Night Visions Back to Basics 2015 -raportin toisessa ja viimeisessä osassa käsitellään festivaalin kauhutarjontaa. Tämän osan ovat koonneet Tuomas Porttila ja Joonatan Nikkinen. Porttilan pitkä arvostelu festivaaleilla esitetystä German Angstista on luettavissa täältä.
Spring (2014)
Evanin äiti kuolee syöpään, elämä potkii päähän, ja ravintolassa tapahtuneen mukiloinnin jälkeen mies kokee parhaaksi pakata laukun ja matkustaa Italiaan. Saapasmaassa Evan tutustuu kauniiseen Louiseen, ja heillä synkkaakin pienen alkukankeuden jälkeen täydellisesti. Samalla Evan päätyy apupojaksi pienelle farmille kylän laidalla. Romanttista aikaa vietetään iltahämärissä viinin ja ruuan kera. Myöhemmin, kun nuoripari alkaa tutustua paremmin, selviää naisesta jotain, joka on kuin saduista tai painajaisista.
Mystiikalla pelaileva Spring ei anna aluksi mitään selityksiä naisen muodonmuutoksille. Ne pidetään myös elokuvan miespääosalta visusti salassa. Vain katsoja tietää naisen toisen puolen, mikä lisää jännitettä sen suhteen, kuinka tilanne tulee kehittymään. Kuvankauniissa Etelä-Italian maisemissa kuvattu filmi on näyte siitä, että vieläkin kyetään tekemään omaperäisiä tarinoita, jotka yhdistelevät sekä rikkovat genreille asetettuja rajoja.
Paikalla ollut pääosanäyttelijä Lou Taylor Pucci kertoi, että naispääosa elokuvaan valittiin vasta, kun kuvaukset olivat jo esituotannossa, ja kuvausryhmä saapunut Italiaan. Vielä hauskemmaksi tämän tekee se, että hänet valittiin rooliin Skypellä käytyjen koe-esiintymisten perusteella. Valinta oli joka tapauksessa oikea. Nadia Hilker on roolissaan todella hyvä. Hänen ja Puccin välillä on harvinaisen hyvää kemiaa, joka välittyy yleisöön asti. Pucci myös vitsaili, että Spring on hyvä elokuva katsottavaksi ensitreffeillä.
Lisäksi dialogi nousee yhdeksi elokuvan merkittävimmistä asioista. Se on nimittäin todella uskottavan kuuloista, joka näin kauhuelokuvan ollessa kyseessä on palkinnon arvoinen saavutus. Näinpä minulle täysin tuntematon Spring osoittautui melkoiseksi yllättäjäksi. Sen kuvastoa voi verrata helposti Linklaterin varhaisiin elokuviin sekä Lovecraftin kauhuestetiikkaan. Ohjaajat eivät olleet päässeet paikalle, mutta lähettivät festariyleisölle iloisen videotervehdyksen, jossa he joivat pullon viskiä ja kehuivat suomalaisia. (TP)
American Burger (2014)
American Burgerin itsetarkoituksellinen typeryys ja kliseisyys riipii aluksi hermoja toden teolla, mutta lopulta täydeltä fiaskolta pelastutaan. Vaikka turhien pohjustusten sijaan mättäminen alkaa ihmisen biffilihaa tuottavan hamppariketjun puitteissa alta aikayksikön, mihinkään karseimpien Troma-tuotosten tyyliseen paikallaan polkevaan tylsyyskuolemaan ei lähdetä, vaan filkan kevyen käsikirjoituksen rytmitykseen tunnutaan jopa nähdyn vaivaa. Splatteria piisaa, mutta satunnaisen irtojalan unohtaen aika lailla uuvuttavan samankaltaisilla kurkkujen katkomisilla mennään. Efektit sentään ovat CGI-sotkun sijaan perinteikästä letkujumppaa.
Vaikka komediapuoli on täynnä vammaista soopaa aina jo mainituista kliseistä lihavan opettajattaren ramboiluun saakka, saa elokuvan aikana muutaman kerran virnistääkin. Näistä aivojen lokeroon jäävät maantien varrella olevalla kojulla elekielen turvin kuin vammaiselta hampurilaista tilaava opettajatar sekä kuollutta esittävä alaston jäbä, joka yrittää ryömiä teurastamon lattiaa pitkin karkuteille, vain tullakseen raahatuksi kerta toisensa jälkeen takaisin lähtöpisteeseen. Se on sitä aitoa, ehtaa elämää!
Filmillä on myös jonkinlainen sanoma amerikkalaista kulttuuria sekä koko pikaruokasysteemiä kohtaan. Huvittamaan onnistuvat leffan nimellä vedetty sanaleikki jenkkipurilaisesta, kuin myös Kanadan kansallislaululla pelailu. Sikäli mukavaa on myös, että raamikkaiden jenkkifutarien kaatuillessa lihamyllyä varten lailla heinän, saavat parjatut nörttipojat pätkän lopussa ne kauneimmat ja vähäpukeisimmat gimmat (näistä blondimpi vetää roolinsa purkkiin peräti sympaattisesti). Alussa ja lopussa käytetään kamalaa college rockia osuvahkona huumorikeinona. Sen sijaan on paha vannoa oikeutta nauraa sille, että yhden katselun kestävälle kohellukselle ollaan parhaillaan väsäämässä useampaakin jatkista.
Tekijät kehottivat näytöstä alustaessaan vertaamaan American Burgeria Moottorisahamurhaajan ja Monty Pythonin yhteentörmäykseen. Selvemmäksi vaikuttajaksi tuntuu kuitenkin rainan edetessä muodostuvan kasarislashereiden ohella Peter Jacksonin Bad Taste. Tarvitseeko syitä väitteelle kummemmin eritellä? (JN)
Nekromantik 2 (1991)
Nekromantik 2 kiellettiin aikoinaan Suomessa, joskin Rakkautta ja Anarkiaa -filmifestivaali toi sen suomalaisten näytille. Esitys tosin pidettiin lahden toisella puolella Tallinnassa, koska kuten sanoin, elokuvan näyttäminen Suomessa olisi ollut laitonta. Jo tuolloin Jörg Buttgereit oli saatu paikan päälle kertomaan ajatuksiaan filmistä, joka oli herättänyt paheksuntaa hänen kotimaassaan. Ohjaajaa syytettiin milloin minkäkin asian häpäisemisestä, mikä johti siihen, että Nekromantikin jatko-osan kaikki kopiot oli tarkoitus tuhota. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, ja näinpä elokuva nähtiin vihdoin myös Suomessa, jonka videolaki on nykypäivänä yksi maailman suvaitsevaisimpia.
Nekromantikin tapaan myös jatko-osa käsittelee nekrofiliaa. Siinä missä ensimmäinen osa oli lyhyt, laittaa kakkonen vähän filmille pituutta lisää. Tarina on taas simppeli, ja se kertoo naisesta, joka käy kaivamassa hautausmaalta ruumiin ylös omia lihallisia nautintojaan varten. Samaan aikaan käydään treffeillä pornoelokuviin äänitehosteita tekevän miehen kanssa. Pimeä seksuaalinen puoli pidetään mieheltä salassa, mikä pitää elokuvan katsomisen jännittävänä.
Ensimmäisen osan musta huumori on entistä voimakkaammin läsnä. Eräässä kohtauksessa ruumiin irtopää on keskellä olohuonetta, kun joukko naisia katsoo televisiota. Buttgereit vahvisti, että kyseessä oli nekrofiilinaisten kokoontuminen, joka tekee kohtauksesta jokseenkin huvittavan. Toisessa kohtauksessa heti seksin jälkeisenä aamuna mies menee ottamaan purtavaa jääkaapista ja löytää sieltä irti leikatun peniksen. Tilanne rakentuu tavalla, joka saa miehen kasvojen ilmeen muuttumaan, kun hän samalla tunnustelee omia sukukalleuksiaan. Minua tämä nauratti suunnattomasti.
Ohjaaja kiitteli kovasti festivaalia elokuvan näyttämisestä sen alkuperäisessä formaatissa 16mm-filmiltä. Tämä loikin katselukokemuksesta rutosti paremman. Kaikki kohtaukset näyttivät kärsineiltä, mutta samalla tukivat elokuvan rosoista ulosantia. Jatko-osan tekeminen elokuvalle, jonka ”ei pitänyt olla hyvä tai suosittu” oli ohjaajan mielestä riskialtista, joten tämän vuoksi hän halusi tehdä tarinasta erilaisen. Toki tälläkin kertaa pääosassa on kuolleiden kanssa seksiä harrastava ihminen, mutta pääpaino ei ole samanlaisten shokkien toistamisessa, vaikka kuvasto ei sovikaan herkimmille.
Elokuva oli myös aikanaan esitetty naisille tarkoitetulla festivaalilla, koska sen katsottiin sopivan ohjelmistoon. Ironisesti Buttgereitia ei päästetty paikalle, sillä hän on mies. Tämän tarinan alkuperään en kuitenkaan lähtisi sen enempiä luottamaan, koska Q&A-tilaisuudessa ohjaaja tuntui puhuvan asioita enemmän pilke silmäkulmassa kuin vakavissaan.
Hän myös innostui haukkumaan Sylvester Stallonen Expendables-elokuvia. Hän oli kuunnellut yhden Expendablesin kommenttiraidan, jossa Stallone sanoi mokanneensa toimintakohtauksen kuvauksen sekä editoinnin, koska hän sortui liialliseen salamaleikkailuun. Buttgereitin pontti tätä selostaessa oli, ettei nykyään enää haluta näyttää katsojalle, mitä ruudulla oikeasti tapahtuu. Tästä johtuen hänen elokuvansa ovat uniikkeja. Nekromantik 2 on hidastempoinen ja se näyttää aivan kaiken juuri sellaisena kuin kuuluukin. Tämä on loistava asia. (TP)
Schramm (1993)
Sarjamurhaajien ilmentämä ihmismielen nurja puoli on yleisöä kiinnostava aihe. Henry Lee Lucas – sarjamurhaajan jälkeen valkokangas oli valmis ottamaan vastaan nämä mielipuolet. Nekromantikin jatko-osan kieltämisen johdosta Jörg Buttgereit kertoi olleensa 90-luvun alussa vihainen, mikä näkyy Schrammissa. Ohjaaja sanoi turhautuneensa saksalaiseen elokuvateollisuuteen. Schramm onkin heijastus Buttgereitin silloisesta vittuuntumisesta.
Juoni seuraa kuoleman porteilla olevan sarjamurhaajan elämää, joka kliseisesti sanottuna vilisee kuin filminä hänen silmissään. Katsojalle tarina siis avataan takaumina, joissa raotetaan tämän häiriintyneen persoonan sielunmaisemaa. Tarina ei sisällä mitään viitteitä siihen, että poliisit tutkisivat juttua, mikä tekee siitä Henryn ohella uniikin elokuvan genressään. Se on totaalinen kuvaus ihmisestä, joka ei voi hyvin. Tämä heijastetaan katsojalle erittäin voimakkailla shokkikohtauksilla.
Tämän vuoksi Schramm ei ole helppoa katsottavaa. Ohjaajalle tyypilliset lähikuvat ovat mukana yhtä inhottavina kuin aina. Parhaana esimerkkinä voisi mainita kohtauksen, jossa päähenkilö purkaa seksuaalista turhautumistaan naulaamalla peniksensä kiinni pöytään. Kohtaus on rankka, mutta sen pointti on varsin selvä.
Buttgereit kertoi jättäneensä elokuvateollisuuden Schrammin jälkeen, koska hänen tehtävänsä tuolla saralla oli suoritettu. Schramm nimettiin ehdokkaaksi saksalaiseen palkintogaalaan, jonka vuoksi ohjaaja koki, ettei hänen enää tarvitse taistella filmien kieltämistä vastaan. Tehtävä oli suoritettu ja Buttgereit siirtyi tekemään televisiosarjoja, radiokuunnelmia, sarjakuvia sekä viimeisimpänä shokkipainotteisia teatteriesityksiä. Näinpä Schrammia voi pitää merkittävänä filminä, koska kaiken taistelun jälkeen Buttgereit vihdoin sai tunnustusta myös taiteellisella saralla. (TP)
Clown (2014)
Feikkitrailerista *huokaus* täysmittaisen leffan poikinut Clown nojaa allekirjoittaneen ymmärryksen ylittävään pellekammoon. Legenda pohjoisessa asuvasta, ennen ilahduttajaksi muuttumistaan pelkoa herättäneestä, skidejä popsineesta klovnista tuo jotensakin mieleen Rare Exportsin joulupukki-idean eri hahmon muotoon väännettynä.
Touhu yltyy huomattavan brutaaliksi erityisesti lasten tappamisen osalta, mutta tympeiltä äkkipelastumisilta ei kuitenkaan säästytä – toisaalta en sitten tiedä, onko tämä huonokaan asia, mitä muutamien “kaikki kuolee” -asenteella duunattujen NV-pökäleiden kohdalla on vuosien varrella tullut huomattua. Ärsyttävin puoli filmissä ovat iänikuiset, perkeleettömän runsaasti ja pamahtavin ääniefektein viljellyt säikäytykset, jotka korniudessaan nostattavat lähinnä myötähäpeän sekä pelon siitä, että toivottavasti kukaan ei uskonut juuri MINUN säpsähtäneen.
Kuitenkaan Clown ei ole tylsä. Ihan omalla painollaan tuo lipuu, minkä lisäksi niin erikoistehosteet kuin itse pääpirun maskeeraus ovat onnistunutta luokkaa. Samaa voi sanoa myös leffan miljööstä, erityisesti muovisen leikkihallin fosforia hohtavat lavasteet tuovat sitä tunnelmaa, mitä vaikkapa Jouluyö, murhayöhön olisi teemaansa tukemaan kaivattu. Surullinen loppu on mukava piristys, joskaan ei – jälkiviisaana – yllätys Eli Rothin pyöriessä tuottajan puikoissa.
Silti vaikea sitäkään seikkaa on sivuuttaa, että kivuttomuudestaan, “jotain uutta” yrittävästä ideastaan sekä muutamista hetkistään huolimatta leffa on sangen tyhjänpäiväistä kauhua vailla klassikkoainesta. Positiivisimmat fibat lienevätkin peruja puoleentoista tuntiin venytetyn grindhouse-trailerin kaltaista katastrofia povanneista ennakko-odotuksista. (JN)
Wyrmwood: Road of the Dead (2014)
Ennakko-odotukseni Wyrmwood: Road of the Deadia kohtaan olivat maltilliset, mutta silti kehtasin luulla elokuvan tarjoavan jotain kiinnostavaa. Toisin kuitenkin kävi, sillä leffa on heti alusta alkaen todella paskasti tehty. Huomaa, että ohjaaja on lähtenyt tavoittelemaan helppoa viihdepaukkua, jossa juonella tai tarinalla ei ole sen suurempaa merkitystä. Mad Maxin ja Dawn of the Deadin sekoitukseksikin hehkutettua elokuvaa vaivaa moni genrelle tyypillinen asia. Zombit ovat loppuun kulutettu aihe, johon aavikkomainen post-apocalyptinen ilme olisi voinutkin tuoda kaivattua piristystä, mutta se jää nyt saavuttamatta.
Tästä päästäänkin siihen, ettei elokuva ole tarpeeksi lähellä maailmanlopun meininkiä, mikä nakertaa liian paljon sen toimivuutta. Julistekuvat antavat täysin erilaisen käsityksen mahdollisesta miljööstä, joka on lopulta lähinnä teiden varsilla ajamista tai metsässä juoksemista. Myöskään kuvissa nähtyjä Mad Max -henkisiä asusteita on tarjolla vain muutamissa kohdissa.
Tämän sijaan katsojalle tarjotaan paskakasallinen huonoa huumoria ja hahmokehitystä. Juoni on lähinnä yhden vitsin ja tilanteen varassa pyörivä akseli, jossa kuolleet eivät pysy kuolleina, ja heidän verestään saadaan bensaa, jolla autot pidetään liikkeessä. Näennäisesti tästä seuraa muutamia hauskoja kohtia ja tukalia tilanteita. Tarina hyppii kohtauksesta toiseen, eikä juurikaan anna mitään tarttumapintaa kiinnostua sen sisällä olevista henkilöistä. Lisäksi sankarin sidekickina nähtävä Australian aboriginaalilta näyttävä jannu on vitseineen todella rasittava. Elokuvan huumori on muutenkin tiukkaan laskelmoitua settiä, joka näytti toimivan festariyleisöön valitettavan hyvin.
Sentään elokuvan tehosteet onnistuivat paikoin näyttämään hyviltä, kuten myös maskeeraus. Pienen budjetin teokseksi tarjolla on hyvä määrä verellä läträämistä, joka ei ainakaan omissa silmissäni näyttänyt turhan tietokonemaiselta. Zombit näyttävät raadoilta, mikä on toki hyvä asia. Tälläkin kertaa zombit ovat modernisoidusti lähempänä Zack Snyderin adhd-juoksijoita kuin Romeron hitaasti laahustavia eläviä kuolleita. On täysin makuasia, kummasta pitää enemmän. Itse kallistun Romeron puoleen, mutta tätä elokuvaa juoksevat raadot eivät pilaa. Se pilaa itse itsensä olemalla täysin geneerinen tuote, joka ei tuo kuluneeseen genreen juuri mitään uutta. (TP)
Death Weekend (1976)
…aka The House by the Lake lukeutuu muutamaan Sinivalkolandiassa aikoinaan bannittuun vähemmän taiteelliseen ratkaisuun. Ivan Reitmanin tuottaman canuxploitaatiopläjäyksen intron myötä rantahuvilalleen köröttelevä hammaslääkäri ja tämän uudeksi panoksi tarkoitettu mallityttö saavat peräänsä joukon kostonhimoisia heittiöitä, jotka ovat pahoittaneet mielensä ajettuaan maantiellä tapahtuneen kilpakruisinnan päätteeksi ojaan.
Vaikka filmiltä löytyvät tosipohjaiset innokkeensa – niin rallikisa kuin myös hampilekurin piina – on kokonaisuus huomattavan epäuskottava. Paikalliset ohuen ohuet juntit eivät luo realismia lukuisilla omalla kotikonnullaan kiinni jäämättä suorittamilla toimillaan aina bensan ryöväämisestä vartijan avoimeen mukilointiin. Myöskään pikkurikollisporukan psykopaattiset sankariteot, vaikkapa viattomien kännikalojen yli huvin vuoksi moottoriveneellä kaahaaminen, eivät ole järin vakavasti otettavia – eivät kai kaljan kiskominen, varastelu ja suukopu kuitenkaan kenestäkään äkkiarvaamatta kylmäveristä murhaajaa tee?
Toisaalta taas tietynlainen, ahdistavaa ennemmin kiinnostavaa atmosfääriä viritellään keski-ikäisten – mutta silti “nuoriksi” kutsuttujen – ukkojen linnoittautuessa suuhygienistin kartanoon pariskunta vankeinaan. Parahin tohtori ei tunnu välittävän hevonkukkua omasta tai daaminsa terveydestä, vaan tämän ainut intressi näkyy pysyvän talossa olevan, rikkomiseen soveltuvan materian suojelun parissa. Lopulta ikäväksi tarkoitetusta ilmapiiristä huolimatta katsoja ei voi olla huvittumatta porvarin juoksennellessa kuoleman vaaraa uhmaten pitkin lukaalia koplan paiskomia sukukalleuksia itku kurkussa pelastaen.
Fakta on myös, että siinä missä vaikkapa The Last House by the Left oli oikeasti piinallinen pikku kauhuruiske, ei Death Weekend onnistu luomaan samaa paniikinomaista ja inhoa herättävää fiilistä. Toki ryökäleremmin jäynänteot ovat ilkeysmittarissa sitä pahempaa puolta, mutta pintansa pitävän neidin vastaantappelu jätetään (reitmanilaisittain sanoen) varsinaiselle haamutasolle. Malli listii kusipään toisensa jälkeen rutiinilla, vailla kunnollista hysteria-asteikkoa, aina leikkelystä flambeeramiseen. Näistä hetkistä ei yksinkertaisesti välity esimerkiksi Cravenin debyytin selviytymishölkän paniikki tai Peckinpahin Olkikoirien verenmakuinen kostonhalu.
Viimein touhu tuntuu ainoastaan löyhästi pohjustetulta tavaroiden paiskomiseen yhdistetyltä väkivaltamaratonilta, vailla henkensä edestä taistelemisen aiheuttamaa pakokauhun vimmaa. Poliittista aspektia voi sen sijaan löytää alaluokkaan kuuluvan hampparilauman ja kusipäisen valkotakin sylkiessä vuorottain omaan kilpeensä. Viimein kuolemaa pakeneva tyttökään ei esiinny minään enkelinä katsellessaan tylynä vierestä liejuun hukkuvan roskakalan armon anelua. (JN)
Burying the Ex (2014)
Joe Dante on allekirjoittaneelle ohjaaja, joka on tehnyt muutaman nostalgiaklassikon. Tällä tarkoitan lähinnä Riiviöt-elokuvia, jotka edelleen toimivat minulle hyvin. On kuitenkin sanottava, että aika näyttää ajaneen Danten ohi. Burying the Ex ei tule saavuttamaan samanlaista nostalgiaa missään piireissä. Se on yksinkertaisesti huono elokuva.
Kuulostaako juonikaan hyvältä? Mies elää aktivistinaisen kanssa, joka tuntuu valittavan hänen kaikista tottumuksistaan ja tavoistaan. Vain seksi on hyvää, mutta mikään muu ei sitten olekaan. Mies päättää jättää naisen, koska elämä on liian lyhyt hukattavaksi. Muutaman väärinkäsityksen seurauksena nainen jää bussin alle ja kuolee. Hän ei kuitenkaan pysy kuolleena kovin pitkään, vaan palaa elävänä kuolleena takaisin. Ennen kuolemaansa hän ei saanut kuulla miehen eroaikeista, joten hän elää edelleen siinä uskossa, että he ovat pari.
Tätä vitsiä sitten väännetään ja käännetään niin pitkään, että vitutus on varmasti taattu. Myös musiikkivalinnat ovat varsin perseestä, kun Dante yrittää epätoivoisesti kosiskella nuorempaa yleisöä mukaan. Huumori on ohjaajalle melko tyypillistä sekoilua, mutta sen toimivuus näin 2010-luvun zombikomediassa ei ole mikään itsestäänselvyys. Paljon parempaakin on tarjolla, mutta myös paljon huonompaakin löytyy.
Näyttelijät hoitavat hommansa kaiketi ihan hyvin, mutta elokuva ei myöskään anna heille kovinkaan paljon mahdollisuuksia. Toki rooleissa olisi voinut revitellä enemmän. Onkin huolestuttavaa, että pääosan velipuolen roolissa nähtävä sovinistisikailija on parasta, mitä elokuvalla on tarjota hahmojen saralla. Danten luottomies Dick Miller käy lopussa heittämässä parit läpät paikallisena poliisina, mutta tämäkään ei oikeasti ole järin hyvä veruke tuhlata aikaansa elokuvan katsomiseen. Suosittelen hautaamaan kaikki elokuvan kopiot. (TP)