Mom (1991)

Maa: Yhdysvallat; Genre: Kauhu, komedia; Ohjaus: Patrick Rand; Käsikirjoitus: Patrick Rand, Kevin Watson; Kuvaus: David Sperling; Leikkaus: Patrick Rand; Sävellys: Ernest Troost; Näyttelijät: Mark Thomas Miller, Jeanne Bates, Brion James

Viileän jouluyön ilmastoon nähden kevyesti pukeutunut, vahvasti meikattu tyttö nappailee brenkkua ja polttelee spaddua helakanpunaisella matka-arkulla istuen. Lähellä tuppisuuna hengailevalle, nahkarotsiin ja pilottilaseihin sonnustautuneelle miehelle Jeesus-lapsen syntymän merkeissä tarjottu viinahuikka laukaisee katsojan sisällä piilevän pikku tuomarin. Ojennetun pullon sijaan äijä tarttuu naiseen, raahaa hänet syrjään ja repii tältä takin auki. Juuri kun moralistin inhopata on pulppuamassa yli äyräidensä pian todistettavan seksuaalirikoksen vuoksi, paljastaa hyökkääjä keltaiset silmänsä, muuttuu torahampaiseksi hirviöksi ja ryhtyy tyydyttämään ruokahaluaan.

Kohtauksesta siirrytään pyhien viettoon valmistautuvaan taloon. Poikaansa Clayta ja tämän tyttöystävää odotteleva herttainen, valkohapsinen äitimuori poistaa rasvasta tirisevää kalkkunapaistia uunista. Iloisen perhetapaamisen päälahjaksi nousee miniäkanditaatin raskaus – pahaenteinen uutinen, sillä töllötin kertoo taustalla kolmen lasta odottaneen naisen raaoista murhista. Pian huvilan kello soi ja ovella seisoo alivuokralaiseksi muuttava, aurinkolasien taakse sokeat silmänsä piilottava Nestor Duvalier.

Kauhuelokuva on Mélièsin päivistä lähtien esittänyt sydämensä Borgin solaan haudanneelle fanaatikolle mitä villeimpiä visioita alitajunnan pimeyksistä. Demonien, vampyyrien ja Frankensteinin lukemattomien hirviöiden tapaisten perinteisyyksien ohella on mielikuvitus loihtinut valkokankaille ja televisioruuduille toinen toistaan absurdimpia, komiikan ja takaraivossa tykyttävän pelon välimaaston haudoista nousseita olentoja. Osansa ovat saaneet niin ihmisiä syövät sängyt, verta imevät moottoripyörät, järvessä seilaavat tappajalevälautat kuin torahampaiset kortsut. Helposti hölmönä ylilyöntihuumorina kuitattavien ideoiden taustalla saattaa kuitenkin piillä myös jotain muuta – vai olenko ainoa, joka elämänsä aikana on vessanpöntölle istuessaan jostain käsittämättömästä syystä kurkistanut ensin sen sisälle?

Lähinnä leikkaajana työskennelleen Patrick Randin ainut IMDb:n kreditoima ohjaus Mom ammentaa aiheensa peloista ehkä ahdistavimmasta, läheisen perheenjäsenen paljastumisesta hirviöksi. Idea nyt on kaikkea muuta kuin uusi, muiden muassa vanhoista ihmissusielokuvista tuttu. Mom on myös muilta osin hyvin lähellä lykantropiakauhua, vaikkei täydenkuun ja hopealuodin kaltaisia peruspiirteitä sisällä. Haitin ex-diktaattorin sukunimellä siunattu Nestor itse kutsuu puremalla tarttuvaa sairauttaan kantavia lihansyöjiksi: ”Vampyyri, ihmissusi… ne ovat kaikki samaa.” Järkyttyneen vuokranantajansa kaltaisekseen muuttava naurava peto on immuuni salaisuudestaan jyvälle päässeen Clayn väkivallalle, mutta katoaa tästä maailmasta jouduttuaan kosketuksiin kaasuliedestä roihahtaneiden liekkien kanssa. Puhdistava elementti, tuli, saadaan siis ratkaisuksi ongelmaan jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen.

Dilemma syntyy Nestorin kuoleman ja äidin todellisen purukaluston selviämisen jälkeen. Vaikka Clay tietää tämän olevan samanlainen, lihalla ja verellä nälkäänsä tyydyttävä hirviö, voiko tuhoa levittävän mutta rakkaan ihmisen päivät päättää yhteisen edun vuoksi? Poika lukitsee – tulevan vuoden Braindeadia ennakoivasti – synnyttäjänsä yläkertaan yrittäen näin pitää tämän poissa kaduilta ja pahanteosta. Tyhjän vatsan synnyttämät tuskaiset huudot saavat Clayn kuitenkin kamppailemaan ihmisarvon merkityksen kanssa: onko oikein tyydyttää äidin tarpeet alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvan, kuten kodittoman tai prostituoidun kustannuksella?

Momin voi halutessaan nähdä allegoriana länsimaiden ja kapitalismin harjoittamasta riistosta. Iso, muoviselta näyttävien palmujen reunustama kaksikerroksinen puurakennus on pihoineen ja joulunpunalla koristettuine puhtaanvalkoisine sisuksineen suoraan amerikkalaisesta unelmasta. Kaltereilla suojattu, lämpöä tulviva unelmakoti ei kuitenkaan pysty pyörimään ilman ulkomaailmasta, ryysyköyhälistön täyttämiltä kaduilta haettua välipalaa. Clayta pystyy vertaamaan koneiston mekanismin toimintaperiaatteisiin havahtuvaan kansalaiseen, joka tajuaa mille idylli on rakennettu, muttei tiedä mitä tehdä asialle ilman oman maailmansa romahtamista. Hän on punaisen pillerin nielaisija, joka äkisti tiedostaa oman hyvinvointinsa rakentuvan kestämättömille arvoille; ihminen joka käsittää asuttamansa palatsin alakerran olevan liekeissä, mutta sammutustaitojen puutteessa yrittää sopeutua elämään yläkerran huoneistossa ja unohtaa väistämättä portaisiin leviävän tulipalon saavuttavan pian myös hänet.

Näin tulkitsevalle herkullista todistusaineistoa tarjotaan runsaasti. Synneistään kiinni jäänyt äiti kysyy pojaltaan: ”Mikset vain hyväksy sitä, mitä et voi muuttaa?” Edellinen katselee ikkunasta ulkona kulkevia ihmisiä huuliaan lipoen: elävien persoonien sijaan nämä ovat hänelle vain ravintoa, polttoainetta oman taipaleensa jatkamiseksi. Amerikka-peiton päälle nalle tyynynään peitellyllä, aiemmin elämässään pärjänneellä Claylla käynnistyy laskusuhdanne: silmien avaamisen ja äidin suojelun myötä menevät työ, nainen, viittä vaille myös järki. Ovatko maailmantilanteen tiedostavan ihmisen asiat monesti tätä paremmalla tolalla hänen tajutessaan monen tarjolla olevan duunin turhuuden ja suoranaisen haitallisuuden; yrittäessään pitää psyykettään kasassa illuusion keskellä vaeltaessaan; vaikuttaessaan unessa elävien kanssaihmistensä silmissä lähinnä friikiltä? Reportterina toimiva Clay joutuu tietämistään faktoista huolimatta raportoimaan (kaikkialla alati auki olevissa) televisioissa mutsinsa tekemistä veriteoista, kuin olisi yhtä ulalla tapausta selvittävän mustaihoisen poliisin kanssa. Muotitietoiset, kasarin karmivimpia kampauksia ylpeydellä kantavat toimittajattaret eivät voi olla tuomatta mieleen erään kotimaisen naistenlehden pokerinaamalla tehtyä ”Näin syöt 50 eurolla viikossa” -juttua: aivan yhtä vieraantuneita nämä tuntuvat ympäröivästä todellisuudesta olevan. Lopulta nurkkaan ajetun instituution pää ei hengissä säilyäkseen säästä edes läheisiään, murkinoidessaan visiitille saapuvan tyttärensä heti Clayn silmän välttäessä.

Tai sitten elokuva on vain yksi turhia funtsailematon, sentimentaalisesti virittynyt kauhufarssi muiden joukossa. Niin tai näin, korneja hetkiä filmistä ei ainakaan puutu. Oli kyse sitten peitellystä kauhuntunteesta tahi vekkulitivolin näyttämöllä tapahtuvan surrealistisen näytöksen vilpittömästä hölmöydestä, en voinut olla nauramatta satukirjamaisen pullanpaistajamummon muristessa varjoissa tai repiessä silmät kiiluen sivukadulla spurgun lihaa suuhunsa. Tätä seuraava raivokas dialogin vaihto pojan kanssa on sekin käsittämätön: ”Sinä tapoit juuri jonkun! Ja söit hänet!” ”Anna minun selittää.” Kohta Clay, äiskä ja Nestor matkaavat huvilalle silittelemään koiraa, kolmikosta jälkimmäisen todetessa heidän olevan nyt yhtä isoa perhettä. Replikointi pysyy samanhenkisenä läpi leffan. Parhaita paloja käsikirjoittajan, ohjaajan ja näyttelijöiden päiden kopautuksista on esitettävinä useita: Nestorin ällistyneen ärtynyt ”Whatta hell you think you’re doing?!” -tokaisu Clayn yrittäessä soittaa poliisille, tämän suoraan sydämestä kumpuava ”Oooooo!” -sotahuuto, yhtä kukkaroa toisella täyttävän perukkipään rintoja nostattava myyntipuhe ”I’m Beverly and these are my hills”, unohtamatta tietenkään alakertaan laskeutuvan Nestorin käheä-äänistä toteamusta ”Something is burning”, samalla kun salamat välähtävät tämän selustassa olevassa akkunassa.

Hölmöjen, vilpittömän vakavasti lausuttujen vuorosanojen ohella eräs tärkeä tekijä tahattoman komiikan saralla on Clayta tulkitseva ex-henkivartija ja -portsari Mark Thomas Miller. Tämän eläytyminen tuo vahvimpina hetkinään  mieleen Tommy Wiseaun käsityksen dramaturgiasta. Bikini Inspector -printillä koristellussa t-paidassa huojuva pökkelö tuntuu elelevän jossain täysin omassa ulottuvuudessaan, nukahtaa äitiään vahtiessaan sillä samalla hetkellä kun painaa päänsä tyynyyn ja ilmeisesti nauttii hyvän miehen pärställään myös ilmaisista juomista – tai ainakaan ei hämyisässä kapakassa joudu maksamaan laskuaan. Mölli ei tajua edes halvaantua mäiskähtäessään lopussa toisen kerroksen ikkunasta niskat edellä nurmeen. Momin julkaisuvuonna onnettomuudessa vammautuneen Millerin lisäksi mieleen jäävimmästä suorituksesta vastaa äitinä nähtävä (marraskuussa tasan 10 vuotta sitten edesmennyt) Jeanne Bates. Kuvausten aikoihin 70 ikävuoden kieppeissä olleen pitkän linjan näyttelijättären vetoa katsellessaan on vaikea päättää itkeäkö vaiko nauraa, tämän pompatessa poikaansa puolustaessaan Nestorin selkään tai ulistessa suukapulassa sänkyynsä kahlihdittuna.

Merkittävää roolia vetää myös kreditoimatta jäävä bulldog-näyttelijä. Hän edustaa hiljaisena sivullisena kansakunnan vaiennettua omaatuntoa, joka näkee kyllä kaiken, mutta jota itseään ei satunnaisia rapsutuksia lukuun ottamatta liiemmin noteerata. Hän on talossa alati läsnä, todistaen liki jokaisen veriteon, katsojan tapaan lähinnä hiljaa vierestä seuraten, tapahtumiin reagoimatta. Koira on se, joka saa syödä muiden tähteet lattialta ja jonka huomaamattomuus tärkeämpien (symbolisesti ihmisten) silmissä tiivistyy loistavasti kohtauksessa, jossa ilolintu heittää takkinsa tämän päälle: niin mitättömästä olennosta on kyse, ettei sen olemassaoloa edes tajua ennen rotsin karkuun kömpimistä. Sen ainoan kerran, kun eläin avaa suunsa ja yrittää varoittaa uhkaavasta vaarasta, Nestorista, hänen murinansa kaikuu kuuroille korville. Koira huomataankin parhaiten vasta tämän ryhtyessä maistelemaan äidin jäljiltä löytyviä, poltettavaksi aiottuja ruumiinosia: älä tunge nokkaasi liian likelle asioita, jotka eivät sinulle kuulu. Lopulta tarkkailija katselee yhtälön lopputulosta, savun ja veren tahrimaa, ruumishuoneeksi muuttunutta asuntoa – yhä saman tympeän välinpitämättömyyden vallassa.

Tehosteiden osalta Mom on melko vaatimaton. Efektejä kompensoidaan tietoisilla leikkausratkaisuilla. Esimerkiksi hirviöksi muuttumisen prosessia ei nähdä tapahtuvan kameran edessä yhtä ainutta kertaa. Gore jää pitkälti siellä täällä vilahteleviin irtojäseniin, mullasta kuplivaan vereen, tikkailta putoavan työmiehen hauikseen uppoavaan poranterään. Kliseisiä kohtauksia – kuten salamaeditointi pedon hyökkäyksestä pihviin iskeytyvään lihakirveeseen – ei ole konseptista unohdettu. Toisaalta pätkään on taiottu jokunen näyttävä kuva, kuten juoppo keskellään pimeyden ytimeen sulautuvat äiti ja Nestor. Elokuva on velkaa yhdelle sun toiselle kauhukaanonin merkkiteokselle, sisältäen viittauksia aina Psykosta Manaajaan. Suurimmaksi esikuvaksi lienee kuitenkin väitettävä vuoden 1988 länsieurooppalaista Rabid Granniesia, kertakaikkisen sairasta splatteria lapsia kartanossa jahtaavista, demonin riivaamista mummoista. Viitteitä Punahilkankin tarinaan on löydettävissä.

Kaikessa makaaberiudessaan ja jumalattomassa tragikoomisuudessaan Mom on lopulta surullinen elokuva. Itkevän viulun ja haikean pianon säestämä filmi päättyy berserk-kohtaukseen ajautuneen äidin viime hetkellä lopullisesti tajutessa, millaiseksi pedoksi on muuttunut. Hän laskeutuu yöpaita veressä elokuvan mahdolliseksi avainnäyttämöksi miellettävät portaat alakerran todellisuuteen ja uhraa viimein sielunsa talon sydämen, keittiön, symbolisille helvetinlieskoille. Viimeisessä kuvassa kamera kääntyy tallentamaan taulua, jossa tuttu kolmikko poseeraa samaisten rappusten kaiteeseen hymyssä suin nojaten.

Share

Joonatan Nikkinen

”Can I ask you a question? Who gives a fuck what you think?” -Freddy Krueger

Lisää luettavaa: