We Fuck Alone (2006)

Gaspar Noén lisäksi on tuskin yhtäkään toista nykyohjaajaa, joka kykenee sisällyttämään elokuviensa muotoon niin paljon voimaa, että pelkästään se itsessään riittää elokuvien sisällöksi.

The Turin Horse (2011)

Itsensä ympäristöön sitoneen ihmisen maailman murenemiseen ei tarvita kuin valmiilta vaikuttaneen maailmanjärjestyksen epävakaus ja vähittäinen romahdus.

Play (2011)

Playn vahvuus on se, että se esittää asiansa mitään kaunistelematta tai katsojalle selittelemättä. Yhdenkään ryöstäjän tekosia ei selitetä perheongelmilla tai vastaavilla, joihin lähes kaikki rasismikuvaukset nykyisin tuntuvat sortuvan.

Amour (2012)

Amour on niin järkähtämättömän banaali ja sisäiseltä elämältään armoton elokuva, että sen koskettavana pitäminen kertoo siitä tunnepikavoittoihin tähtäävästä katsomisen kulttuurista, joka meillä on.

The Long Goodbye (1973)

Aivan kuten sama tunnuskappale tulee varioiduksi niin monta kertaa, ettei katsoja voi enää tietää mikä versioista on alkuperäinen, ei mysteeri varsinaisesti pakene Marlowea, mutta oikea tapa katsoa sitä pakenee.