Halu vaikuttaa maailman tulevaisuuteen ja tuska elämän esiripun sulkeutumisesta parin vuosikymmenen päässä odottavaan ekokatastrofien sarjaan eivät johda oikosulkuun, vaan siihen, että eräs yö kolmikko ajaa lannoitepommia kantavan veneen padon kylkeen ja räjäyttää valliin reiän.
Kuvaus: Christopher Blauvelt; Leikkaus: Kelly Reichardt; Sävellys: Jeff Grace; Näyttelijät: Jesse Eisenberg, Dakota Fanning, Peter Sarsgaard
Night Moves on tarina siitä, kun itsensä teorioilla ja dokumenteilla radikalisoinut nuoriso ryhtyy kapinaan systeemiä vastaan ja huomaa, että mieli ei oikein kanna tekojen seuraamuksia, eikä pyhitetty tekokaan, loppujen lopuksi, johda mihinkään jaloon. Onko se näin yksinkertaista? Truismista on kyllä tarinaksi, mutta onko siitä hyväksi tarinaksi?
Kelly Reichardtin aikaisemmista ohjaustöistä olen nähnyt vain Night Movesia edeltävän Meek’s Cutoffin, mutta näiden teosten väliin voi vetää temaattisen siteen. Ne voi nähdä osana samaa historiallista jatkumoa ja tarinoina ihmisen suhteesta muovaamaansa ympäristöön. Kyse on ensiksi Pohjois-Amerikan valtaamisesta ja sitten maan tuhoamisesta nykyajassa ja tulevaisuudessa, kun rutiköyhien uudisraivaajien rikkaat jälkeläiset elävät öljyriippuvaisina luonnon sairaaksi.
Meek’s Cutoff seuraa villin lännen pioneereja. Pääosassa ei ole pelkästään westernien arkkityyppejä (mutta tuottaako mytologisoitu aika ja seutu muunlaisia?) vaan pikemminkin historiallisesti tosia tai todenkaltaisia. Joukko, josta esiin nostetaan parempaa elämää etsiviä tavallisia naisia, usein lännentarinoista unohdettuja hahmoja, on matkalla halki Oregonin erämaan, jossa voi joutua ottamaan mittaa intiaaneista ja usein näiden ehdoilla. Heidän matkansa on matka luvattuun maahan. Eteenpäin ajavat usko ja pakko.
Meek’s Cutoffissa (niin kuin Night Movesissa) matkan kysymyksiksi ja ongelmiksi muodostuvat: pääsevätkö he luvattuun maahan vai rikkoutuvatko he maastoon (saadaanko lannoitepommi koottua ja räjäytettyä); onko heidän cowboy-oppaansa (ekosotureita johtava entinen ammattisotilas) pätevä, ja vaikka hän jatkuvasti uhkaa paljastua epäpäteväksi (ammattisotilas paljastuu linnakundiksi), kenen varaan usko pitäisi laittaa; ja alkaako todellinen selviytymiskamppailu vasta määränpäässä (kun pommi on räjähtänyt), millainen se lopulta tulee olemaankaan (mitä pommista seuraa).
Pidin Meek’s Cutoffista, mutta vähemmän kuin uskottavammat elokuvaharrastajat, jotka olivat valmiita nostamaan sen julkaisuvuotensa parhaimpiin. Ajoittain elokuva on melkoista unilääkettä, vaikka sen revisionistiset tarkoitusperät ja feministiset lataukset olisivat sinänsä kuinka kunnioituksen arvoisia – ja kielteisen jälkimaun huuhtelevia – tahansa. Elokuva ottaa aikansa, se jahtaa enemmän oikeaa tunnetta ja rytmiä (liike ja lepo, päivä ja yö, nainen ja mies, valkoinen ja intiaani) kuin suurta tarinaa.
Sama ongelma vaivaa (tai on johtamassa siihen voimaa, miten sen nyt ottaa) myös Night Movesia. Siinä seurataan prosesseja läheltä, ensiksi fyysisiä, sitten henkisiä. Työntekoa ja olemista suhteessa itseen ja luontoon. Hyvää, mutta välillä huonoakin: tunne, että kun skenaarioita ei ole keksitty riittämin, jo keksittyjä päätetään venyttää.
Eräs Meek’s Cutoffin jännittävistä hetkistä seuraa siitä, kun vankkureita yritetään saattaa alas jyrkkää kivistä mäkeä – kuvittele Werner Herzogin Fitzcarraldon laivan kanssa urakointi mutta pienemmässä mittakaavassa. Night Movesissa taas seurataan, muun muassa, kuinka epäilyttävän suuri lannoitemäärä saadaan psykologisesti pelattua kaupasta ulos, kama aiemmin ostetun veneen istuimista väljäksi tehdyn rungon sisään ja vene padon kylkeen, samalla kun kohdataan ihmisiä, jotka saattavat uteliaisuuttaan paljastaa terroriteon ennen kuin se tapahtuu tai jäädä hautumaan tulevaisuudessa kypsyviksi silminnäkijöiksi.
Nämä ovat jännittäviä hetkiä molemmissa elokuvissa, samalla tavoin kuin Robert Bressonin Taskuvarkaan näpistelyt ja Kuolemaantuomittu on karannut -elokuvan vankilapaon suunnittelu, vaikka molemmat alkavat alkuteksteillä, joiden anteeksipyytelevän luonteen on historia sittemmin kääntänyt kuin Bressonin silmäniskuksi: tässä olisi pari elokuvaa, jotka eivät yritä olla kohotetusti jännittäviä niin kuin jännityselokuvat yleensä. Että jaksakaa ymmärtää, teen toisin – ja samalla jälkeä, jollaisesta jokainen sittemmin tullut unelmoi.
Kun asiat on ensiksi naulattu todellisuuteen ja sen fysikaalisiin ilmiöihin, kun on ensiksi osattu skaalata ja ripustaa projisoitavaa pintaa, on helppo jännittää mukana, revähtääkö Meek’s Cutoffissa painava vankkuri köydestä pitävien otteesta tai jääkö Night Movesissa valvontakameran kovalevylle muistiin kasvot, jotka lannoitekauppaa hierova tyttö paljastaa lakkinsa alta tehdäkseen itsestään enemmän ihmisen vaikean myyjän silmissä. Tilanteeseen voi kuvitella itsensä, vaikeampi on nähdä itsensä supersankarina, jonka kyvyt vaihtelevat kohtauksesta toiseen, kun komitea on tehnyt käsikirjoituksesta valtasuhteidensa näköisen.
Night Movesin kaltaisen tarinan toteuttaminen on kuitenkin vaikeaa, koska näkökannat ja asetelmat ovat niin itsestäänselvyyteen lukitut. Reichardt ei tuo elokuvaan mielenkiintoista viitekehystä, joka prisman tavoin taittaisi asiat tai asettaisi ne uuteen järjestykseen.
Se, että jokin terroriteko ei muutu kailottavaksi megafoniksi, joka laittaa ihmiset lykkäämään maailmanloppua miettimällä uusiksi kulutusvalintansa, on annettua. Ja samalla annettua on se, että teollaan kolmikko, joista vain yksi on linnakundina ja ammattisotilaana parkkiintunut rajoja paukuttavaan syyllisyydentuntoon, tulee lähinnä teloneeksi välinsä, mielensä ja tulevaisuutensa.
Night Moves ei ole, esimerkiksi, sekunnintarkka kuvaus teosta, minkä taiteellinen oikeutus piilisi teon pirullisen täsmällisessä rekisteröinnissä, eikä siinä, että nyt yritetään sanoa jotain suurta (tai niin kuin Bresson onnistuu Kuolemaantuomittu on karanneessa: sanomisen arvoinen nousee esiin hartaan täsmällisestä kuvauksesta).
Eikä kyse ole toisaalta Gus van Santin Elephantin tyyppisestä rekisteröivästä elokuvasta, joka ei sano juuri mitään valaisevaa koulusurmista kuin muistuttaa norsusta amerikkalaisessa olohuoneessa. Elephantin tapa luoda maailmansa säikeet pitkillä höyläävillä steadicam-ajoilla on kuitenkin hypnoottista katseltavaa, vaikka elokuva on metodia ja merkitystä myöten jäljitelmä Alan Clarken voimakkaammasta Elephantista.
Nuorison radikalisoituminen tuo lisäjuonteen. Night Moves voisi teoriassa olla hyvin 60- tai 70-lukulainen elokuva. Silloin syntyivät myös Gaia-hypoteesi, syväekologia ja luonnonsuojelu reaktioina kasvaneen väestön ja sen elintason ympäristörasitukseen. Kameranvarteen voisi kuvitella Fassbinderin (Kolmas sukupolvi) tai Godardin (Kiinatar) tai Antonionin (Zabriskie Point) polarisoimaan jo ennestään polarisoitunutta tilannetta, mutta se ei hengitä tai kommentoi tai ota omakseen nuorison liikevoimaa, jonka Occupy Wall Streetin kaltainen ilmiö teki Amerikassa hetken ajan relevantiksi.
Tätä kolmikkoa eivät manipuloi tai aja eteenpäin niin kutsutut pimeät voimat, julkkisterroristi ei ole persoonallaan saanut heitä värväytymään Punavihreän armeijakunnan soluun, eikä isän roolin ottanut shamaani ole saanut heitä liittymään uuteen Mansonin perheeseen. He tekevät iskun omatoimisesti ilman, että sillä leveilevät manifestit odottaisivat tulostettuina jakeluvalmiina ja ilman, että he kokisivat olevansa sukupolvensa johtajia (toisin kuin Oliver Assayasin salakavalan satiirisessa elokuvassa Jotain ilmassa 70-luvun vasemmistonuorista), koska he… haluavat tehdä iskun, kuitenkin uskovat siihen, koska heillä on hätä?
Ehdoton mahdollistaja on kolmikon vanhin tyyppi, tämä entinen sotilas, jota kiinnostaa kolmikon ainut naispuolinen jäsen, nuori tyttö, ja ehkä siksi hän on valmis lykkimään mukana ja tarjoamaan operationaalista johtoa. Hänenkaltaisensa hahmo löytyy myös Meek’s Cutoffista: välittömästi varauksia ja juonenkäänteitä synnyttävä tyyppi, luonteeltaan palkkasoturi, joka on lupautunut viemään joukon läpi erämaan, mutta josta ei tiedä, mitä hänellä on takataskussaan. Hänelle annetaan voima, koska hänen taitojaan tarvitaan; muuten hänet kierrettäisiin kaukaa.
Otan vielä seikan, joka on hyvä muistaa. Amerikassa on oma rikas sisäisen terrorismin perinne. Jos Night Movesin kolmikon entinen sotilas olisi ideologisempi tapaus, hänet voisi pian sekoittaa Timothy McVeighiin, toiseen entiseen sotilaaseen, joka lannoitteella pakatulla rekalla halkaisi ja kuori luurangoksi Oklahoma Cityssä sijainneen virastorakennuksen. Hän ei halunnut ihmisten pitävän näppejään erossa luonnosta, vaan valtion sen kansalaisista.
Nämä kehät eivät mielestäni tuo vastauksia, ja siksi Night Moves on enemmän yksilöpsykologinen ja tapaustutkimuksellinen, joskin ”eksistentialismia” voi tarjota lipaston avaavaksi loitsuksi: ”Tässä on kyse eksistentialismista.” Eli toisin sanoen ihmisen pakotetusta vapaudesta valita, millä tavalla hän reagoi asioihin, jotka hän on pakotetun vapaa maailmassa näkemään.
Terroriteon seuraamuksia hahmojen psykologisiin todellisuuksiin ja profiileihin katsellaan tyylitellysti ja tutusti, jos on seurannut viime vuosien amerikkalaisia indie-elokuvia. Taustalla kuuluu vääristynyttä ääntä kuin David Lynchin elokuvista ja kameraan poimittu päähahmomme (Jesse Eisenbergin esittämä lähes mykkä ja ilmeetön Josh, kolmikon viimeinen jäsen) katsoo melankolisesti kaukaisuuteen, eikä hän voi käsittää sisäisen elämänsä arvoituksellisia prosesseja.
Kuvat rajauksineen (ja äänimiksaus) ovat sellaisia, että hitaampikin tajuaa niiden olevan taiteellisia, sommiteltuja, autoritäärisiä. Jos ne eivät ole rekisteröimässä toimintaa ja luomassa tunnelmaa hakemalla materiaalia luonnosta, ne ovat merkityksiltään sopivan kelluvia. Ne luovat elokuvaan elokuvan tunteen käyttämällä hyväkseen teoreettisen valkokankaan pinta-alaa (niin kuin nykypäivän isot ja isoille näytöille tehdyt televisiosarjat, jotka eivät tyydy lähikuvien 4:3-estetiikkaan) ja nostamalla esiin myös elokuvahahmon eli perinteisen maalitaulun ulkopuolisen kuvatilan.
Night Movesin viimeinen kuva on kaupan valvontapeili. Siis sellainen katossa roikkuva kiekko, jolta ei pääse kassaa pakoon kuolleeseen kulmaan rullaamaan keskiolutta. Sijaa on pohtia, mitä sekin tarkoittaa, jos se jotain tarkoittaa tai jos sen jotain pitää tarkoittaa.