Night Visionsin kevätbakkanaalien raportointi jatkuu toisella osalla, josta löytyy muun muassa korealaisen Bong Jon-Hoon uutuus Snowpiercer, moderni kulttiklassikko The Room ja Umberto Lenzin ilkeä giallo Paranoia.

Snowpiercer (2013)

Lähitulevaisuudessa ihmiskunta yrittää ehkäistä ilmaston lämpenemisen aavistuksen liian järeällä menetelmällä, minkä seurauksena syntyy ikuinen talvi. Harvat ja valitut pääsevät maapalloa kiertävään ikiliikkujajunaan, kun muu ihmiskunta paleltuu hengiltä. Junassa ihmiset elävät tiukassa kastijärjestelmässä, eliitin eläessä kärjessä mukavasti, kun köyhät kärvistelevät junan peräosassa. Peräpään asukkaisiin kuuluva Curtis (Chris Evans) haluaa muuttaa tämän ja johtaa köyhän takaosan kohti vallankumousta tavoitteenaan päästä keulaan ja muuttaa juna oikeudenmukaisemmaksi paikaksi asua.

Snowpiercer on parhaimmillaan oikein menevä ja jännittävä toimintaelokuva, jonka huumori on ilahduttavan sopimatonta. Esimerkiksi kohtaus, jossa Kang-ho Song paljastaa, että hänellä on savukkeita, kun kaikki ovat luulleet syöpäkääryleiden loppuneen maailmasta 10 vuotta sitten ja puhaltaa savua kohti ihmettelijöitä, on hykerryttävän hauska. Lisäksi, Tilda Swintonin esittämä niljakas Margaret Thatcher–Joseph Goebbels-hybridi on vastenmielisyydessään aivan upeaa seurattavaa. Elokuvan huumori muistuttaa ohjaaja Bong Jon-Hoon tähän mennessä parhaasta elokuvasta Memories of Murder, sillä siinäkin komedia tulee vastaan täysin tarinan yleiseen ilmapiiriin sopimattomalla tavalla.

Valitettavasti Snowpiercer sortuu lopussa aivan liian runsaaseen alleviivaamiseen aivan kuin katsoja olisi niin suunnattoman typerä, että ei tajuaisi junan olevan metafora, jossa ykkösluokka on vaurauden, mutta henkisen tyhjyyden täytteinen läntinen maailma ja junan peräpää on kehitysmaat. Ed Harris käy näyttämässä naamansa Wilburina, junan kinginä, joka pitää pitkän ja turhan monologin sosiaalidarvinismista; kuinka jokaisella on oma paikkansa, olemme luotuja yhteiskunnan koneiston tietyiksi osiksi ja sosiaalinen muutos on turhaa, ja nykyinen yhteiskuntajärjestys on hyvä. Tämän maailmankatsomuksen vastenmielinen osuvuus tulee vallan hyvin selväksi jo ensimmäisen puolentoista tunnin aikana.

Dark Touch (2013)

Yksitoistavuotiaan Niamhin vanhemmat kuolevat ja vaikka lapsi yrittää väittää poliisille, että syyllinen tragediaan oli perheen koti eivätkä murtovarkaat, poliisi ei uskoa tyttöä. Hänet sijoitetaan tuttavaperheen luokse asumaan, mutta tragedia, kuin myös traumaattinen menneisyys vainoaa Niamhia, ja paha olo alkaa purkautua ympäristöön eri tavoin.

Dark Touch yrittää käsitellä lapsen kokemaa väkivaltaa ja erityisesti läheisten aikuisten harjoittamaa väkivaltaa lasta kohtaan. Niamhia esittävän Missy Keatingin ahdistunutta ja itkuista olemusta katsoessa tulee hyvin huono ja ahdistunut olo, mutta Dark Touch on siitä huolimatta hyvin geneerinen ja mitäänsanomaton kauhuelokuva, jossa tavarat lentelevät, lapset itkevät, eikä kukaan oikein ymmärrä mitä ympärillä tapahtuu. Elokuvassa olisi aineksia yliampuvaan kostokertomukseen, mutta tekijät ovat selkeästi halunneet tehdä vakavasti otettavan kauhuelokuvan perheväkivallasta yliluonnollisella elementillä, mutta valitettavasti juuri yliluonnollisuus vesittää elokuvan vakavan sanoman.

The Room (2003)

Vuonna 2003 ilmestynyt The Room on onnistunut keräämään kymmenessä vuodessa kontolleen kulttimainetta käppäisyydellään ja oikeanlaisen yleisön kanssa se on oikeastaan hyvin viihdyttävä tapaus, vaikka voin kuvitella, että kerrostalon yksiön rauhassa katsottuna sen näkeminen olisi silkkaa itsemurhaa, jonka jälkeen tuottaja-ohjaaja-käsikirjoittaja-pääosa Tommy Wiseaun haluaisi nähdä karkoitettavan ikuiseen maanpakoon elokuvien parista.

The Roomissa on kyse kolmiodraamasta. Wiseau esittää pankkiiria, joka tuntuu harvinaisen oudolta ammatilta miehelle, joka näyttää naamansa botoxilla rampauttaneelta Gene Simmonsilta. Mutta sovitaan että hän on pankkiiri nimeltä Johnny. Johnnyllä on tyttöystävä, Lisa, jonka kanssa hän aikoo mennä naimisiin ja kaikki tuntuu sujuvan täysin normaalisti, kunnes Lisa naisellisten oikkujensa seurauksena päättää, että hän on onneton ja vihaa Johnnya ja aloittaa salasuhteen Johnnyn parhaan kaverin Markin kanssa.

The Room herättää aivan suunnatonta myötähäpeää lukemattomista syistä, joista kaikista voi syyttää Tommy Wiseauta. Johnnyn hahmo esitetään kaikin puolin upeana tyyppinä, mutta Wiseau on ensinnäkin helvetin huono näyttelijä. Hän mumisee sanansa pötkössä ja reagoi täysin teennäisesti kaikkiin tilanteisiin ilman minkäänlaista sulavuutta. Mikäli hänellä ei ole tummaa pukua päällä, hän on vähintäänkin hihattomassa paidassa tai ilman paitaa esitellen lihaksikasta kroppaansa. Tämä lisäksi seksikohtauksissa Wiseaun kahtiahalkaistulta ruislimpulta näyttävä takapuoli saa aivan liian paljon huomiota. Muut näyttelijät ovat yhtä pökkelöitä, Markia esittävä Greg Sestero on päätoimiselta ammatiltaan malli.

Elokuvassa on lukuisia sivujuonia ja sivuhahmoja, jotka eivät liity tipan tippaa Lisan petollisuuteen ja kiittämättömyyteen Johnnya kohtaan. Ne vain tulevat ja menevät ja elämä jatkuu, ja Johnny on upea ja välittää kaikista. Johnnyn kaveri Denny on sekaantunut huumeisiin, Lisan äidillä on syöpä, pariskunta murtautuu Johnnyn ja Lisan kotiin harrastamaan seksiä. Millään näistä asioista ei ole mitään merkitystä Lisa-Johnny-Mark-triangelin kanssa, vaan ovat pelkkää täytettä, jotta The Room olisi täyspitkä elokuva. Kolmiodraaman puinti nimittäin kiertää ikuista latteuksien ja kliseiden täytteistä kehää ilman minkäänlaista jännitettä ja maestro Wiseaun kyky käsitellä ihmiselämän kiemuroita on tasoa: ”Oh man, I just can’t figure women out. Sometimes they’re just too smart. Sometimes they’re just flat-out stupid. Other times they’re just evil.”

Nerokasta.

The Dunwich Horror (1970)

Tohtori Henry Armitage (Ed Begley) pitää luentoa, jonka oheismateriaaliksi hän on tuonut näytille Necronomiconin. Sandra Deen esittämä opiskelija Nancy saa tehtäväkseen palauttaa Necronomicon kirjastoon, mutta paikalle ilmaantuu salaperäistä mystiikkaa hehkuva Wilbur Whateley (Dean Stockwell), joka haluaa nähdä kirjan. Hän houkuttelee Nancyn luokseen kotikyläänsä, jossa Whateleyn suvun kyseenalainen maine alkaa pikkuhiljaa avautua Nancylle.

The Dunwich Horror on keskinkertainen mystiikkajumitus, mikä pudotti kierroksia hysteerisen huonon The Roomin jälkeen aivan liian paljon. Stockwell tuijottaa intensiivisesti roolinsa läpi houkutellen Sandra Deen hahmon kohti pimeyden ydintä ja mustan magian rituaaleja missä ihmiset hilluvat alasti kuin hippikommuunissa. Mustat messut on kuvattu erilaisin värifiltterein, mikä kieltämättä tuo elokuvaan kivan psykedeelisen vivahteen, mutta Dunwich Horrorin tahti on yksinkertaisesti aivan liian hidas ja puuduttava.

Paranoia (1969)

Carroll Bakerin esittämä rikas, yksinäinen leski (onko muunlaisia leskiä edes olemassa?) muuttaa Italiaan toiveenaan karistaa Yhdysvallan tomut ja kuolleen aviomiehen sukulaiset jaloistaan. Yläluokkainen joutenolo alkaa nopeasti ikävystyttää siirtolaista, mutta onneksi paikalle pamahtaa Lou Castelin esittämä koltiainen, joka kukkoilu vetoaa varttuneen sensuelliin Bakeriin. Pian paljastuu, että Castelin kutsuminen kylään on pakettiratkaisu ja paketin toinen puoli on hänen ystävänsä, Dolette Descombesin esittämä Eva. Nuoriso vie lesken kohti viinan, huumeiden ja psykedeelisen rokin maailmaa, josta 60-luku tuli tutuksi. Bileet muuttuvat kuitenkin ahdistaviksi, kun pikkuhiljaa alkaa selvitä, mitä viinaa ja pillereitä tyrkyttävällä nuorisolla on oikeasti mielessään.

Paranoia on piristävän julma ja ahdistava kolmiodraama, jossa Carroll Baker, oikeastikin Eurooppaan töiden perässä muuttanut jenkkinäyttelijä, hallitsee ahdistuneen siirtolaisen roolinsa oikein mainiosti. Hänen käytöksensä ja vaatteensa ilmentävät 50-lukulaista Yhdysvaltaa, konservatiivisuutta, joka on taannut hänelle taloudellisen vakauden, joka on kuitenkin pohjattoman tylsää. Nuori ja uhmakas Lou Castel on erinomainen vastakohta roolissaan siloposkisena nilkkinä, joka onnistuu ylimielisellä kukkoilullaan, pistävällä katsellaan ja valkoisella hymyllään hurmaamaan Bakerin. Descombesin Eva näyttää lyhyellä kampauksellaan Castelin naispuoliselta kaksoselta.

Erityisen ilahduttavaa Paranoiassa on sen raadollinen näkökulma 60-lukulaiseen vapauden maailmaan, joka on aikojen saatossa noussut lähes myyttiseen asemaan. Seksi, huumeet ja rock ‘n roll ovat kuluttava elämäntyyli, ja Castelin ja Descombesin hahmot osaavat käyttää tätä myyttistä mielikuvaa hyödykseen ja manipuloida sillä Bakerin tietämätöntä ja pahaa-aavistamatonta leskeä, joka ajautuu turvallisesta pumpulin keskellä eletystä elämästään keskelle julmaa valtapeliä.

Captain America II: Death Too Soon (1979)

Chrisopher Leen esittämä terroristi Miguel uhkaa Yhdysvaltoja. Hän on kidnapannut tiedemiehen, joka keksii lääkkeen, jolla elävän olennon ikääntymistä voi nopeuttaa huomattavasti. Tämän lääkkeen avulla Miguel vaatii Yhdysvalloilta rahaa tai muuten hän tappaa lääkkeen avulla kokonaisen miljoonakaupungin verran asukkaita. Kaikeksi onneksi uhatussa kaupungissa asuu Reb Brownin esittämä Steve Rogers tai Kapteeni Amerikka, joka rientää apuun tuossa tuokiossa.

Captain America II: Death Too Soon on hyvin kehno televisioelokuva, jossa Brown vetää Kapteeni Amerikan puvun päälleen muutaman hassun kerran päräyttäen ulos pakusta jenkkilipun värisellä moottoripyörällään ja mallin vuoksi läpsii muutamaa nilkkiä pitkin korvia. Enimmäkseen hän hengaa flanellipaidassa, saapuen muukalaisena vihamieliseen kaupunkiin, mutta löytää onnekseen lesken, jonka poika selkeästi kaipaa elämäänsä isähahmoa. Kapteeni Amerikan ja yksinhuoltajaäidin rakkaustarinalle annetaan vähintäänkin yhtä paljon huomiota kuin kaupungin pelastamiselle ja elokuva päättyy uusioperheonneen.