Puolalaista syntyperää oleva Andrzej Zulawski on käsitellyt 12 pitkää elokuvaa kattavan uransa varrella kerta toisensa jälkeen avantgardistisin keinoin kahta vakioteemaansa – väkivaltaa sekä rakkautta. Zulawskilla on tapana pureutua aiheisiinsa ronskilla kädellä, brutaalien kohtausten sekä jesusfrancomaisen alastomuuden avuin, vailla valtavirran kumartelua. Tämän myötä hänen on onnistunut pysyä tuotantonsa kiistattomasta taiteellisuudesta sekä kauneudesta – kuin myös kauheudesta – huolimatta varsin hyvin mainstream-yleisön tavoittamattomissa. Surullista tässä on se, että jopa nykypäivän DVD- ja internet-ylitarjonnan keskellä ohjaajan erinäisten filmien löytyvyys on vaikeammin tavoitettavissa kuin vastakkaisen sukupuolen huomio keskiolutkuppilassa. Kirjoitushetkellä valtaosa inhimillisesti hinnoitelluista, digitaalisessa formaatissa julkaistuista Zulawskin elokuvista tuntuu tulevan Etelä-Koreasta.
Inhimillistä ei kuitenkaan ole näiden lättyjen rankka sensurointi eritoten paljaan pinnan osalta. Korealaislaitosten vakiolisäaineena saa lievimmillään nauttia runsaasta strategisten pisteiden blurrauksesta, pahimmillaan leffan rehdistä minuuttikaupalla saksimisesta. Jälkimmäinen onnettomuus on kohdannut myös Zulawaskin kuudetta ranskalaisohjausta My Nights Are More Beautiful Than Your Days (Mes nuits sont plus belles que vos jours). Vaikkei yhtyisikään italialaisohjaaja Joe D’Amaton kommenttiin ”sensuuri on hevonpaskaa”, on tämän tasoinen leikkely katastrofi jo pelkästään siinä mielessä, etten ainakaan aikoinani elokuvan ostohetkellä ks. pätkästä muuta englanniksi käännettyä versiota onnistunut löytämään.
My Nights Are More Beautiful Than Your Daysin perusasetelma on rakkauskertomus aivosairauden hitaasti tappaman – ja samalla tältä myös järjen sumentavan – Lucasin (Jacques Dutronc) sekä äitinsä kontrollissa elävän meedio Blanchen (Sophie Marceau) välillä. Pariisin bulevardeilta merenrantahotellin käytäville siirtyvän romanssin tarinajuoni ei kuitenkaan ole tälle elokuvalle sen tärkeämpi kuin vastaava kidutuksen esittämiseen erikoistuneelle naziploitaatio-genrelle. Fimin olemassaolo pohjautuu pikemminkin kahden keskushahmonsa välisen kemian kehittymiseen, sekä näiden välillä varsin sekavana lentävään dialogiin. Henkilökohtaisista demoneistaan kärsivällä parilla on polttava tarve rakastaa sekä tulla rakastetuiksi. Tämä ei kuitenkaan ole yksinkertaista traumojen kaivellessa sisintä, keskellä kylmää yhteiskuntaa, jonka kuorituilla asukkailla on tapana paljastua pintansa alta hyväksikäyttäjiksi tai sairaiksi pervertikoiksi. Maailmassa, jossa rakkauden syvin tunnustus ja läheisyyden äärimmäisin ilmiö, seksi, on mekaanisen pateettista suorittamista vailla tunnetta.
Mahdollisuus naamioiden pudottamiseen saadaan ennen kaikkea Blanchen selvännäkijänkykyjen kautta, joilla tyttö transsiin vajotessaan viihdyttää iltaa istumaan saapuvia vieraita värikkäästi loistavissa yökerhoissa. Nämä esitykset ovat rankkoja paitsi kohteeksi valituille ihmisille, myös kiertävän shown vetonaulalle itselleen. Menneen ja tulevan salojen raottuessa ja asiakkaiden muiden muassa harrastamien seksuaalisten kieroutumien paljastuessa vajoaa Blanche yhä uudestaan lapsuutensa ahtaaseen keittiöön ja siellä harjoitetun perheväkivallan keskelle. Samoin Lucasin täytyy pala kerrallaan koota nuoruutensa ja palata katselemaan vanhempiensa traagista kohtaloa lammen rannalle, jolla syvät tunteet kerran tuhosivat hänen perheensä.
Filmin dialogia mukaillen Zulawski esittää rakkauden vetenä, joka hukuttaa siihen joutuvan. Negatiivisten muistojen, epäonnistuneiden ihmissuhteiden sekä koetun oman käden oikeuden kalvaessa mieltä usko onneen toisen henkilön kautta käy koetuksella ja alkaa vaikeudellaan saavuttaa liki surrealistisia mittoja. Tanssi, elokuvissa käynti tai yhdessä lounastaminen saavat ivallisen merkityksen nopeatempoisen keskustelun lomassa.
Eilispäivän väkivallan ohella vanhemmilta voi oppia myös muuta, kuten irtosuhteiden suoman lihallisen tyydytyksen. Kärjistetyimmillään tämä nähdään kohtauksessa, jossa Blanchen äiti harrastaa seksiä – luoja ties minkä hiipparin kanssa – käytännössä tyttärensä silmien edessä. Maailma ilman tunteita turruttaa, mitä on asetettu symboloimaan Blanchen jauhama purukumi. Pinkki purkka on eittämättä hetken hyvää, mutta pian sen maku on tyystin kadonnut. Blanchen ja Lucasin tapailu alkaa vasta tytön laittaessa mällin taskuunsa. Elokuvan äärimmäisen kauniissa loppukohtauksessa Blanchen toteaa rakkaalleen, ettei ihminen joka syö purukumia pysty nauramaan ja pudottaa pureskelemansa palan onnellisen musiikin saattelemana meren aaltoihin.
Värien merkitys on My Nights Are More Beautiful Than Your Daysissa keskeisellä sijalla. Päällisin puolin voisi väittää Lucasin edustavan valkoista, puhtauden väriä, Blanchen taasen elämää symboloivaa vihreää. Järkeilyynsä kuolevan miehen yllä nähdään vaaleaa, joka myös hallitsee tämän asuttamia sviittejä, siinä missä naisen taival verhoutuu samalla tavoin vihertävään, aina lakanoita myöten. Värien tarkoituksena on paikata toisiaan, tehdä kaksikosta eheä. Blanchen tuskaisia rakkaudenkipuja seurataan vaalealla rannalla pilvien alla ja hänen nuoruuden onnettomuutensa tapahtuu keittiössä, siinä missä Lucasin lapsuus päättyy metsän ympäröimän veden äärellä. Sulautuminen rakkauden avulla yhteen tehdään viimein erittäin selväksi lauseella ”vaikka olemme niin erilaisia, yhdessä olemme kokonainen.”
Zulawski sukeltaa alitajuntaan myös henkilöidensä mieliä peilaavan surrealismin avulla. Lucasin taudin poikima hulluus mahdollistaa jo itsessään omituisen ilmapiirin tämän levottoman käyttäytymisen myötä, miehen naputellessa käsissä pitelemillään kengillä pöytää, kontatessa hotellin aulassa lakanaan kääriytyneenä tai horistessa milloin mitäkin sekavaa. Hänen mielentilansa havainnollistetaan jo ensimmäisessä otoksessa, psykedeelisin värein vilkkuvassa aivojen magneettikuvassa. Konkreettisimmillaan surrealismilla kuitenkin herkutellaan kliseen rajoja hipovan pienikokoisen piccolon muodossa, joka kanniskelee mukanaan näätäeläintä, tarjoilee eläviä taskurapuja aamiaiseksi sekä – erääseen Lucasin leluun viitaten – ilmestyy tälle jättimäisen sinisen kaniinin seurassa. Näiden tehokeinojen oikeutusta ei voi kyseenalaistaa miettiessä teemaa: viehän rakkaus järjen, harkintakyvyn sekä todellisuudentajun. Tähän viitataan myös Blanchen esittämällä kysymyksellä ”yritätkö ajaa minut hulluksi?”
Teknisiltä tehokeinoiltaan elokuva on Zulawskille hyvin tyypillinen. Levoton kamera ei malta pysyä paikallaan, kiitää öisessä kaupungissa kaahaavan moottoripyörän perässä sekä liimautuu mahdollisimman liki hahmojensa ihoa. Se kuvaa tappelua maasta käsin, nousee lähikuvassa huulista silmiin ja nauhoittaa kuvaa linssiään kohden aggressiivisina pomppivista pärstistä. Vaikkei Possessionin kuuluisan metrotunnelikohtauksen tasolle päästäkään, ohjaa äijä – erityisesti hysteriaa muistuttavan rakasteluosion aikana – näyttelijöistään jälleen esille todella vimmaista eläytymistä. Levotonta atmosfääriä hallitsee hulluus ja hössötys. Peilejä hyödynnetään kuvauksessa ja otot vaikkapa usvan peittämästä lammesta ovat kauniita.
Myös musiikki korostaa tapahtumia moitteetta, ikään kuin eläen niiden mukana. Epätoivoisessa lounaspöytäkohtauksessa kuullaan surullista pianonsoittoa, levon suovan rakastelun päätteeksi taasen rauhallista viulumusisointia. Mysteeriä purkaviin takautumiin siirryttäessä sävelmät muuttuvat unenomaisiksi, kiristyen aina uhkaavalle mittapuulle naisen ollessa vaarassa jäädä yksin puolisonsa tehdessä lähtöä töihin. Syntetisaattorinkaan luomia mahdollisuuksia kelpo instrumenttina ei ole unohdettu.
Rakkaus on tuskaa, kyyneliä, mielipuolisuutta. Se antaa ja ottaa, vaatien sitä kaipaavan myös hyväksymään tämän. Rakkaus tuo lohtua sekä tarkoitusta järjettömässä, rahanahneessa ja väkivaltaisessa maailmassa. Ilman sitä elämä on arvoltaan kuin jotain jätetunkiosta löytyvää. Jopa kuolemaan tuomittu pystyy tunteen avulla muuttumaan uudeksi ihmiseksi yhdessä yössä. Zulawski ymmärtää tämän, osaa pukea sen omalla groteskilla tyylillään kuviksi ja tekee kaiken valovuosia paremmin, kuin mitkään Tom Hanksin tai Jennifer Lopezin tähdittämät, hunajaa ja siirappia räkivät Hollywood-sekoilut konsanaan. Hänen hahmojensa sydämien pakahtuneisuuden tuntee näiden ahmiessa hiekkaa ja itkiessä “tarvitsevansa niin paljon rakkautta” – ohjaajan korostaessa tilanteen ironiaa purkausta seuraavien sivullisten spekuloidessa erinäisten (kehon ulkopuolisten) huumausaineiden osuutta tunnekuohuun. Tätä ulkopuolisten ymmärtämättömyyttä puoltaa Zulawskin heti kättelyssä tarjoama kohtaus, jossa pultsaripariskunta vannoo toisilleen ikuista rakkautta nyrkkitappelun päätteeksi. Tämä skene muuttunee loogiseksi kelle hyvänsä viimeistään elokuvan lopussa, nauravien Blanchen ja Lucasin viimein saavutettua kaiken saavuttamisen arvoisen ja hävitessä intohimoisesti suudellen Atlantin kuohuihin.