Tunnetaan myös nimellä: Komikku zasshi nanka iranai!
Maa: Japani
Genre: Komedia, musta komedia, satiiri
Ohjaus: Yôjirô Takita
Käsikirjoitus: Isao Takagi, Yûya Uchida
Kuvaus: Yoichi Shiga
Leikkaus: Shôji Sakai
Sävellys: Katsuo Ôno
Näyttelijät: Yûya Uchida, Taiji Tonoyama, Kiriko Shimizu, Yumi Asô, Eri Watanabe, Kazuyoshi Miura, Seiko Matsuda, Takeshi Kitano
Elokuvia katsellessa helposti unohtaa kuinka ne tarjoavat lukuisista ammateista täydellisen vääristyneen kuvan, jonka kuitenkin otamme todesta siksi, että ilman vääristynyttä kuvaa ei olisi hyvää tarinaa. Tähän ei yleensä kiinnitä huomiota, jos ei toimi kyseisessä ammatissa. Journalistiksi valmistuttuani ja työssä toimittuani olen alkanut yhä tarkemmalla syynillä katsoa miten journalismi ja sen tekijät esitetään elokuvissa.
Osasyy epärealistiseen kuvaukseen on tietysti se, että yhä kasvavassa määrin elokuvantekijät käsikirjoittajista ohjaajiin eivät työskentele elämänsä aikana lainkaan muissa ammateissa kuin mihin heidät on koulutettu – tai sitten ammatit ovat sellaisia kuin mainosfirman AD tai joku muu turhake. Kaukaisilta tuntuvat Samuel Fullerin kaltaisten tekijöiden ajat, jolloin elokuvaohjaaja saattoi ajautua ammattiinsa vahingossa – ja olla sitä ennen Fullerin tapaan toimittaja, sotilas, kirjailija ja kaiken maailman hanttihommia paiskinut työläinen.
En sano tätä romantisoiden, vaan lähinnä todeten: Hyvin monella nuorella elokuva-alalle haaveilevalla tuntuu olevan silmissään ohjaajan paikka, tarvitsematta koskaan toimia lampunjalkana, lavastajana tai edes kameran varressa, puhumattakaan kirjoittamisesta tai muiden töiden tekemisestä tai ihan vain elämisestä. Sivistyskin jää siinä sivussa huonolle tolalle. Mikään ei ole niin sietämätöntä katsottavaa kuin sellaisen elokuvantekijän työ, joka ei tiedä mitään mistään muusta kuin elokuvista. Valitettavasti pääasiassa sellaisia valmistuu elokuvakouluista, myös Suomessa.
Niinpä kuva journalisteistakin elokuvissa on usein aika tylsä, koska harvasta toimittajasta tulee elokuvaohjaaja (joistain sentään hyviä käsikirjoittajia). Harvempaan journalistihahmoon tulee kiinnitettyä huomiota, ja ammatti tuntuu olevankin lähinnä tekosyy seikkailulle. Ei silläkään erityisemmin ole väliä, että Tintti on toimittaja.
Yhtäläisen hirvittävää katsottavaa ovat journalistiset fantasiat, jossa kaikki paljastukset ovat Watergaten luokkaa, mutta toisaalta myös moralisoivat painajaiskuvat, joissa toimittaja on häikäilemätön konna tunkemassa nokkaansa viattomien ihmisten asioihin. Jälkimmäisissä vikana on niiden yletön naiivius, jopa enemmän kuin sankarikuvissa.
Näissä filmeissä journalismi nähdään yksinomaan hedonistisena mässäilynä, rahan ja vallan hamuamisen välineenä. Media on kansalaisen selkänahasta revittyä huiputusta, liberalistispopulistista hapatusta ja olisi vain parempi, jos kaikki pitäisivät huolta omista asioistaan. Media ei ikinä vedä mattoa nilkkien alta, vaan kuuluu nilkkien kanssa samaan klubiin. Vapaa lehdistö on vain keppihevonen. Asetelmassa on perää, mutta se muistuttaa kärjistämisessään mitä haperoimpia salaliittoteorioita. Tästä ongelmasta kärsii esimerkiksi Sidney Lumetin Network, joka ottaa oman satiirisuutensa niin konservatiivisen tosissaan, että sen katsominen nolottaa.
Onneksi edes joskus tulee vastaan täysosumia, jotka tuntuvat tiivistävän sen mikä journalismissa ihan oikeasti on vikana. Erinomaisen elokuvan tunnistaa toisinaan siitä, että siitä puhuminen on mahdotonta sivuamatta todellisia asioita. Palatkaamme myöhemmin vielä siihen kuvaan mikä journalismista on Suomessa.
On elokuvan No More Comics! huippuansiota, että se jatkaa katsojan puhuttelua lähes kolmekymmentä vuotta valmistumisensa jälkeen. Kyseessä on japanilainen elokuva, joka käsittelee sensaatiojournalismia. Sitä tarkempaa kuvaa harvemmin tulee vastaan. Ehkä vain Risto Jarvan Kun taivas putoaa pääsee jossain määrin lähelle.
Ohjaaja Yôjirô Takita (s. 1955) tunnetaan länsimaissa ennen kaikkea Oscar-voittaja Departuresista (2008), jonka lempeä humanismi muistutti siitä, että edes jossain päin maailmaa osataan klassisen hollywoodilainen elokuvanteko, jos ei enää Hollywoodissa.
Kannuksensa ohjaaja hankki ryhtymällä jo parikymppisenä apulaisohjaajaksi ja erilaisiin pikkuhommiin niin sanotuissa pink filmeissä, joissa monet mielenkiintoiset japanilaiset ohjaajat ovat aloitelleet. Mainittakoon esimerkkeinä Kôji Wakamatsu, Kiyoshi Kurosawa ja Shunya Itô. Pink filmit olivat niin sanottua aikuisille tarkoitettua sisältöä (yhteiskunnallista, eroottista, toiminnallista) elokuvaa, joka usein rinnastetaan länsimaissa eksploitaatioon, vaikka vertaus ei aivan yksi yhteen toimikaan.
Useimmiten pink filmit oli kulta-aikoina toteutettu ammattitaitoisen tehokkaasti ja jopa tyylikkäästi eikä vähiten johtuen siitä, että niitä tehtailtiin 70-luvulta lähtien isojen studioiden toimesta helppona kassamagneettiviihteenä. 70-luvun puolivälissä myös Takita astui elokuvamaailmaan. Harvassa lienevät Oscar-voittajat, joiden filmografiaan kuuluu esimerkiksi sellaisia nimikkeitä kuin Serial Rape ja Molester’s Train -elokuvasarja.
No More Comics! On ensimmäinen Takitan elokuva, joka ei ole pink film, ja vaikka sen maailma on lähempänä pinkkien aikuisia teemoja, se on silti oma eläimensä. Se on erittäin kaukana Departuresin ihmisläheisyydestä. Sen näkemys journalismin maailmasta on koomisen musta ja paikoin liioiteltu, mutta ei koskaan realistisia juuriaan hylkäävä. Se on rakenteeltaan villi ja sanomaltaan häijy elokuva.
Televisioreportteri Toshiaki Kinameri (pop-tähtenä tunnettu Yûya Uchida, joka on myös toiminut elokuvan toisena käsikirjoittajana) haastattelee itsepintaisesti lentokentälle saapunutta julkkista. Julkkis ei vastaa ainoaankaan Kinamerin kysymykseen, vaan pakenee paikalta, mutta TV-yleisö ja uutispäälliköt ovat vaikuttuneet Kinamerin periksiantamattomuudesta. Mies aletaan tuntea sinnikkyydestään, jolla hän häiritsee niin julkimoita, rikollisia, poliitikkoja kuin tavallisia ihmisiä, lähes täysin vailla itsesuojeluvaistoa. Ilmeetön Kinameri on huomannut tilaisuutensa tulleen ja päättää antaa itsestään kaiken.
Luonnollisesti reportterin asenne johtaa lukuisiin yhteenottoihin. Julkimot heittelevät Kinamerin kasvoille drinkkejä. Yakuzat antavat turpiin. Entiset tutut inhoavat. Hänelle soitetaan häirikkösoittoja. Aikaansa mies kuluttaa istuen kotonaan pimeällä sohvalla ja juoden olutta. Ainoa ystävyyskontakti on yhtäläisen yksinäiseen vanhaan ukkoon naapurissa. Parisuhde kärsii. Kinamerin sielunelämästä ei koskaan anneta kuin pieniä vivahteita ja on vaikea sanoa vaivaako häntä hänen pyrkyryytensä sen moraalittomuuden vuoksi vai työn stressaavuuden takia. Pian julkisuus tulee vasten hänen omia kasvojaan ja myös Kinameri tunnistetaan kaduilla, häneltä pyydetään nimikirjoituksia. Hänestä tulee Japanin Veikko Ennala, joskin TV-puolella.
Lähtökohta olisi valmis jo aiemmin mainittuun toimittajan demonisointiin, mutta näin ei koskaan tapahdu. Tähän vaikuttaa kaksi loistavasti oivallettua seikkaa, jotka pitävät edelleen paikkansa. Ensimmäinen seikka on jo mainittu Kinamerin ilmeettömyys. Hän on lähes jokaisen kohtauksen keskiössä, mutta lopultakin tyhjä taulu, kuten toimittajat niin usein jutuissaan ovat. Katsoja pystyy lukemaan häneen monenlaisia tunteita, jotka kaikki johtuvat yksinomaan toisten ihmisten reaktioista häneen. Kinameri on absurdin röyhkeä, mutta aina kohtelias ja usein selvästi häpeissään siitä mitä joutuu tekemään. Paino sanalla ”joutuu” sillä tietysti taustalla vaikuttaa japanilaiseen yhteiskuntaan kuuluva pakko onnistua työelämässä ja kaikki muiden ihmisten yksilöön lataamat odotukset.
“Joutuu” on avainsana myös siksi, että se johtaa elokuvan onnistumisen kannalta tärkeimpään seikkaan.
Kinameri ei koskaan tee asioita siksi, että himoitsisi skandaaleja, vaan koska häneltä vaaditaan sitä.
Ja kuka vaatii? Elokuvan keskiössä on Kinameri eikä meille koskaan näytetä kuinka suuri yleisö hänellä on tai kuinka vaikuttavia hänen juttunsa ovat. Hän on vain yksi valtavasta toimittajalaumasta, joka pyörii isojen juttujen perässä, vaikkakin hänellä on tapana erikoistua gonzo-tyyliseen sensaatiojournalismiin ja pyöriä yakuzojen, prostituoitujen ja yleisestikin ottaen omituisten juttujen perässä.
Kinameria haukutaan joka suunnasta. Kansalaiset soittavat hänelle uhkaussoittoja, julkisuuden henkilöt antavat hänelle porttikieltoja ja jopa toiset toimittajat naureskelevat hänelle neniään tuhautellen. Silti suhde on ambivalentti. Haukkujen lomassa Kinameri saa puhelinsoittoja, joissa kansalaiset vaativat häneltä yhä suurempaa röyhkeyttä, koska ilman sitä ei löydy totuutta. Nuori mies pysäyttää hänet kadulla kysyäkseen neuvoa, koska pitää hänen periksiantamattomuuttaan rohkaisevana. Teinitytöt pyytävät Kinamerilta nimikirjoituksia. Hänen suosikkikapakassaan rock-artistit uhkailevat häntä, koska toimittaja mielistelee heidän mielestään poppareita ja tekee pelkkää roskajournalismia. Kinameri vastaa tyynesti, että mahtaa herroja pänniä, kun eivät onnistu saamaan samanlaista huomiota ja osuu raivostuneista reaktioista päätellen naulankantaan.
Suosittujen julkkisten hääjuhlassa kirkuvien ihmisten laumat ja Kinamerille selkään antavat henkivartijat saavat tapahtuman vaikuttamaan mellakalta. Poliisi pidättää toimittajan ja pitää tälle nuhdesaarnan hänen julkkisten ympärillä pyörivän työnsä turhuudesta, mutta on silti ilomielin valmis päästämään sankarin pälkähästä, jos saa tyttärelleen huippusuositun bändin jäsenten nimikirjoitukset.
Yhtään Kinamerin juttua ei esitettäisi ellei televisiokanava pitäisi niitä huipputason katsojalukemia tuovana. Antisankarimme on televisioyhtiönsä suosituin reportteri.
Tämä tekee No More Comics! -teoksesta ajattoman, vaikka kyse on Japanin 80-luvun sensaatiojournalismista. Jos jossain asiassa (myös suomalaista) journalismia morkkaava yleisö on tekopyhää, se on tämä: Roskauutisia ei tehtäisi, jos ne eivät olisi suosituinta lukemistoa. Jokainen iltapäivälehtien ripuliuutista päivittelevä ja sen netissä linkkaava moraalinvartija pelaa täysin lehtien pussiin; jokainen klikkaus on lisää rahaa ja viesti: ”Tätä kannattaa tehdä.” Jokainen katsoja lisää surkealle televisiojournalismille kannustaa tekemään lisää surkeaa televisiojournalismia. Jokainen Seiskan tilaus… no, kyllähän te tiedätte.
Kuluttaja sysää vastuun pois omilta harteiltaan ja omista kulutuspäätöksistään tajuamatta omaa rooliaan. Asioista ei oteta selvää. Iltapäivälehdet tekevät joistain televisio-ohjelmista koko ajan juttuja ja käytännöllisesti katsoen luovat ne tyhjästä merkittäviksi yhteiskunnallisiksi ilmiöiksi, mutta kukaan ei tajua katsoa kuka itse asiassa omistaa sekä lehdet että ohjelmia lähettävät kanavat. Kuluttaja ei vaivaudu vaan valittaa. Hän on sairaan lisäksi olennainen osa sairautta.
Tietysti tämä ei tee mitenkään toimittajista vastuusta vapaata, aivan kuten se ei tee No More Comicsin Kinameristakaan. Ei ole moraalisesti sen oikeutetumpaa toimittajalta siirtää vastuuta kuluttajille. Katsojaluvut eivät riitä perusteluksi sille, että Kinameri alkaa tivata murhatun 14-vuotiaan tytön muistotilaisuudessa hänen äidiltään onko tytär kenties toiminut prostituoituna (on Takitan ohjaajantaidon ja Uchidan näyttelijänlahjojen ansiota, että kohtaus on silkassa absurdiudessaan naurattava). Veikko Ennalan kuuluisa väite oli, että kyllä kansa kestää sen lukea minkä on kokenutkin. Ehkä näin, mutta Ennala jätti sanomatta onko sille silti aina tarvetta.
No More Comics! tavoittaa siis fiksusti sen minkä niin moni journalismia satiirisesti tulkitseva teos hukkaa, jopa monet niistä hienoimmat. Se tavoittaa vastuunpakoilun perimmäisen luonteen yhteiskunnallisissa rakenteissa, siis sen kuinka kukaan ei ole valmis heräämään omaan väärintekemiseensä. Juorujournalismin vika ei ole niinkään se, että media käyttää valtaa väärin. Sen vika on se, että kaikki siihen osallistuvat käyttävät valtaa väärin, mutta kukaan ei tunnusta syyllisyyttään.
Toisaalta meille näytetään Kinamerin periksiantamattomuuden ja ammattitaidon hyviä puolia. Kinameriä syytetään vähän väliä siitä, että hän päästää nuoret poptähdet helpolla, ja eräässä kohtauksessa mies osoittaa osaavansa käsitellä ystävällisesti televisiossa nuoria teinityttöjä, joiden sokerisesta diipadaapasta on tullut Japanin suosituimpia hittejä. Gonzo-tyylisellä keikalla, jossa reportterisankarimme esittää mieshuoraa ja päätyy lopulta pahaa aavistamattoman asiakkaan sänkyyn hän näkee roolinsa selkeämmin. Hänestä ei ole tullut mieshuoraa. Hän on sellainen jo. Sensaatiojournalismillaan hän tarjoaa itseään maksusta ihmisille, jotka haluavat hänen skandaaleistaan lohtua omiin surkeisiin elämiinsä.
Hän päättää ryhdistäytyä ja alkaa tutkia omalla ajallaan merkittävää rahanhuijausoperaatiota, jossa kohteena ovat olleet ennen kaikkea yksinäiset vanhukset, vaikkei aihe kiinnosta ketään. Vasta sitten asia alkaa kiinnostaa studioita ja yleisöä, kun se alkaa synnyttää väkivaltaa. Elokuva ja sen viesti vastuun kantamisesta huipentuu absurdiin kohtaukseen, jossa huijauksen masinoineen miehen kotiin hyökkää kaksi gangsteria, jotka ovat tulleet tappamaan hänet. Huijarin oven edessä parveilevat lehtimiehet antavat heille kohteliaasti tietä ja alkavat innokkaasti ottaa kuvia, kun yakuzat pistävät miehen machetella päiviltä. Kohtaus olisi absurdi ylilyönti jopa näinkin synkeässä elokuvassa ellei todellisuus olisi tehnyt vitsistä vieläkin nasevampaa: se perustuu tositapahtumiin.
Itse asiassa lähes kaikki No More Comicsin episodien tarinat ovat todellisuudessa tuotantoa edeltäneen vuoden aikana tapahtuneita, oikeita esimerkkejä japanilaisesta journalismista. Elokuva menee niin pitkälle, että käyttää joidenkin kohtausten perustana uutisia, joihin liittyneet julkkikset esiintyvät itsenään ja ikään kuin käyvät itseensä liittyvät uutiset uudestaan lävitse. Kaikkein omituisin hetki koetaan, kun Kinameri kohtaa liikemies Kazuyoshi Miuran (ei kannata sekoittaa samannimiseen jalkapalloilijaan), jota elokuvan teon aikaan syytettiin oikeasti vaimonsa murhasta; luonnollisesti Kinameri ahdistelee häntä juuri tähän asiaan liittyen. Vuonna 2008 Miura hirtti itsensä jouduttuaan teostaan viimein oikeuden eteen Yhdysvalloissa.
Kuten totesin alussa, ilman vääristynyttä kuvaa ei ole hyvää tarinaa. Välttämättä. Mutta vielä useammin on niin, että parempi tarina syntyy totuudenmukaisuudesta. Siksi likasankojournalismiakin halutaan lukea: niin absurdia kuin se onkin, se tuntuu todelliselta. Siksi realityja katsotaan, vaikka ne ovat käsikirjoitettua humpuukia; halutaan illuusio todellisuudesta. Journalismin kaksinaisuus on siinä, että totuudentavoittelun pitäisi olla myös kaiken hyvän journalismin perusta. Sen pitäisi olla myös relevantin elokuvanteon perusta.
Voisin lopuksi tietysti luetella muutamia elokuvan ulkokultaisia ansioita niille keitä se kiinnostaa. No More Comics! käyttää käsivaraa loistavasti hyödyksi luodakseen tunteen julkisten tapahtumien keskellä alituiseen elävästä joukkohysteriasta. Elokuvan omat kamerat sekoittuvat Kinamerin mukana pyörivien kameroiden materiaaliin. Rakenne on episodimainen ja kasautuvasti hullummaksi menevä reportterisankarimme sinkoillessa tapahtumasta toiseen. Näyttelijätyö on erinomaista. Yūya Uchida on ilmiömäinen tähtitoimittajana. Muiden roolien tehtävä on lähinnä reagoida häneen ja useimmat näyttelijöistä kohdataan vain yhdessä kohtauksessa, mikä korostaa entisestään elokuvan hektisyyttä ja episodimaisuutta.
Ainoa hieman isompi rooli on Kinamerin vanhaa naapuria esittävällä Taiji Tonoyamalla, jonka rooli olisi yksinomaan olla huvittava käppänä, ellei hänen vahva länsäolonsa johtaisi välillisesti Kinamerin moraalisen ryhdin uudelleenlöytymiseen. Lyhyessä roolissa lopussa nähdään Takeshi Kitano, joka tuolloin vielä tunnettiin Japanissa pääasiassa koomikonrooleistaan ja länsimaissa roolistaan Nagisa Oshiman elokuvassa Merry Christmas Mr. Lawrence.
Kaikki tämä hiottu ammattimaisuus tukee elokuvan sydäntä, sen kompleksista ja armottomasti takaraivoon jäytämään jäävää ihmiskuvaa.