Jokavuotinen Night Visions -festivaali koittaa jälleen Helsingissä 9. marraskuuta. Totuttuun tapaan viime hetken lipunostopäätöksiä saapuu helpottamaan Laajakuvan ennakkokatsaus festivaalin tarjontaan, tänä vuonna Miikka Monosen ja Tuomas Porttilan kirjoittamana. Esitettävistä elokuvista on aiemmin käsitelty Laajakuvassa High-Rise ja Evil Dead.

31 (2016)

31
Rob Zombie ja korkea kontrasti – kuka olisi uskonut!

Pellet pelottelevat kaduilla. Pellet ovat myös tärkeässä roolissa Rob Zombien uusimmassa elokuvassa. Vuosien ajan Zombie on jakanut kauhun katsojien mielipiteet. Ohjaajan ura on ollut pahassa alamäessä The Devil’s Rejectsin jälkeen. Halloweenin uusintaversio oli vielä (yllättävän) hyvä, mutta elokuvalle tehty jatko-osa laski riman todella matalalle. Tuon jälkeen Zombien olisi kannattanut keskittyä enemmän musiikin kuin elokuvien tekemiseen. Joten mitä 31 tarjoaa? Originaalin idean, jossa Malcolm McDowellin esittämä herrasmies järjestää lokakuun viimeisenä päivänä kuolettavan pelin. Peliä joutuvat pelaamaan karnevaalityöntekijät, jotka kaapataan ruosteiseen tehdasrakennukseen.

Elokuvan perusajatus on toki hyvä. Se tuo mieleen Saw-elokuvasarjan ja Running Manin, joita on höystetty Zombien rakkaudella 70-luvun roskakauhua kohtaan. Ruudulla vilahteleekin kiitettävä määrä eksploitaatiokauhusta tuttuja juttuja, joista mieleenpainuvin on murhanhimoinen meksikolainen natsikääpiö. Pellekammoiselle sisältö saattaa tehdä pahaa, mutta toisaalta asetelman ollessa absurdeissa mittaluokissa, on vaikea kuvitella kenenkään oikeasti pelkäävän elokuvan pahiksia.

Ongelmien kanssa paininut 31 ei ollut saada MPAA:lta R-luokitusta, koska Zombien visioita pidettiin liian rankkoina. Koko ”kamppailu” haiskahtaa markkinointikikalta, jolla heikolle elokuvalle pyritään saamaan lisää katsojia. ”Liian sairasta silmillesi” ja niin edelleen. Näin ei todellakaan ole. 31 on muutamaa kohtausta lukuun ottamatta melko kesy elokuva ohjaajaltaan. Nähtäväksi jää, onko myöhemmin julkaistava ”zombie cut” väkivaltaisempi, ilkeämpi ja likaisempi. Tohdin epäillä, mutta olen mielelläni väärässä. Teatteriversio on joka tapauksessa heikko esitys, joka sisältää vain liudan sekavia tappokohtauksia – pois lukien eräs kannibalismitilanne. Tämäkin tuntuu pakotetulta shokkihoidolta, ollen melko irrallinen ja kaikin puolin järjetön kohtaus. (TP)

Don’t Breathe (2016)

Yhteen tilaan sijoittuvat elokuvat joissa jollain tavalla fyysisesti alakynnessä oleva hahmo joutuu taistelemaan ylivertaisia vastustajia vastaan on kauhuelokuvan asetelmana ikuinen. Oli alakynnen lähtökohta sitten päähenkilön sokeus (Wait Until Dark), liikuntakyvyttömyys (Whatever Happened to Baby Jane?) tai – huoh – päähenkilön sukupuoli (Panic Room), altavastaajan nousu voittajaksi on elokuvallisena kaavana aina herkullinen, ja kauhuelokuvan konteksti mahdollistaa sen sijoittamisen yhteen tilaan. Asia, jota toisessa tätä kaavaa hyödyntävässä genressä – urheiluelokuvassa – harvemmin tapahtuu.

db
Jane Levy noudattaa tähdittämänsä elokuvan nimeä

Fede Alvarezin Don’t Breathe nousee tähän joukkoon ylpeänä edustajana. Sokean miehen rahoja ryöstämään lähtevä kolmen nuoren porukka saa kokea kovia miehen paljastuessa murhanhimoiseksi veteraaniksi. Enempää juonta ei tarvita, vaikka saammekin hieman oikeutusta sille, että elokuva antagonisoi sokean sotaveteraanin. Tällä sokeudella on yllättävä, hauska vaikutelma. Se epäinhimillistää hahmon hirviöksi. Teinien pakoillessa pistoolin kanssa riehuvaa pappaa pilkkopimeässä kellarissa mies kuuntelee ja haistelee ympäristöään kuin 1980-luvun hirviökauhun high concept -otus. Hyökkäykset ovat äkillisiä ja eläimellisiä. Jo valmiiksi asetelman päälaelleen kääntävä elokuva – fyysisesti alilyöntiasemassa oleva hahmo onkin ylilyöntiasemassa kaikessa muussa – heittää koko jutun tässä vaiheessa romukoppaan muuttuen puhtaaksi hirviökauhuksi. Sokeudella ei sinänsä ole enää merkitystä, koska hahmoa on vaikea nähdä ihmisenä kiitos asetelman ja käsikirjoituksen.

Yhden tilan elokuvaksi Don’t Breathe ei tee paljoa uutta, mutta yllättäen elokuvan merkittävin oivallus on valaistus. Tapahtumapaikkana toimivassa talossa on useita kerroksia, huoneita ja ilmastointikanavia joihin levittää konfliktia, mutta sisustuksen sijaan jokainen sijainti erotetaan toisesta valaistuksen kautta. Saw-henkinen korkeakontrastinen kidutuspornokellari, kellertävä olohuone, verenpunainen kellarin sisäänkäynti ja kylmän kliininen yläkerta jäävät mieleen paremmin kuin monet niissä tapahtuvista asioista. Gore on, Alvarezin Evil Dead -uusintaversion tapaan, ilkeää ja ällöttävää, mutta ei koskaan henkisesti häiritsevällä tavalla, vaan enemmänkin juuri sopivan ylilyötyä toimiakseen hassutteluviihteenä, jonka parissa katsojapariskunnat voivat tutkia keskinäisiä lohdutusdynamiikkojaan turvallisessa ympäristössä. (MM)

Tonight She Comes (2016)

tsc
Näin Tonight She Comesia katsoessa ei saisi tehdä

Ensimmäinen kuva käskee katsomaan elokuvan helvetin kovalla volyymilla. Onko luvassa paljon kiimaista ähkimistä? Ei, koska nyt ei kirjoiteta pornoelokuvasta, vaikka siltä saattaa alkuun kuulostaakin. Tonight She Comes käynnistyy, kun raskaana oleva nainen juoksee metsässä. Itseään veitsellä vatsaan iskevä naikkonen jää metsään, ja kaksi hänen kaveriaan saapuvat lähellä sijaitsevalle mökille bilettämään. Paikalla on myös kirjettä toimittava posteljooni ja tämän pervoksi paljastuva runkkariystävä. Alkupuolisko on pastissintapaista kuvastoa vanhoilta slasher-ajoilta, kun katsojan silmiä ruokitaan bikinitytöillä ja alastomilla naisvartaloilla.

Positiiviset asiat ensin: Parhaassa kohtauksessaan elokuva tarjoilee kieroa huumoria ja näitä tribuutteja klassikoille.  Gorehoundien mieliä lämmittänee tilanne, jossa makuupussiin piiloon paennut nainen hakataan tuusan nuuskaksi puuta vasten. Elokuvan gorepuoli on muutenkin hyvää. Shokkiarvoja kiristetään lopussa, kun verellä läträtään runsaasti. Wojciech Golczewskin musiikit ovat nykymuodin mukaisesti tarttuvia elektronisia kappaleita, jotka tukevat elokuvan nyrjähtänyttä maailmaa.

Tämä ei silti tee kokemuksesta mitenkään palkitsevaa. Tonight She Comesin juoni on täynnä aukkoja. Sen hahmot ovat kuin jostain huonosta 80-luvun teinikomediasta, jossa pojat runkkaavat, yrittävät väkisin päästä pukille ja muutenkin pelleilevät eritteidensä kanssa.  Matt Stuertz ei ohjaajana ole vaivautunut tekemään kovinkaan tarkkaa työtä. Kohtaukset vilisevät silmäänpistäviä klaffivirheitä.  Ilmeisesti komediaksi tarkoitettu kokonaisuus jää vaisuksi, vaikka veriset lopun saatananpalvontaan kytkeytyvät teemat virittelevät lupaavaa meininkiä. Loppuhuipennus on niin ikään pastissia mökkikauhun puhki kuluneesta genrestä. Tarinan aukkoisuus jättää myös loppuratkaisun olennaisen epäselväksi, mikä saa katselukokemuksen tuntumaan täydeltä ajanhukalta. (TP)

Keoma (1976)

Enzo G. Castellarin Keoma ei ehkä ole paras spagettiwestern, mutta se on alagenrensä erottuvimpia edustajia – eikä se ole huono juttu. Ohjaajalleen tyypillisesti paljon hidastettuja toimintakohtauksia ja upeasti kuvattuja murhia sisältävä perinteinen asetelma, jossa mies palaa korruptoituneeseen lapsuudenkotiinsa kitkemään kotikylästään roskat, ei ole elokuvan ainoa tarinallinen sisältö. Spagut ovat yleensä yksinkertaisten miehisen kunnian käsittelyn tyyssijoja, ja jännemmän sisällön löytäminen niistä on kuin puristaisi vettä kivestä.

keoma
Kuolema ja… rajatapaus?

Keoma on toista maata. Franco Neron nimikkohahmo ei ole enää varsinaisesti ihminen. Hän on jatkuvasti kuoleman rajamailla asuva aave menneeltä ajalta, joka saa neuvoja ja haukkuja itse Kuolemalta. Bergmanilainen asetelma hyödynnetään niin hyvin kuin 1970-luvun italialaisen eksploitaation ykkösnimeltä voi odottaa: kärjistetysti. Tematiikkaa ja Keoman motiiveja toimilleen ei tutkita niinkään perinteisen länkkärikerronnan kautta. Kohtaukset joissa hikiset miehet tuijottavat toisiaan tai haukkuvat naisia ovat minimissään. Tilalla on upeasti kuvattuja flashbackeja, joissa menneisyys ikään kuin valtaa nykyhetken yhdessä otoksessa, ja mielipiteet jakava soundtrack, jossa De Angeliksen veljesten new age -henkinen musiikki kohtaa new ageimman new age -lauluäänen koskaan. Lopputulos on kuulijasta riippuen korvia riipivä tai niitä hellivä.

Selvää kuitenkin on, että Neron itse laulaessa naurettavalla viskibassolla rakkaudenkaipuustaan on vaikea olla hymyilemättä. Tämä kaipuu on itsessään falski Castellarin erittäin rankassa maailmassa, ja Keoma tunnustaa sen lopussa. Kliimaksin toimintakohtauksessa hän räiskii velipuoliaan kuoliaiksi naisen synnyttäessä vauvan hylätyn ladon lattialle. Elämä ja kuolema ovat samassa kohtauksessa niin värikkäästi esillä, että heikompaa hirvittää. Nainen kuolee, ja Keoma jättää vastasyntyneen vauvan yksin hylättyyn latoon, koska “hän on vapaa mies, eikä vapaa mies voi koskaan kuolla”. Neron traaginen hahmo siis hylkää ihmissuhteet – elämän – välttääkseen muihin kahliintumista – kuolemaa. Siksi hän elää näiden kahden rajalla jatkuvasti, kävelevänä ristiriitana. (MM)

Let Me Make You a Martyr (2016)

lmmyam
Syvässä etelässä roina rokkaa

Ohjaajakaksikon Corey Asraf ja John Swab esikoispitkä tarttuu kivenkovaan kostonkierreaiheeseen. Let Me Make You a Martyr heijastelee syvänetelän tunnelmia, kun tarina sijoittuu jonnekin Oklahoman peräkorven roskasakin asuntoautoalueen tuntumaan. Adoptoidut sisarukset kuin myös rakastavaiset June ja Drew ovat päättäneet paeta tuskallista elämäänsä. Paremman tulevaisuuden toivossa pitää ensin hoidella rikollinen adoptioisäpappa pois kuvioista. Sisarusten isällä on kuitenkin oma suunnitelmansa, johon kuuluu vahvasti Marilyn Mansonin esittämän kylmäävän palkkatappajan läsnäolo. Let Me Make You a Martyr käynnistyy, kun Drew pidätetään. Kliseisessä kehyskertomuksessa hän kertoo hiljalleen poliisikuulustelussa, mitä todella tapahtui. Näistä asetelmista homman olisi voinut kusta huolella, mutta dialogivetoiseksi yltyvä narratiivi on laadukas.

Vakavia aiheita vakavasti käsittelevä Let Me Make You a Martyr on ajoittain todella hyvin asian ytimessä. Tiiviinä pysyttelevä tunnelma ja hyvin rullaava tarina pitävät katsojan pinseteissään. Karullakin tapaa realistiselta tuntuva kokonaisuus sisältää tabuja rikkovia aiheita, kuten sisarusten välisen rakkauden. Mistään varsinaisesta sisäsiittoisuudesta/sukurutsauksesta ei voida kuitenkaan puhua, kun hahmot ovat adoptiosisaruksia.  On silti selvää, että heidän välinen rakkautensa on omiaan herättämään paheksuntaa. Roolijako on kauttaaltaan onnistunutta. Viimeaikoina näyttelijän taitojaan hionut Manson varastaa show’n kylmäverisesti, mutta kokonaisvaltaisesti kyseessä on hyvien näyttelijöiden elokuva.

Myös tarinan tärkeys nousee isoon rooliin etenkin lopussa, koska nykymuodon mukaisesti elokuva sisältää twistin. Loppuratkaisu olisi voinut toimia kuoliniskuna koko filmille, mutta onnistuneesti toteutettuna se vankistaa kokonaisuuden symbolista merkitystä. (TP)

The Greasy Strangler (2016)

Jim Hoskingin The Greasy Strangler on pinnallisesti katsottuna elokuva siitä, miten hieno mies John Waters on. Pastissi on täynnä törkyä, räikeitä värejä modernissa urbaanissa ghetossa ja slapstickahtavaa kökköhuumoria. Sankarimme Brayden itkee puolet elokuvasta alasti tai kalsareissaan voivotellen olotilaansa ja kyvyttömyyttään puuttua kaupungissa riehuvan rasvaisen kuristajan murhatöihin niiden koskettaessa hänen lähipiiriään. Tilannetta pahentaa, että murhaaja on kaikella todennäköisyydellä Braydenin rasvasta innostunut isäpappa.

gs
The Greasy Stranglerin isähahmo on kaunis mies

Pinnan alla The Greasy Strangler on kuitenkin niin kaukana Watersin töistä kuin voi. Se on elokuva toistosta. Aamulla Brayden riitelee isänsä kanssa, päivällä kierrättää asiakkaita disco-kierroksella kaupungissa, iltaisin sosialisoi milloin minkäkin ihmispohjasakan kanssa, ja öisin seuraamme isän rasvan peitossa suoritettuja murhatöitä, jotka huipentuvat poikkeuksetta matkalla autopesulaan poistamaan kaikki ikävä möhnä hänen päältään. Otos, jossa isän suurehko muna heiluu jättimäisten ilmakuivureiden pauhkeessa on klassikko syntyessään.

Tätä kaavaa kuitenkin toistetaan puolitoistatuntisen elokuvan ensimmäiset 80 minuuttia armotta. Useat elokuvan vitseistä perustuvat myös pelkkään toistoon – esimerkiksi Braydenin isä ja Braydenin tyttöystävä levittelemässä peräaukkojaan kameralle huutaen samalla “hootie tootie disco cutie” useiden minuuttien ajan. Vitseille jaksaa nauraa jonkin aikaa. Sitten ei enää, koska vaikka vitsien yksityiskohdat – niissä käytettävät sanat ja kuvasto – muuttuvat, niiden rakenne ei koskaan sitä tee. Elokuva on myös visuaalisesti kuvattu lähes pelkillä symmetrisillä lähi- tai yleiskuvilla, mikä vain korostaa toiston tunnetta. The Greasy Strangler ei lopulta itse kommentoi tätä taipumustaan mitenkään. Se tuntuu uskovan vitsin kantavan elokuvan läpi. Sitä se ei tee. On silti vaikea olla suosittelematta mahdollisuutta tuijottaa yli 70-vuotiaan groteskin vanhuksen penistä valkokankaan korkeudelle venytettynä vaikka viimeinen puolituntinen tuntuisikin tyhjäkäynniltä. Se on nimittäin iso mela! (MM)

Yoga Hosers (2016)

yh
Smithin perhe lestissään

Tuskilla ykkösluokkaan takaisin hypännyt Kevin Smith putoaa nyt korkealta. Kovasti odotettu Yoga Hosers on ohjaajansa toinen osa True North –trilogiasta. Sen pääosassa on Smithin oma tytär Harley Quinn Smith ja Johnny Deppin tytär Lily-Rose. Heidän hahmonsa nähtiin jo Tuskissa kanadalaisen pikamarketin työntekijöinä. Smith näki näissä hahmoissa potentiaalia kokonaiseen elokuvaan, mikä jälkikäteen tuntuu hullulta. Jos Tusk oli elokuva, jota kaikki vihasivat, on Yoga Hosers elokuva, joka saa kaikki raivostumaan.

Alku tarjoaa ”sympaattista” tyttöenergiaa, saatananpalvojia, makkaramiehiä (Kevin Smith) ja kanadalaisia natseja. Koko homma on vedetty överiksi ja paikoin meininki on ala-arvoisen tylsää. Ikään kuin Smith olisi yrittänyt änkeä puoleentoista tuntiinsa kahden tunnin edestä tavaraa. Lopputulos on nolostuttava sekasotku, joka sisältää myös viittauksia videopeleihin, siirappiin, pieruihin, kakkaan, spermaan, palleihin, kuukautisiin ja 60-luvun Batmaniin. Kohderyhmäksi on ajateltu varhaisteinityttöjä, minkä vuoksi kokonaisuus tuntuu entistä kummalliselta, sillä osa näistä viittauksista flirttailee enemmän Smithin oman sukupolven kanssa.

Yoga Hosers ei enää Tuskin tapaan ole raikas tuulahdus jotain uutta. Sen vitsi tuntuu alkumetreistä asti väkinäiseltä. Tuttavanpalveluksen tehnyt Johnny Depp toistaa tällä kertaa isommin roolinsa Guy Lapointena, mikä on niin perkeleen vaivaannuttavaa seurattavaa, että en tiedä miten päin haluaisin olla. Nähtäväksi saako Smith enää tämän katastrofin jälkeen jatkaa trilogiaansa loppuun vai onko edessä paluu tuttuihin ja turvallisiin paskanjauhantakomedioihin. (TP)