänä parhaimmillaan tarinaniskijänä, ja käyttää tätä oppia menestyäkseen romanssin päätyttyä. Asettamalla nämä unelmat romanssin edelle charmia uhkuvassa dialogikohtauksessa La La Land typistää tietynlaisen modernin asenteen; unelmointi on romanttisempaa kuin itse rakkaus.

Unelmoinnin tärkeydestä laulavat hahmot unelmien kaupungiksi kutsutussa miljöössä toteuttamassa unelmansa rakkautensa uhraamalla on varsin paksua, mutta kuten todettua, se on Chazellen juttu. Unelmointia idealisoidaan paljon siirappisempiin mittasuhteisiin kuin mitään triviaalia rakkautta. Epilogin voivottelu kaikesta menetetystä herättää kysymyksen siitä, oliko eropäätös sittenkin väärä, mutta molempien hahmojen halukkuus poistua tilanteesta kielii, että vastaus on heillä jo tiedossa.

Romantiikan kääntäminen uran ihannointiin rakkauden sijaan on elokuvan kärkevin sanoma, Chazellen keino kommentoida modernin maailman muuttumista Demyn tragediasta kohti tilaa, jossa pienemmillä tragedioilla pyritään estämään suurempia. Valitettavasti tämän muutoksen olemassaolon huomaa vain Demyn alkuperäisteoksen tuntemalla. Suurelle osalle yleisöstä La La Land on oodi nyky-Hollywoodille ja moderneille uramyönteisille asenteille, vaikka todellisuudessa sen voisi nähdä tällaisen maailman tuomitsevana. Kiven alta löytyvän sanoman ymmärtää sinänsä, koska Busby Berkeleyn show-musikaaleille kunniaa tekevä 30 miljoonan vastaava elokuva vuonna 2016 olisi varmasti pirun vaikea rahoitettava, jos se sanoisi mitään edes etäisesti kiistanalaista. Lopputuloksena saadaan asenteillaan kassamagneetiksi nouseva moderni romanssi, joka lellii siihen rakastuvia ihmisiä katsoen samalla heitä paheksuvasti.


[1] Termi moderni on tässä hyvin löysä, koska Chazellen kuva enkelten kaupungista on kuin imelimmän lehtihyllyissä lojuvan vintage-muotia käsittelevän aviisin sivuilta.

Share

Miikka Mononen

Keravalainen pummi. Kirjoitan elokuvista. Formatiiviset sellaiset minulle ovat Jason Reitmanin Juno ja John Carpenterin Halloween. Ilahdun aina erilaisuudesta, vaikka se saavutettaisiin pöhköin keinoin.

Lisää luettavaa: