Helsingin elokuvakulttuurin hektisen festivaalikevään “asiallisimmaksi” festivaaliksi itseään markkinoiva Night Visions Back to Basics tarjosi muun muassa sarjamurhaajahoitsuja, itsetarkoituksellista kiduttamista sekä legendaarisen supersankarin suoraan Tromavillesta: Toxic Avengerin!

Nurse 3D (2013)

Jo Nurse 3D:n juliste tekee harvinaisen selväksi, että tässä on kyse ennen kaikkea Paz de la Huertan tisseistä ja perseestä, eikä elokuva todellakaan petä odotuksia niiden suhteen. Ranskalainen ohjaaja Gaspar Noé selvensi aikoinaan de la Huertan roolitusta elokuvaansa Enter the Void ja yksi merkittävä tekijä oli, että hän on exhibitionistinen luonne ja tykkää olla alasti. Nurse 3D käyttää tätä ominaisuutta häikelemättömästi hyväkseen: yläosattomissa, Iines Ankkana tai täysin alasti, unohtamatta kohtauksia, joissa de la Huerta kävelee katsojasta pois päin, mutta vaatteet päällä ja kamera viipyy tämän kauniisti keinuvissa pakaroissa enemmän kuin tarpeeksi. Peppufetisisti ei voi olla rakastamatta tällaista toimintaa.

Itse elokuva on peruskämäistä kauhua rumalla CGI:llä, enkä ole suoraan sanottuna koskaan hoksannut 3D:n vetovoimaa. Edellinen elokuva, jonka näin 3D:nä elokuvateatterissa oli Avatar vuonna 2010. De la Huerta esittää Abby Russellia, muodollisesti päteviä hoitajia minihameisiin pukevan sairaalan alfanaarasta, joka työn ohella rankaisee baareista helppoa naisseuraa etsiviä ukkomiehiä. Tilanne muuttuu ongelmalliseksi, kun sairaalassa alkaa työskennellä Katrina Bowdenin esittämä Danni, kaunis blondi, johon Russell rakastuu ja haluaa tämän ehdottomasti itselleen.

Ilman Paz de la Huertaa Nurse 3D kaatuisi varmasti omaan keskinkertaisuutensa. Kaikeksi onneksi elokuva onnistuu olemaan enemmän seksikäs kuin pelottava, vaikka Abby Russellin tarinaan on ympätty pakollinen traumaattinen mielisairaalamenneisyys, jotta hahmoon saadaan näennäistä syvyyttä. Lisäksi, soundtrackilta löytyy muutama oikein menevä kappale kuten Gin Wigmoren Kill of the Night ja Ida Marien I Eat Boys Like You for Breakfast ja Nurse 3D:stä nauttii juuri ja juuri koko kestonsa ajan.

Bloodsucking Freaks (1976)

Troma Entertainmentin ensimmäisiä levittämiä elokuvia oli pahuksen ahdistava Bloodsucking Freaks. Näytöstä alustamassa ollut tuottaja Lloyd Kaufman julisti hyvin selkeästi, että tänä päivänä hän ei enää ikimaailmassa osallistuisi Bloodsucking Freaksin kaltaisen elokuvan tuottamiseen, kun nuorempana idealistina saattoi uskoa liiankin ehdottomasti taiteen ja sananvapauden pyhyyteen välittämättä sen vaikutuksista ja seurauksista. Kovia sanoja mieheltä, joka kuitenkin on tienannut elantonsa elokuvilla, joissa on enemmän kuin tarpeeksi seksiä ja väkivaltaa, mutta elokuvan nähtyään Kaufmanin kannan voi helposti ymmärtää.

Sardu (Seamus O´Brien) pyörittää viiden pennin teatteria, jonka esitykset ovat yksinomaan alastomien naisten kiduttamista. Hän oikeasti kiduttaa naiset kuoliaaksi tai ainakin puolikuoliaaksi yleisön edessä, joka kyseenalaistaa ovatko Sardun esitykset totta eli kidutetaanko naisia oikeasti tai ovatko ne oikeaa taidetta. Sardu loukkaantuu yleisön reaktiosta ja päättää kostaa kaikille kidnappaamalla seuraavan esityksensä tähdiksi kuuluisan teatterikriitikon ja kuuluisan ballerinan. Hän toivoo, että kuuluisien ihmisten läsnäolo tekisi hänen teatteristaan hyväksytyn. Sardun apurina häärii pirullisesti virnuileva kääpiöpalvelija Ralphus(Louis de Jesus).

En ole varmaan koskaan nauranut yhtä kovaa ja tuntenut heti perään yhtä kovaa syyllisyyttä ja häpeää, kuin nähdessäni Sardun ja Ralphuksen heittelevän iloisesti, aivan liian iloisesti, tikkaa naisen perseeseen ja nauravan päälle.  Ilman näitä kahta velikultaa elokuva olisi huomattavasti unohdettavampi ja yhdentekevämpi kidutusporno, mutta onnistuu nousemaan tanskalaisen The Sinful Dwarfin kaltaiseksi kääpiöexploitaatiohelmeksi. Elokuvan on ohjannut Joel M. Reed, jolla on Kaufmanin ja muidenkin lähteiden mukaan varsin kyseenalainen maine elokuvantekijänä mitä tulee esimerkiksi palkkojen maksamiseen. Tämä taiteen, menestyksen ja hyväksikäytön maailma, joka on tosi, on läsnä Bloodsucking Freaksissa. Se leikittelee toden ja keksityn hämärällä rajalla. Sardu rikkoo neljännen seinän teatteria seuraavan yleisön kanssa ja välillä kamera asettuu yleisön asemaan Sardun puhuessa elokuvan katsojalle. Tämä temppu on ollut pitkään esimerkiksi pornoelokuvien vakiokalustoa eli naiset esiintyvät suoraan kameralle, pornon katsojalle luoden todellisuuden illuusion ja myös kuvaaja puhuttelee esiintyjiä.

Bloodsucking Freaks ennakoi tätä todellisuuden ja kuvitellun harmaalla rajalla liikkuvaa taiteen muotoa. Sardun teatterin voi myös nähdä pornon, reality-television tai minkä tahansa viihdeteollisuuden vertauskuvana, sillä ne vaativat hammasrattaidensa voiteeksi jatkuvasti uusia, kauniita naisia. Sardu rahoittaa taidettaan lisäksi myymällä näyttelijöitään seksiorjiksi, mutta tätä ei esitetä missään määrin tuomittavana toimintana vaan taiteilijan keinona rahoittaa taiteensa. Sardu on auteur, joka vilpittömästi uskoo tekemänsä taiteen mielekkyyteen, minkä vuoksi naiset ovat uhrattavissa, ja kokee, että kukaan ei ymmärrä häntä. Kohtauksessa, missä ballerina potkii kriitikon kuoliaaksi on samanlaista ylimielistä uhriutumista kuin esimerkiksi Spede Pasasen tuottamassa Pohjan tähteissä, jonka alkukohtauksessa Pasanen puhaltelee sikarinsavua kohti kameraa ja vittuilee kriitikoille, että kiitos viimeisestä, tässä uusin elokuvani.

Locke (2013)

Ivan Locke (Tom Hardy) on tukalassa tilanteessa. Hän työskentelee Englannin suurimmalla rakennustyömaalla ja päivää ennen projektin tärkeimmän osan alkamista nainen, jonka kanssa Lockella oli yhden yön juttu, ilmoittaa, että hän on raskaana ja lapsi syntyy pian. Periaatteellisena, empaattisena ja hyväntahtoisena tolkun miehenä Locke haluaa tehdä oikein ja lähteä synnytykseen naisen henkiseksi tueksi uskoen, että hän voi automatkalla hoitaa fiksusti keskustellen niin työmaan asiat, kuin myös selvittää vaimolle, että hän saa lehtolapsen, mutta kyse on vain yhdestä hairahduksesta.

Locke sitoo oikein näppärästi rakennustyömaan perheen ja koko elämänkin vertauskuvaksi ja iskee silmää englantilaiselle filosofi John Lockelle ja tämän empirismille, jonka suuri yleisö tunnistaa tabula rasa -käsitteestä, jonka mukaan ihmisen syntyessä tämä on kuin tyhjä taulu, jonka elämän kokemukset kirjoittavat täyteen. Locken hahmo noudattaa itse tätä tyhjän taulun periaatetta, mikä ilmenee hahmon mielikuvituksellisissa keskusteluissa tämän kuolleen isän kanssa, jota Locke inhoaa sydämensä pohjasta. Hahmo on käyttänyt koko elämänsä todistaakseen, että kaikesta historiallisesta ja geneettisestä painolastista huolimatta ihminen voi aloittaa puhtaalta pöydältä.

Elokuva sijoittuu kokonaan autoon, jota Tom Hardy ajaa yöllistä moottoritietä pitkin. Puhelin käy kuumana, kun hän juttelee vuorenperään työkaverin, esimiehen, vaimon, oman pojan ja lehtolapsen äidin kanssa yrittäen koko ajan pitää kaikkia lankoja tasapuolisesti käsissään, jotta mikään puoli ei pääsisi romahtamaan. Locken hahmo on kaikin puolin sympaattinen ja pidettävä kaveri, elämänsä järkevin hahmo kaiken irrationalismin keskellä, kun rakennustyömaan pojat tuntuvat olevan kaikki enemmän tai vähemmän viinaan meneviä venkuloita ja syntyvän lapsen äiti murehtii tulevan synntyksen sijaan enemmän Locken rakkaudesta häntä kohtaan, vaikka he eivät ole olleet kontaktissa kuukausiin.

Locke käsittelee kompaktisti ja samaistuttavasti haastavia aiheita, kuten katkeruutta menneisyyttä kohtaan, halua toimia oman kohtalonsa herrana ja periaatteiden merkitystä. Päähenkilö on ristiriitaisen ehdoton halussaan toimia oikein niin kuin parhaaksi katsoo ja kaikesta järkeilystä huolimatta hän ei näe, että yksi valinta mikä johtaa elämää tiettyyn suuntaan on aina pois monilta muilta elämänsuunnilta. Elämä ja sen eri osa-alueet ovat kuin rakennustyömaa, perhe, työ ja niin edelleen. Ja mikäli johonkin työmaahan käyttää enemmän aikaa, niin se väistämättä johtaa toisen työmaan rapautumiseen.

Moebius (2013)

Mies pettää vaimoaan, vaimo yrittää leikata miehen peniksen pois kostoksi tässä kuitenkaan onnistumatta. Vaimo tyytyy leikkaamaan pariskunnan teini-ikäisen pojan peniksen pois.

Tämän enempää Kim Ki-dukin Moebiuksen juonta ei uskalla kuvailla, sillä muuten sen shokkiarvo todennäköisesti kärsisi. Eikä Moebiusta voi oikeastaan suositellakaan muutoin kuin shokkiarvonsa vuoksi. Se on näitä elokuvia, jotka tuntuvat pitkän psykoanalyysin ja alitajunnan louhinnan tuloksena syntyneiltä henkilökohtaisilta painajaisilta. Insesti, kivun ja seksuaalisen nautinnon yhdistäminen, pojan tarve päihittää isänsä, sukupuolien käymä seksuaalinen valtataistelu: kaikki nämä syvästi henkilökohtaiset tabut ovat läsnä Moebiuksessa.

Elokuva on mykkä, mikä oikein korostaa hahmojen seksin ja väkivallan viettien vallassa tapahtuvaa toimintaa seksin ja väkivallan hallitsemassa maailmassa, jossa pojasta kasvaa mies. Äidin suorittaman kastroinnin voi nähdä metaforana halulle jarruttaa lapsen luontaista kehitystä, väistämätöntä sukukypsyyttä ja eräänlaisen viattomuuden loppua. Poika ja isä yrittävät sopeutua tähän tilanteeseen parhaansa mukaan, mutta kuinka pojasta voi kasvaa mies ilman penistä, ihmisuroksen ominaisinta ominaisuutta?

Moebius ei tunnu edes niin ahdistavalta kuin aiemmin nähty Bloodsucking Freaks, koska elokuvan todellisuus ei tunnu hahmoille mitenkään ylitsepääsemättömän kammottavalta, vaikka mitä kammottavimpia väkivaltaisia tekoja sattuu koko ajan kaikille. Jotkut tilanteet onnistuvat jopa naurattamaan kaikessa tragikoomisuudessaan, kuten pojan ja tätä naiseuden saloihin opastavan lähikaupan kassaneidin juoni hankkia pojalle uusi penis.

Toxic Avenger (1984)

Melvin Ferd (Mark Torgl) on niin reppana, kuin nuori mies voi vain olla. Hän työskentelee kuntosalin talkkarina ja kuuntelee päivät pitkät asiakkaiden vittuiluja. Kiusaajien juonittelujen seurauksena Melvin hyppää ulos kuntosalin ikkunasta ja tippuu juuri rakennuksen eteen parkkeeratun lava-auton lavalla olevaan tynnyriin, jossa on radioaktiivista jätettä. Jäte muuttaa heiveröisen reppanan rujon lihaksikkaaksi Toxic Avengeriksi, kavereiden kesken Toxieksi, joka pistää niin kiusaajat, rikolliset kuin korruptoituneet poliitikotkin tiukille.

Henkilökohtaisella tasolla on pieni häpeä, että näin Toxic Avengerin vasta nyt, kun kyseessä on kuitenkin Troma Entertainmentin maineikkain ja kirkkain tähti. Toisaalta, oli suunnaton ilo nähdä näinkin erinomainen elokuva ensimmäistä kertaa erinomaisen yleisön kanssa ja nauttia kuinka kuinka silmieni vesittyessä naurusta ympärilläni oli satoja muita ihmisiä, jotka tunsivat tismalleen samoin.

Näinä aikoina, kun fitness ja ruokavaliofanatismi ovat syrjäyttäneet anoreksian ja bulimian hyväksyttävämpänä henkisenä kivirekenä, ja räppärit rahastavat maitorahkoilla ja kuntosaleilla, Toxic Avenger on omalla tavallaan jopa ajankohtainen teos. Katsoja nauraa yhtä paljon Mark Torglin epäonniselle Melvinille kuin myös pinnallisille fitness-pimuille ja muskelimasoille. Erityisen ilahduttava on Gary Schneiderin esittämä Bozo, joka kaulavaltimo sykkien ja silmät pullistuen raivoaa miten kuntosalin ympäristöön sopimattoman heiveröisen Melvinin läsnäolo pilaa hänen karmansa, joka on suoraan suhteessa kuntosalin ympäristöön.

Mitä muuta voi sanoa Rocky Horror Picture Show’n tasoisesta kulttielokuvasta paitsi, että se on kestänyt aikaa kaikin puolin erinomaisesti. Vitsiä tulee sarjatulitahdilla, oli kyse sitten kamera-ajon aikana taustalla näkyvistä visuaalisista gageista tai hahmojen idioottimaisista tölväisyistä. Toxic Avenger on oikeastaan erinomainen screwball-komedia ilman hengähdystaukoja, jossa on ilahduttavaa tylyyttä, kun lapset, eläkeläiset ja eläimet saavat osansa. Nauroin luvattoman paljon kohtaukselle, missä sokean tytön opaskoiraa ammutaan haulikolla ja vastapainoksi mielipuoliselle väkivallalle yhtä paljon naurattavat myös viattomat läpät, esimerkiksi kun Toxie nakkaa leivän ulos ikkunasta osuen miestä naamaan.