Jokaisen kauhuelokuvafanin vuosi vuodelta enemmän kaipaama Night Visions järjestetään jälleen Helsingissä 4.–8.11. Viime vuosina jatkuvasti mainstreamimpaan ja uudempaan kauhuun (ja nykyään vähän muuhunkin) keskittyvän festivaalin tarjonnasta löytyy onneksi yhä aimo annos camp-henkistä hyytävää hulluttelua, joita tässä artikkelissa käsitellään. Esitettävistä elokuvista Laajakuvassa on jo aiemmin käsitelty Lost Soul: The Doomed Journey Of Richard Stanley’s Island Of Dr. Moreau ja Miami Connection.

Knockknock_julistte-1Tämän vuoden avajaiselokuvana toimii jostain syystä yleisösuosikiksi nousseen, hyvin vähän mitään merkittävää tehneen Eli Rothin Knock Knock, jossa Keanu Reeves esittää perheenisää, jonka kotiovelle saapuu eräänä yönä teinityttökaksikko. Lapset ja vaimo ovat lomalla, ja Keanun viettelevät tytöt eivät millään anna periksi. He vain niin haluavat Keanua, onhan hän sentään keski-ikäinen wannabe-DJ/arkkitehti, jonka merkittävin teko elämässä viimeisen kymmenen vuoden aikana on ollut iPadin ostaminen. Seuraavana aamuna nämä ihanat naiset ovatkin demoneja, jotka uhkaavat pilata sankarimme elämän paljastamalla pettämisen miehen vaimolle. Tästä saadaan oiva tekosyy pistää koko talo paskaksi irtoesine kerrallaan, mikä puolestaan antaa Keanulle oivan syyn kutsua naisia “hulluiksi ämmiksi” noin kolmekymmentä kertaa elokuvan aikana.

Kuten juonikuvauksesta voi arvata, tässä ei ole kyse Rothin Hostel-elokuvien ahdistavasta kidutuspornosta, vaan enemmänkin miehen debyytti Cabin Feverin kaltaisesta sekoilusta. Ihan karatepotkuja heittävän pannukakkupojan tasolle ei päästä, mutta jonkun muun käsissä mahdollisesti kuolemanvakavasta elokuvasta on saatu terveellä huumorintajulla suht viihdyttävä kokemus. Ajatuksen tasolla elokuva olisi helposti ysärin eroottinen trilleri, jonka pääosassa olisivat Michael Douglas, Kim Basinger ja Michelle Pfeiffer. Näyttelijät ovat ilahduttavan hyvin jujussa mukana, ja Keanu tuntuu ottaneen oppia Nicolas Cagen hullummista suorituksista. Mies välillä kirjaimellisesti pureskelee lavasteita.

Campahtava toteutus pitää myös sisällään yllättävän hyvin ajatellun sanoman. Rothin, Nicolás Lópezin ja Guillermo Amoedon käsikirjoituksen pointit ovat valideja. Se nykii yhteiskunnassa vellovan naiskuvan seksualisoinnin ydintä häiritsevän osuvasti tekemällä karikatyyrimäisiä hahmoja, jotka tiedostavat luonteensa ja toimivat sen mukaan vain nähdäkseen, miten heihin reagoidaan. Maailma menee tämän mukana. Kukaan ei kannata muutosta. Keanu ottaa molemmat, koska “se on kuin ilmaista pizzaa”. Hetkessä on hyvä elää – etenkin toivossa siitä, että teoilla ei ole kauaskantoisia vaikutuksia. Vaikutusten ja syy-seuraussuhteiden paljastuessa tulevat tekosyyt ja selittelyt. Valitettavasti Knock Knockin suurimmaksi haitaksi nousee juuri tämä selittely, koska sinänsä oivan allegorian pääpointiksi nousee ainakin vartiksi tyttöjen iän varmistaminen. Nautinnollisesta ylinäyttelystä huolimatta asiasta riitely ei ole nautinnollista seurattavaa. Senkin pointti on silti ymmärrettävissä; pienistä virheistähän kaikki paha lopulta koostuu.

7ece7bf02473c2053d334d0885a787f6Alkuvoimaisempaa, rumempaa pahuutta on nähtävissä lauantain ja sunnuntain välisen yön elokuvaputkessa Ted Geogheganin We Are Still Heren muodossa. Lucio Fulcin Gates of Hell -trilogiassa käsitellään elokuvien mytologian mukaan seitsemästä “helvetin ovesta” kolme. Tässä olkoot sitten neljäs. Ohjaaja-käsikirjoittaja onnistuu luomaan varmaankin ensimmäisen Ti Westin House of the Devilin liikkeelle laittaman “uuden vanhan” kauhuelokuvan vastineen Fulcin nihilistisille fantasioille. Siinä missä West imitoi onnistuneesti Polanskia, Geoghegan vyöryttää ultravakavalla naamalla ruudulle toinen toistaan punaisempia suolenpätkiä asuttunakin autiolta näyttävässä talossa keskellä ei-mitään. Taloon muuttaa ainoan lapsensa menettänyt vanhempi pariskunta. Valitettavasti talo sattuu olemaan määrittelemättömästä syystä paikallisyhteisön uhrauspaikka, jolle ihmisiä tasaisin väliajoin syöttämällä siellä asuvat pimeyden voimat eivät syö koko kaupunkia.

Vertaukset Fulciin ja jossain määrin italialaisen kauhun kulta-aikaan muutenkin ovat ilmeiset, mutta esimerkkejä ei noudateta orjallisesti. Niitä modernisoidaan aktiivisesti. Perinteisesti etenkin Fulcin elokuvissa varsinaiset johdatukset gorepitoiseen iloitteluun ovat… noh, eivät hirveän jännittäviä. Mies sörkkii seinää kellarissa ja demonikäsi sörkkii häntä silmään. Nainen kaatuu maahan ja happoa valuu hänen kasvoilleen. Kokonaisuus onnistui useimmiten toimimaan mystiikan luoman tunnelman voimalla, mutta mistään intensiivisestä ahdistuksesta oli vaikea puhua satunnaisten ihmisten kuollessa absurdeilla tavoilla. Geoghegan sen sijaan luo erittäin vahvan kauhun ja terrorin ilmapiirin ensi hetkistä lähtien. Talon kellarin seinässä ammottava musta reikä tuntuu hengittävän. Öisin makuuhuoneen suljetun oven takana näkyy seisova hahmo. Perinteiset pelottelukikat ammentavat tehoa parista yllättävästä, armottomasta gorekohtauksesta. On virkistävää ja samaistuttavaa katsoa oikeasti aikuisten, vähän rumienkin, hahmojen elämää näiden voimien myllerryksessä.

Lopetuskin tuntuu luonnolliselta evoluutiolta Fulcin elokuvien lopetuksista, jotka lupailivat apokalyptisia tapahtumia pitäen silti päähenkilön henkilökohtaisen – perheen ja läheisten – maailman loppumisen mielessä. We Are Still Here kytkeytyy enemmän modernin ihmisen sensibiliteettiin, jossa hän itse on tärkein. Lopetuksessa onnistutaan nostalgisen kaipuun kautta tuhoamaan paitsi fyysinen, myös jossain määrin psykologinen minuus, ihmisen vapaus ohjailla omia toimiaan. Oman olemassaolon tärkeys näkyy läpi elokuvan erittäin armottomissa toimissa, joita sen hahmot toisilleen tekevät. Talon aaveet ovat asia itsessään, mutta kun kylän vanhuksetkin ampuvat toisiltaan päät ilomielin seinille oman häpeänsä peittelemiseksi, saadaan aikaan hyvinkin epämukavat oltavat katsojille. Ainoat elokuvassa olevat pyyteettömät hahmot – pariskunnan meedioystävät – kirjaimellisesti turmeltuvat yhteisön ja talon vaikutuksesta. Ketään ei säästetä. Ei millään tasolla.

horror_of_draculaKevyempää, mutta silti varsin intensiivistä kauhua tarjoilee Christopher Leen muistoksi perjantai-iltana esitettävä Horror of Dracula. Brittiyhtiö Hammer Filmsin goottikauhufilmatisointien toinen edustaja (ensimmäinen oli The Curse of Frankenstein) on kestänyt aikaa häkellyttävän hyvin. Tarina on parhaita mutkat suoriksi -versioita Bram Stokerin kirjasta. Poissa ovat lähes kaikki sivuhahmot, ja elokuva pyörii pitkälti Draculan ja tohtori Van Helsingin välisen kamppailun ympärillä. Ruumis toisensa jälkeen vain kasvattaa tohtorin ahdinkoa ja tarvetta poistaa Draculan pahuus maailmasta. Pian tarkoitusperät oikeuttavat keinot ja ruumiita tulee aina vain enemmän. Tunnelma on morbidi, ja reilun 80 minuutin kestossa on meno päällä lähtien alkuteksteistä, jotka hyökkäävät katsojan päälle ryminämusiikin pauhatessa.

Hammerin elokuvia enemmän katsoneet tietävät hyvin, että firman tuotoksissa on laadullisesti äärimmäistä heittelyä. Huonoimmillaan ne ovat pitkiä staattisia otoksia brittiaatelisista juomassa teetä ja puhumassa hieman gorgoneista, jotka ehkä näkyvät ruudulla elokuvan lopussa. Parhaimmillaan ne ovat dynaamisia kokonaisuuksia, joissa vuorotellen hihitellään campahtavalle dialogille ja jännitetään fantastisista pedoista huolimatta aidon näköisten taistelukohtausten tapahtuessa. Horror of Dracula on, kuten sen suuresta menestyksestä voi päätellä, jälkimmäistä. Dynamiikkaa auttaa suuresti se, että lukuisat dialogikohtauksetkin ovat kaikki omalla tavallaan toiminnallisia. Kontrastit keskustelevien hahmojen välillä ovat alati läsnä. Yhdessäkään kohtauksessa aatelinen ei puhu toiselle. Kukaan ei ole samalla sosiaalisella tikapuulla keskustelukumppaninsa kanssa. Alistettu puhuu potentiaaliselle vapauttajalleen, pahuuden voimat hyvyydelle, opettaja oppilaalleen… Jännite saadaan pysymään läpi koko elokuvan.

Leen Dracula on varsin erilainen Bela Lugosin charmanttiin viettelijään verrattuna. Erittäin pienieleisesti liikkuva hujoppi puhuu elokuvan aikana hädin tuskin yhtään, mutta vaikka Lee ei jätä erityisen vahvaa vaikutelmaa, hänen karismansa riittää kantamaan roolia, kiitos hahmon vähäisen ruutuajan. Lopussa, kun hänet vihdoin nähdään noin puolen tunnin poissaolon jälkeen, pelkkä näkeminen nostattaa kohtausten intensiteettiä. Käsikirjoituksen ja mystisen läsnäolonsa takia Dracula tuntuu joltain, joka on todellakin toisesta maailmasta: elämää suuremmalta ja täten sen tukahduttavalta. Vastaparina toimivan Peter Cushingin Van Helsingin alati surulliset kasvot kielivät kuoleman ja epäonnistumisen jatkuvasta läsnäolosta. Hymyä ei nähdä kertaakaan.

society-posterVaikka edellä mainitut elokuvat edustavat jokainen enemmän tai vähemmän vakavalla tavallaan camp-suuntausta, mikään niistä ei ole lähelläkään festivaaleilla vieraana olevan B-elokuvamaestro Brian Yuznan Societyn hulluutta. Pastelliväreillä maalattuun Beverly Hillsiin sijoittuva överi body horror -kauhukomedia yrittää parhaansa ollakseen jännittävä trilleri, jossa päähenkilö Bill, rikkaan perheen nuorin poika, löytää C-kasetin, jolle on oletettavasti nauhoitettu hänen perheensä yläluokkajuhlien orgiat. Jännittävyydessä ei kuitenkaan onnistuta, koska värimaailmasta ylinäyttelemiseen kaikki elokuvassa on niin överiksi vedettyä, että sille on vaikea olla nauramatta. Billin toilailut ovat visuaalisesti aika lailla samalla tasolla Nightmare on Elm Street 2: Freddy’s Revengen huoneensiivoamiskohtauksen kanssa. Society ei kuitenkaan sisällä edellä mainitun tapaan mitään piilosanomaa, vaan lopun body horror -pippaloissa käy hyvin selväksi mistä on kyse. Metaforasta tehdään lihallinen.

En viitsi paljastaa metaforaa, koska se samalla tärvelisi elokuvan kliimaksin, aivan upean happofantasian, jossa hiki yhtyy lihaan, liha luuhun ja kaikki kolme vetäytyvät erimuotoisiin möykkyihin. Yuznan suurin ansio parhaissa elokuvissaan on hänen kykynsä nimenomaan näyttää asioita niiden dialogilla selostamisen sijaan. Ongelma on siinä, että yleensä hänellä ei ole mitään sanottavaa. Faust: Love of the Damned ja The Guyver ovat supersankarielokuvia, joissa tapahtuu uskomattomia juttuja, mutta aivan turhaan. Societyssä hänellä on selvä yhteen lauseeseen tiivistettävä viesti, joka on kaiken lisäksi tässä aligenressä helppo toteuttaa visuaalisena.

Lopun huikeat näkymät eivät kuitenkaan aivan riitä korvaamaan niitä edeltäneitä kuuttakymmentä minuuttia, jotka aivan liian usein päätyvät puuduttavaan jankkaamiseen Billin ja kymmenien sivuhahmojen välillä. Kaikki vaikuttavat olevan pahoja ja salajuonessa mukana. Epäilys on liiankin jatkuvaa. Loppuratkaisu voisi parantaa tilannetta paljastamalla näistä hahmoista jotain oikeasti merkittävää, joka saisi katsojat miettimään aiempia kohtauksia uudessa valossa, mutta varsinainen juonenkäänne, jonka avulla tuo aiemmin mainitsemani metafora saadaan tuotua lihalliseksi, on tylsin mahdollinen ratkaisu. On silti vaikea olla suosittelematta jotain näin herkullista, vaikka varsinainen herkku sijoittuisikin vain viimeiseen varttiin.