Pelkoa ja inhoa Savonlinnassa – SINFF 2017

Savonlinnan kansainvälinen luontoelokuvafestivaali, lyhyemmin SINFF, järjestettiin kahdeksatta kertaa Saimaan ympäröimän Kaakkois-Suomen kaupungin keskustan tietämillä 18.–20.8.2017. Koska tapahtumasta keväällä mainoksen nähnyt pahamaineinen gonzo-toimittajanne ei vastoin toiveita ottanut ja lentänyt Hellsingin kaupunkia elokuussa riepotelleen kesämyrskyn mukana huitsin tuuttiin, päätti kyseinen puiden halaaja sinetöidä hetken mielijohteesta siinneen haaveensa ja suunnata rohtuneen nokkansa kohti Etelä-Savoa. Ohessa matkaraportin muotoon puettua yleistä tunnelmointia, erakkoluontoisesti toteutetun tripin varrella siinneitä ajatuksia – ja ehkä sana tai pari jopa niistä elävistä kuvista.

Kello on kolme perjantai-iltapäivällä, halpahintaisilla lipuillaan ja aina yhtä ärsyttävillä kuulutustallenteillaan hämminkiä aiheuttavan Onnibus-firman punaisen linja-auton lipuessa Savonlinnan pysäkille vartin aikataulustaan jäljessä. Bussista ulos purkautuvan massan keskellä on havaittavissa pyöreitä aurinkolaseja ja (mahdollisesti erään ihmissuhteen päätökseen ajaneita) vakosamettihousuja suosiva hyypiö, jonka pään juuri nautitut 180 sivua matkalukemiseksi otettua Hunter S. Thompsonin elämäkertaa on laittanut tavallistakin pahemmin pyörälle. Tuo karttaansa vahingossa väärin tulkitseva ja määrätietoisesti kaupungin vastakkaiselle laidalle suunnistava hahmo on – kukapa muukaan – kuin antisankarinne omassa kunniakkaassa persoonassaan.

Paikallisesta lähiöghetosta hengissä selvittyäni ja nipun kiinnostavia divareita, magneetin lailla luokseen kutsuneen elokuvateatteri Olavin ja ilmeisiä suuhygieniapalveluita tarjonneen Hyväsydämisen hammaslääkärin ohitettuani saavun viimein majapaikalleni. Sunnuntaiksi kaavaillut katoamistemput Raoul Duken hengessä jäävät hartaasti haihtuvaksi unelmaksi portieerin pyytäessä hotelliin kirjautumisen yhteydessä kahteen yöhön oikeuttavan maksun etukäteen. Märkänä hiestä lailla vesihoitoon joutuneen nousen ylös toisen kerroksen ilmastoinnilla varustettuun pikku huoneeseen ja puran kapsäkkini uumenista tärkeimmät matkatavarani pöydälle: rommipullon, muistiinpanovälineet ja jo mainitun kirjan. Mietin hetken reissussa rähjääntyneen paitani vaihtamista, torppaan ajatuksen ja suuntaan uunituoreita askeleitani seuraten takaisin bussiaseman läheiselle supermarketille: tarvitsen greippejä.

Sijoitettuani ostokset sviittini jääkaappiin ja selvittyäni juuri ja juuri akuutilta rankkasateelta, koen aikarautaa vilkaisemalla hetken olevan otollinen suunnatakseni kohti satamaa ja sieltä löytyvää festivaalin info-mökkiä. Pressipassin ja illan liput lunastettuani ehdin sopivasti takaisin Olavinlinnankadulle, majoituslaitokseni vierestä löytyneeseen kaksikerroksiseen, vuonna 1954 työväentaloksi rakennettuun Kisalinnaan. Kohtalon armosta valitsemani istuin 169 tulee kulumaan allani seuraavat kolme päivää.

Avajaisnäytöksen alustajat, festivaalijohtaja Annakaisa Vänttinen ja tuottaja Minna Nurmi kertovat idean luontofilmipippaloista kummunneen vuoden 2011 Sodankylän elokuvajuhlilta: yllätyksenä tosin tuli, että moiset oli järjestetty Punkaharjun Retretissä tuohon mennessä jo kahdesti. Nykyisellä kokoonpanolla tapahtumaa on pyöritetty Savonlinnan sataman ympäristössä vuodesta 2012. Duon mukaan SINFF on kasvattanut tasaisesti sekä suosiotaan että tasoaan ja sen tarkoitus on esittää kiinnostavimpia aiheeseen istuvia kotimaisia ja muutoin näkemättä jääviä tuontielokuvia. Festarit oli polkaistu käyntiin heti aamusta. Kaksi erikoisnäytöstä tavoittivat kaiken kaikkiaan 50 vanhainkodin asukkia ja 300 koululaista, tarkoituksenaan ympäristökasvatus. Vuoden teemoiksi nimetään ruoan tuotanto ja Norja (itse hoidin homman kotiin melkeinpä mallikkaasti, näkemällä ainoastaan yhden osatuotannon vuonojen maasta).

Ensimmäinen näytös on pääfilkan alkukuvana esitettävä Mitri Häkkisen 10-minuuttinen dokumentti Fokuksessa luonto (2017). Nimensä mukaisesti luontokuvaaja Tuomas Heinosen harrastusta käsittelevä lyhäri valottaa hyvin aihetta myös kameraa omistamattomalle skutsin tallaajalle. Heinonen tähdentää eläinten ja niiden käytöksen tuntemisen tärkeyttä onnistuneiden fotojen saamiseksi, selostaa sosiaalisen median merkitystä menestymisessä ja pahoittelee alalla vallitsevaa tilannetta, jossa vaivaa näkevät ammattikuvaajat tuppaavat jäämään sattumalta oikeassa paikassa oikealla hetkellä olleiden amatöörien jalkoihin aikana, jolloin suurimmalla osalla löytyy kuvausvälineistö alati taskustaan. Samalla esitellään miehen naamioitumiskalustoa maastoteltasta järvessä kelluvaan lauttaan, teerien uhittelua ja kädestä syömään saapuvaa pikkulintua. Heinosen innostus toimintaansa kohtaan välittyy saliin mainiosti – siinä missä dokumenttien maailmassa katsojaa niin monesti vainoava sentimentaalinen pianomusiikkikin.

Varsinaisena ohjelmanumerona seuraa Tauno Kohosen omakohtaisten tunteiden lähteiltä pulppuava Kitkajoki – rakas joki. Myös ohjaaja itse on paikalla avaamassa ajatuksiaan viime vuonna valmistuneen elokuvansa Suomen ensi-illassa: ulkomailla, kuten Saksassa, Kitkajoen on ehtinyt rohmuta jo palkintoja.

Vajaat puoli salia täyttäneen leffan teemoja ovat ”paatoksen sijaan inhimillisyys ja aitous”. Pätkä kuvaa Kuusamon Kitkajoella 36 vuoden ajan viihtynyttä Kohosta tallentamassa ympäristöä, kalastelemassa ja lämmittelemässä julkisessa käytössä olevan levähdysmajan kaminaa. Itsensä enemmän valo- kuin luontoelokuvakuvaajaksi kokeva ohjaaja purkaa puheenvuorossaan hänelle rakkaiden paikkojen henkeä ja merkitystä, joiden vuoksi hän palaa tuttuihin ympäristöihin kerta toisensa jälkeen. Alueen vuodenaikojen koko kirjo on esittelyssä yhdessä hengästyttävän upeiden revontulia, öistä korpea ja silmänkantamattomiin levittäytyvää metsää ikuistavien kuvien kera. Välistä paperista lukevan oloisen kertojan ääni ei pilaa kokonaisuuteen istutettuja Reino Rinteen aforismeja, jotka parhaimmillaan onnistuvat puhumaan homo sapiensin narsistisuuden pussiin: ”Et voi sanoa itseäsi luonnon suojelijaksi tai ystäväksi. Ei luonto ole ilmoittanut, onko se hyväksynyt sinut ystäväkseen.”, ”Ei ihminen hallitse luontoa. Ihminen voi kyllä tappaa luonnon, mutta se kuolee pystyssä päin, tietäen ihmisen seuraavan pian perässä.” Kohonen kertoo, kuinka suurempien ihmisjoukkojen löydettyä luontoreitti Karhunkierroksen, asia näkyy ikävänä haittapuolena myös ympäristössä. Katsomoon tämä välittyy lievimmässä muodossaan kämpän töhrityn ja raaputetun ovenpielen vilahtaessa. Myös veden rannassa käväisevä merkattu poro herättää kysymyksen, jonka lukija pukee sanoiksi: onko tämä näky yhä luonnollinen?

Tehokeinoinaan niin time-lapseja kuin sekä pianomusaa että (taustalle sopivaa) naisen hoilausta hyödyntävän dokkarin maisemia ja eläinlajeja uhkaa yksi jos toinenkin tekijä. Venäjältä kutemaan laskeutuva järvitaimen on harvinaistunut naapurimaan suurverkkojen myötä, minkä ohella kaavailtu kultakaivostoiminta on todellinen riski, ennen kaikkea maaperää tutkineen Outokummun löytämän uraanin vuoksi. Kuusamon kaupunki ei kaikeksi onneksi ainakaan tällä hetkellä suo yleiskaavallaan mahdollisuutta kaivostoiminnalle, mutta kaksihaaraisia kieliään sihisyttäen heiluttelevat ja jalometallia himoitsevat liskoherrat tuskin tulevat päätökseen tyytymään. Prosessi jatkaa kulkuaan ja Kitkajoen todellinen säilyminen jäänee tulevien sukupolvien nähtäväksi.

Filkka etenee seesteisesti, turhia hötkyilemättä: Kohonen itse myöntää jopa kauhistelleensa hitautta, jonka rauhaisan temmon hän epäilee edesauttaneen ulkomaisten kunnianosoitusten saamisessa. Näytöksen jälkeen kuulen erään katsojan kommentoivan toiselle: ”Olisi sitä vähän voinut leikata.” Itse en kuitenkaan näe miinuksena verkkaisuutta vaan pikemmin tietynlaista kaaren puutetta: vuodenajat kulkevat kalenterin ympäri vain vaihtuakseen jälleen aloituspisteen syksyksi ja siitä talveksi. Paremmin kasassa pysyvän tarinan luomiseen ei yhtä luonnon kiertokulun periodia enempiä olisi tarvittu. Mitä puolestaan tulee paljon puhuttuun hartauteen, noudattaa se mielestäni sekä Rinteen että Kohosen toteamusta: ”Luonto pelastuu sitä kunnioittamalla.” Elämä metsissä kulkee omaa hätäilemätöntä tahtiaan, mihin hektisintäkään arkea viettävän ihmisen ei auta kuin sopeutua.

Siinä missä suurin osa festivaaliyleisöä lähtee suunnistamaan Sulosaaren loppuunmyytyyn, kokeellisia elokuvia ja live-musiikkia tarjoavaan Metsänäytökseen, jään ikuisena vastarannan kiiskenä parinkymmenen muun osasyyllisen kanssa Kisalinnaan. Manuel Lobmaierin toistaiseksi ainut ohjaus (samalla myös kuvaus, leikkaus ja käsikirjoitus) Alptraum – The Last Great Adventure (2016) on dokumentti kahdesta lapsuudenkaverista, jotka haluavat palata takaisin luontoon ja painuvat kolmasosavuodeksi Alpeille lehmiä paimentamaan. Auvoiseksi suunniteltu matka vaihtuu pian karuksi koettelemukseksi, jonka myötä myös miesten tunteet kuumenevat.

Sveitsiläistuotanto varoittaa sisältämistään eläintapoista heti alkutekstien puitteissa. Tietynlaisen Cannibal Holocaust -jännitteen tasolle kihisevät vibat eivät kuitenkaan lunastu eksploitatiivisena, mäissäilemällä mässäilevänä shokkimatskuna: teurastukset ovat ainoastaan osa paimenen ammattia ja elämän kiertokulkua. Jätkien huumorin heittely painepyssyä tukkiin testatessaan kielii hermostuneisuudesta, siitä kuinka ikävää mutta mahdollisesti kuitenkin odotettavissa olevaa asiaa yritetään kompensoida rennolla naureskelulla. Vammautuneiden eläimien lopettamisia ei kuvata turhan tarkasti, vaikka verta ruudulla ehditään riittämiin nähdä: kamera keskittyy vain selventämään, mitä on tapahtumassa.

Vaikken Alptraumia kohtaan minkäänlaisia ennakko-odotuksia kohdistanut, en ala kiistämään pettymystäni. Kotivideomainen (mitä filkka toisaalta on…) anti sisältää kundien läpän (ja virtsan) heittoa, pelleilyä, munastelua, sadattelua ja ihmissuhdesotkuja. Joku voisi sanoa tätä kaikessa draaman puutteessaan naturalismia vahvistavaksi tehokeinoksi, realismiksi romantisoinnin sijaan. Itse koin katsovani lähinnä pienelle piirille tarkoitettua lomatallennetta, mikä pidemmän päälle oli paitsi pitkästyttävää myös hermoja nakertavaa. Ärsyttävin puoli on kuitenkin editointi, josta löytyy sekä kaikkialle säännöllisesti vedettävää rumaa digijanaa että pinnaa kiristäviä kameran pysäytyksiä kera tyhjien freimien ja suuren hiljaisuuden: mahdollinen tehokeino ensimmäisellä kerralla, mutta alati toistuessaan lähinnä syvien huokausten alkukuoppa. Taustamusiikkina käytetyn urhon vonkuna luo tähän kaikkeen viimeisen silauksensa. Toisaalta myös hyviä puolia löytyy, kuten askeettisehkon elämäntyylin ylle unelmoidun pintakiillon pyyhkiminen kera lopun kommentin: ”Olemme elossa, mutta mitä luonto siitä välittää?”

Niin oli perjantain näytökset lusittu, mutta pieni menonkipinä yhä päällä. Selailen hotellihuoneessani ajatusten ylös kirjoittelun ja rauhallisen rommin maistelun lomassa, järjestettäisiinkö vieraskirjeessä mainittu festivaaliklubi mahdollisesti jo tänään. Ei, vasta huomenna näkyy olevan. En kuitenkaan tänne asti tultuani voi tyytyä pelkkään (sisustukseen kuuluvan) maalauksen värikaarteiden mittailuun, joten poistun käytävälle ja sitä kautta respalle, nyökäten päivystäjälle ennen poistumistani automaattisesti aukeavien lasiovien kautta kadulle. Ulkona jono on kerääntynyt nakkikioskille. Käppäilen lähettyvillä seisovan Olavinlinnan juurelle, jonka yövalaistuksessa kimaltavia muureja ihailen. Lepakot lentelevät vasten tummansinistä taivasta, Saimaan vedessä nukkuu joutsenia.

Suuntaan läheisen ulkoilmabaarin terassille. Siemailen henkeäsalpaavan kallista olutta (on aina hyvä mennä minimaalisella ruokabudjetilla ja sitten käyttää sama summa vahingossa kahteen tuoppiin), katselen ravintolan vieressä nousevia vaahteroita, pulloja keräävää mummoa ja viereisen rakennuksen punaista viiriä. ”Red flag is the best flag”, tuumaan ja tilaan toisen biisonin. Silloin linnasta alkaa puskea porukkaa: Lauri Tähkän konsertti on loppunut ja elämänsä vauhdissa halki avaruuden kiitävä keski-ikäinen yleisö tulee huljuttelemaan huikean menon aiheuttamat suolapisarat samaan juottoaitaukseen kanssani. Ensin yksi, sitten useita. ”Sidukkaa? Bissee? Skumppaa? Punkkuu? Drinksuu?” makeilee viisissäkymmenissä oleva pukuherra seurueensa daameille kalju ja kekkoslasit hämärässä kiiltäen. Olen liian vanha tähän. Kulautan viimeiset pohjalimat kurkkuuni ja nostan kytkimen kohti huonettani.

Havahdun liian pienelle jääneen ilmastoinnin ansiosta hiestä märkänä, jokusen tunnin levänneenä ja hyvissä ajoin ennen kellon soittoa. Kylmä suihku piristää, mutta alakerrassa nauttimani raskas aamiainen – pikku muna muna munasia, raps raps rapeaa paahtoleipää, rasvaa tihkuvaa pekonia – puolestaan pyyhkäisee skarppiuden pois lailla menneiden aikojen liitutaululla sientään heiluttaneen käden. Istun sohvalla, teen tukalahenkistä kuolemaa ja mietin mennäkö katsomaan viidestä jaksosta koottua ja nyrkillä tapettaville suunnattua Rölli-näytöstä sataman telttaan. Pohdin myös, mitä helvettiä teen greipeille – huoneeni on täynnä greippejä.

Lopulta päätän, etten mene katsomaan Röllejä. Pilaisin läsnäolollani kuitenkin jonkun lapsuuden.

Info-mökillä on pakko käydä, sillä päivän liput saattaa olla hyvä lunastaa ennen shown alkamista. Saan tiskiltä passiini hihnan ja vaellan takaisin Kisalinnalle. Lauantain avauksen keskiössä on sudenkorennoista vakavissaan innostunut Miikka Friman, jonka 18-minuuttinen Kasteita (2016) starttaa päivän. Pari vuotta kuvaustyötä vaatinut dokumentti on, tekijänsä sanoin, taiteellisesta näkökulmasta otettu katsaus veden äärellä arkisia toimiaan suorittavien korentojen maailmaan. 4K:na tallennettu materiaali on (digitaalisuudesta huolimatta) näyttävää, mikä yhdessä luonnon äänistä sekä tunnelmallisista ambiensseista koostuvan äänimaailman kera loihtii vangitsevan, ehkä hivenen psykedeelisen tunnelman jääden kompaktiudessaan festivaalien positiivisimpien kokemusten kirjoon.

Heti Kasteiden kuivuttua käyntiin polkaistaan niin ikään jatkoa aiheelle eli Frimanista itsestään kertova, Elli Toivoniemen kipparoima Kesäni sudenkorentona. DocPointissa tammikuussa 2017 ensi-iltansa saaneen filmin taustalla oli (sisällöltään perinteistä kotimaisen teatterifiktion tasoa edustava) Hyvä poika, jossa Toivoniemi hääri tuotantopuolella. Rainaan tarvittiin uskottavalta tuntuvaa videokuvaa hyönteisistä, jota metsästäessään tuottaja törmäsi kerta toisensa jälkeen tuolloin armeijan harmaissa palvelleen Miikka Frimanin nimeen. Ötökät saatiin leffaan ja hiljalleen Toivoniemeä alkoi kiinnostaa mukulasta saakka hyönteisiin äärimmäisen intohimoisesti suhtautunut Friman dokumentin arvoisena henkilönä: idea, jonka ohjaajaksi hän lopulta vastoin tahtoaan myös luisui. Tarkoituksena oli tehdä aiheesta pieni juttu, joka paisui lopulta neljän vuoden intensiiviseksi projektiksi.

Runsaasta kotivideomateriaalista ja prosessin käynnistyttyä nauhoitetusta tavarasta koostuva kimpale on vähintäänkin henkilökohtainen kuva kohteestaan. Jo lapsena käteen saadulle kameranauhalle valikoituu hyönteisiä kera niitä koskevien tietoiskujen. Tätä seuraa kuvia koulukirjoista, jotka opetusta toisella korvalla kuunnellut poika on kuvittanut värikkään realistisilla korentopiirroksilla. Friman viettää aikaansa korentojen bongauspaikoilla haaveineen ja kameroineen, odottaa talvella jäiden sulamista kuvioihin ilmaantuvien toukkien vuoksi ja tekee jatko-opintojen päättötyönsä koulun ympäristön korennoista. Väliin saadaan myös huumoria kersaikäisen kundin tipahtaessa riippumatosta tai inttilomailijan vastaillessa vaivaantuneena isänsä kysymyksiin tämän kanssa samaan aikaan asevoimissa olevasta BB-tähdestä, jonka olemassaolosta haastateltava itse ei erityisemmin perusta.

Friman myöntää dokkarin aikana, että hänen korentoharrastuksensa on ollut tärkeä henkireikä elämälle eikä tiedä millä tolalla asiat ilman tätä olisivat. Filkan mielenkiintoisimmassa jaksossa hän lähtee bongaamaan ainoaa tavoittamattomiinsa jäänyttä sudenkorentolajia laajojen sääskiparvien himmentämän Kilpisjärven auringon alle. Hikinen tunnelma alati kameran linssissä pörräävine verenimijöineen välittyy aistittavana ja lopulta haetun harvinaisuuden tallennuttua muistikortille voi katsoja tuntea olon olevan palkitseva. Filmin lopussa Friman ryhtyy valmistelemaan matkaansa korentoseminaariin Ruotsiin – pakko myöntää olleeni ällikällä lyöty, mitä kaikkea sitä maailmalla järjestetään.

Lopputekstien jälkeisessä Q&A-sessiossa Toivoniemi kertoo Frimanin löytäneen myös täysin uuden korentolajin, mistä tosin sen suurempaa melua Suomen mediassa ei esiintynyt. Tämä aineisto ei kuitenkaan toiminut kerronnallisissa puitteissa lopputuloksessa, joten kipeänä valintana se jouduttiin jättämään lopullisen leikkauksen ulkopuolelle. Positiivista palautetta sekä kotosalla että ulkomailla kerännyt Kesäni sudenkorentona tuo kautta rantain esille myös erään tärkeän asian: vilpittömän arvostuksen pientäkin elämää kohtaan. Vaikka naurahduksia kuului salissa Frimanin valittaessa matolle kuolleen ötökän kohtaloa tai evakuoidessa rankan hiphopparin talloman korennon pulpetilleen, itse en lähtisi kyseenalaistamaan (luomakunnan kruunun perspektiivistä) mitättömäksi koettua elinkaarta täällä vietettynä ainutlaatuisena hetkenä. Lopulta voi kysyä itseltään, kumman elämällä on rehellisesti ajateltuna positiivisempi ja tärkeämpi tarkoitus: ympäri metsiä ja pihoja ravintoaan etsien surisevalla kärpäsellä vai lastenvaunuja työntävän äidin sydämeen veistä tunkevalla nuorukaisella. Nippelitietona mainittakoon vielä filmin budjetin huvenneen sudenkorennon näkökulmasta otettuihin ilmakuviin.

“Elämä on elokuvaa ihmeellisempää.” -Elli Toivoniemi

Kysymys & vastaus -tuokion ja pikaisen salista poistumisen jälkeen palaan takaisin yks-kuus-ysin syleilyyn, tavoitteenani nähdä dokkari Tanskan viranomaisten lihaan pusertuneesta piikistä nimeltä Niels Stockholm. Toistakymmentä nimikettä filmografiaansa valmistaneen Phie Ambon Good Things Await (2014) kuvaa 80 vuoden kieppeillä olevan valkopartaisen, punanaamaisen ja harvahampaisen Stockholmin työskentelyä tilallaan. Huippuravintolat ostavat raaka-aineitaan fabulta, joka suhtautuu eläimiinsä yksilöinä ja pyörittää tilaansa luonnonmukaisesti muttei istu modernin ruokateollisuuden konseptiin. Virastot lähettävät kätyreitään piirittämään guppen tilaa ja syyttämään tätä haudanvakavin ilmein eläinten kaltoinkohtelusta – ovathan keskitysleirimäisen esimerkillisissä tehotuotantoloissa olosuhteet totta maar tätä luomufarmia paremmassa kondiksessa. Tanskanmaallako jotain mätää?

Pätkän käynnistyessä väärinpäin syntyvällä lehmällä ajautuu mieleni väistämättä Rauni Mollbergiin ja sitä kautta mahdollisiin Alptraumia toistaviin verenlentokuviin. Uusi elämä saadaan kuitenkin maailmaan tehtävänään muukin kuin kuoleminen pilkottavana: märehtiminen monipäisen lehmälauman jatkona. Yhtä hyvin ei sen sijaan käy oikeuden istunnossa härälle, joka Stockholmin kertomassa tarinassa nakkasi tämän sarvillaan metrin kaaressa mäkeen muttei onnistunut nirtsaamaan pappaa näiden väliin jääneen, kunnioitusta herättäneen sähkölangan vuoksi. Välissä isäntä esittää ajatuksiaan kapitalismista ja byrokraattien kynsiin joutumisensa todellisista syistä, toisinaan taas lausutaan sadonkorjuujuhlan pöydässä kiitosrukousta auringolle. Onnettomuuksien jatkoksi myrsky ehtii vielä repiä talon katon, mutta irronneiden laattojen välistä tupaan paistavana valona Stockholm saa lopulta jatkaa toimintaansa – joskin myös sakot kouraansa.

Good Things Awaitin kulun aikana näemme kuvaa niin avaruudesta, aaltopeltiä vasten ropisevasta sateesta kuin lukuisista, lukuisista sarvipäistä. Äänimaailman mieleen jäävin osuus on munkkikuoroa muistuttava taustalaulu. Asiallinen, joskin paikoin puuduttava leffa tuo tärkeimpänä teemanaan nenämme eteen jälleen yhden välähdyksen siitä, kuinka luottamusta herättävä, demokraattinen ja kansalaisille hyvää toivova valtiokoneisto vaikuttaa joskus ikään kuin yrittävänsä lynkata ei-toivotut alamaisensa lain koukeroita oman mielensä (ja hyvä veli -verkoston edun) mukaisesti tulkitsemalla.

Luomutilan porttien sulkeutuessa yhdessä konehuoneen luukun kanssa, alkaa vaellukseni kohti seuraavaa etappia, Riihisaaren maakuntamuseota ja siellä iltapäivän ehtooksi vaihtavaa Aktivistia (2017). Muun muassa Stalinia esittävine pilakuvineen ja kaikenkarvaisine wanhoine esineineen omaa tunnelmaansa henkivä näyttelytila olisi varmasti sekin ollut kiertämisen arvoinen kokemus (mahdollisuus tähän olisi myöhemmin illan ilmaisnäytöksen yhteydessä tarjolla ollut), mutta tällä kertaa ei moodini ollut parahin kapistuksiin paneutuakseni. Lopulta museon perälle päästyäni olen jähmettyä kauhusta: esitystilan puiset tuolit muistuttavat minua parin vuoden takaisesta, hellsinkiläisen Corona-baarin alakerran Dubrovnik-tilassa järjestetystä American Burger -näytöksestä, jolloin vääntelehdin penkilläni liki koko 80 minuutin ajan.

Museo paljastuu pelkojeni mukaisesti esityspaikkana huomattavasti hauskemmaksi ajatuksen kuin käytännön tasolla. Mieleni tekisi korjata istumisen tuoma tukaluus nousemalla seisomaan, mutten kehtaa tehdä tätä mahdollisesti epäkohteliaaksi protestiksi miellettävää siirtoa. Ehdin kyseenalaistaa myös dokumentin äänisuunnittelun, kunnes Q&A-tilaisuudessa erään toisenkin huomauttaessa asiasta käy ilmi, että kaikuva ääni on enemmänkin tilan huonon akustiikan ansiota.

Itse Aktivisti on sen sijaan kaikkea muuta kuin heikko esitys. Petteri Saarion dokumentti antaa toivoa yhden ihmisen, vaikka nuoren sellaisen, mahdollisuuksista vaikuttaa, mikäli sisua löytyy riittämiin. Sodankylästä kotoisin oleva Riikka Karppinen oli vasta yläasteikäinen noustessaan ainoana paikallisena vastustamaan Perkeleestä seuraavana olevan kaivosyhtiö Anglo American kotiseudulleen suunnittelemaa maan raiskausta. Kun muu väki pelkäsi kritisoida hanketta leimaantumisen pelosta – saattoipa kokea sen jopa positiivisena huonon työllisyystilanteen ja kaivoksen (ohikiitäväksi hetkeksi) mukanaan tuomien työpaikkojen vuoksi – lähti 15-vuotias tyttö asialle ottamalla ensin yhteyttä ministereihin, sitten mediaan, kunnes Lapin kansa teki hänestä jutun. Komiikkaa vakavaan aiheeseen suorasukaisilla, rosoisilla kommenteillaan tuovan nuoren naisen mummoa lainaten: “Kukaan muu ei puolusta meitä paitsi Riikka.”

Aktivistista paistaa niin sanottu talvisodan henki: Siinä missä Anglo America kuvitteli kävelevänsä Suomen yli ilman suurempaa vastustusta, joutui se nokikkain kirjaimellisesti yhden ihmisen kanssa, joka kyltymättömällä toiminnallaan sai aikaan niin kansanliikkeen kaivoshanketta vastaan kuin pakotti ylikansallisen yhtiön arvioimaan kaavailemiensa toimien ympäristövahingot. Vihreiden jäsenkortin omistava Karppinen myös yhdisti alueen väestön vaaliuurnilla: vaikka puolue on luettavissa Lapissa (eikä välttämättä aiheetta…) kirosanojen joukkoon, oli hän ylivoimainen ääniharava alueellaan kunnallisvaaleissa. Ohjaaja itse vertasi Riikan kyvykkyyttä kasvattaa ihmisten ymmärrystä luonnon säilyttämiseksi duunipaikkojen kustannuksella lauseella: “Hän sai lappilaiset tulemaan kaapista ulos.”

Runsasta luontomatskua revontulineen ja eläimistöineen tarjoavan kuvituksen tarkoituksena oli Saarion mukaan saada ihmiset hiffaamaan, että tämä monimuotoinen eliökanta todella löytyy tienoolta, ei ainoastaan luontokirjojen kansien välissä (alueella asuu esimerkiksi noin 90 lintulajia). Viheriön kasvattien ohella filmin materiaali tarjoaa runsaasti kokouksia, puheita, mielenosoituksia – ja tietenkin  haastatteluja sekä niitä jo mainittuja mummon kommentteja, joista en voi unohtaa (harvaa kylmäksi jättävää) ajatelmaa: “Kyllähän menestyminen ja raha tuovat onnen.” Harmittamaan jää, ettei leffa sen enempiä avaa Karppisen positiivista kantaa maanpuolustuksen nimissä harjoitettuun militarismiin.

Sanavalmis ja toiminnallinen Riikka kertoo kyselytilaisuudessa, että halusi romuttaa aktivisti-sanaan liittyviä stereotypioita (esimerkkinä mielikuva vegaanianarkistista kahlitsemassa itseään kaivinkoneeseen) ja kannustaa kansalaisia tähän toimintaan. Ohjaaja puolestaan myöntää, että epäili kahvilapalaverissä eteensä istuneen tytön kyvykkyyttä mahdollisena vaikuttajana ja ällistyi tämän avattua suunsa ja ryhdyttyä puhumaan sitä puhtaaksi. Saario artikuloi turhan hienostelun sijaan suoraan, selkeänä tarkoituksenaan herättää katsoja: Tällä hetkellä 1/7 osaa Suomesta on kaivosten valtaamana, Sodankylään puserrettavasta tontista pitäisi tulla Euroopan suurin ja Anglo American pelkästään lupaa odotellessa tekemän louhimon koko on 800 jalkapallokentän luokkaa. Mikäli projekti menisi ympäristöasioista huolimatta läpi, se tulisi tulevaisuudessa olemaan esimerkki, johon muut firmat voisivat nojautua. Jos TTIP:n, CETA:n tai TISA:n kaltaiset vapaakauppasopimukset saadaan puolestaan ratifioitua, voivat suuryhtiöt esimerkiksi kielteisen päätöksen Suomessa saadessaan jatkossa vedota lain haittaavan heidän liikevoittojaan ja haastaa valtion miljardikorvauksiin.

Lopuksi on hyvä mainita, että valtaosa kaivosteollisuuden tuotteista menee monille rakkaiden teknologiavempeleiden sijaan maailmanlaajuisen sotateollisuuden käyttöön. Muiden muassa sosiaalisen median ja yleisen tietoisuuden levittämisen avulla näihin asioihin on vielä toistaiseksi mahdollista vaikuttaa.

Järkytyn kuullessani keskustelutilaisuuden päätteeksi ilmoituksen: ulkotiloihin kaavailtu elokuvapiknik on siirretty epävakaan sään vuoksi tähän samaiseen saliin. Vaellan hotellille, ruokailen pienet evääni ja kiiruhdan takaisin museolle, ohittaen rantatiellä Karppisen, Saarion ja kumppanit. Spotilla kuulen näytöksen alkavan noin tunnin virallista esitysaikaa jäljessä, sillä ennen Sielunmetsä-elokuvaa luvassa on noin kymmenen biisin verran live-musiikkia. Voi Jeesus ja pari muutakin kaveria! Katselen otsa hiestä kostuen silmieni edessä olevaa tuolia, yhtä viimeisistä vapaina olevista, johon kuitenkin istuudun. Kulautan kurkkuuni mukaan ottamani, vajaan kolmasosalitran käsittävän tankillisen brändiä karpalomehulla. Penkin raskaat puuosat painavat allani. Mietin: Olisipa meskaliinia! Eetteriä! Sitä kilpirauhasesta saatavaa satuainetta! Edes greippejä!

Karusta kiemurtelusta huolimatta meininki ei lopulta ole lainkaan huono. Kova alusta tuntuu (silmämääräisellä vilkuilulla) kurittavan ainostaan meikäläistä ja yleinen atmosfääri on iloinen. Ihmiset ovat kolmannen kerran järjestettävän piknikin hengen mukaisesti ottaneen mukaan kuka mitäkin evästä, eikä alkoholijuomien läsnäolosta raahata ketään roviolle. Musiikista vastaava, pääkaupungin betoniviidakosta itään omavaraistaloutta kohti suunnannut pariskunta Kolibri ja Kaukomatka vetävät ookoon setin lisäksi myös pari itseeni kolahtanutta biisiä: jonkun Veikko Lavi -coverin ja duon oman Never Grow Oldin, jossa on vetoavaa melankoliaa kera kiinnostavan temmon.

Sitten alkaa elokuvanäytös, Sielunmetsä (2017). Ohjaaja Anu Kuivalainen alustaa elokuvan olleen tulosta hänen lähimetsänsä kaadosta: sen sijaan että Kuivalainen olisi mielijohteensa puitteissa hukuttautunut järveen, päätti hän kerätä kollaasin erilaisten ihmisten ajatuksista näille tärkeisiin risukoihin liittyen. Sielunmetsä kerää kokoon kymmenen henkilön pohdinnat. Osansa saavat ohjaajan muistelut havukon kuolleiden kissojen aaveiden pelkäämisineen ja “tuon puun alla lempimisineen”; linnunpönttöjä vierastava Pentti Linkola, joka kertoo mieluummin tekevänsä itsemurhan kuin kaatavansa puuvanhuksen; venäläinen transvestiitti-sotaveteraani, joka omien sanojensa mukaan muuttuu luontoon palatessaan henkisesti eläimeksi; maanomistajat; raivaajat; mielenterveytensä luonnon reppanuuden myötä takaisin saanut mies, joka korvessa aikaa vietettyään pystyi lopulta soittamaan työnantajalleen, ettei enää ole hullu ja voivansa jatkaa ansiohommiaan.

Kauniisti kuvatun, dialogiin perustuvan tarinakollaasin eräs aihe on monen ihmisen henkisen leposijan ja pakopaikan alentaminen vihreän kullan tasolle (toisaalta, vertaavathan monet rakastavaisetkin toisiaan tähän samaiseen, sangen hyödyttömään jalometalliin). Samalla käydään läpi puun rahallisessa mielessä koettua elinkaarta, hyvän lautatavaran muuttuessa ikääntymisen myötä pelkäksi selluloosaksi kelpaavaksi puolijätteeksi. Metsän näkemistä taloudellisena aspektina siivitetään vanhoilla dokumentin pätkillä ja elokuvaklipeillä, joiden maailmassa niin sotakorvauksista kuin niskaan kaatuneista velkarasteista selvitään erämaan ylväiden havupylväiden avulla. Leffa tarjoaa myös kuvaa sekä hirvenkaadosta että kuusten alla järjestetyistä teknobileistä: eräässä stoorissa kovasti mainostettu jättimäinen ikikuusi tosin jää näkemättä, se kun ehti jo seurustella moottorisahain kanssa. Kokonaisuus on vähintään hyvää fiilistelyä – siinä ohella myös tärkeää pohdiskelua siitä, millaiseksi sielunmaailmamme saattaisi muuttua vailla mahdollisuutta villistä luonnosta nauttimiseen.

Elokuvapiknik loppuu ja huomaan syksyn saapuneen. Maakuntamuseosta poistuessani ulkona on pimeää kuin peikon säkissä. Erään talon pihassa olevaan puuhun ripustetut jouluvalot hehkuvat kapealle mukulakivikadulle omituista loistettaan. Mutkittelen takaisin pimeään hotellihuoneeseeni, jonka valoja en sytytä. Olen täysin loppuunpalanut, teen kuolemaa: mieli kutsuu sänkyyn ja painiskelen tämän himon parissa päättäen lopulta, että kaipa siellä festariklubilla pitää sitten kuitenkin vielä piipahtaa. Syön greipin, nautin lämmikkeeksi pienen kulauksen rommia ja poistun Eestin lautat mieleen tuovaan käytävään. Bowie-veitseni ja norsunkaatoon soveltuvan .357 magnumini jätän yöpöydälle.

Lyhyen kävelymatkan päästä sillankupeesta löytyvä HappyTime-saluuna on sen verran täynnä, että olutta saa jonottaa tovin. Tutkiskelen hotellihelpotuksen lehmännahkaista ovea, viimein istuudun yhdelle harvoista vapaista baarijakkaroista kuuntelemaan lauteille nousevan Trees-yhtyeen musikaalista taidetta. Se ei suurempia ajatuksia herätä, mutta viereeni istuva, Muumilaakson tarinoiden majakanvartijaa muistuttava etyylialkoholimasiina valittaa laulun kuuluvan soittimien keskeltä liian hiljaisena, kertoo tarinan Suomen parhaasta miksaajasta, protestoi haluavansa iloisempaa meininkiä lauantai-iltaan ja lopulta tupakkakopista palatessaan jättää hyvästit sanoen, ettei jaksa enää tätä kirkkomusiikkia. Tunnen munuaisteni räjähtävän atomeiksi, joten lienee parasta hakea toinen birra. Tiskiltä gebardia noutaessani on paikkani mennyt, mutta onneksi perimmäisestä nurkasta on juuri vapautumassa loosi. Kauaa en yksinäni joudu istumaan ja lavalle vaihtuneen Muuan Miehen tuotantoa tarkastelemaan, kun kolmen parikymppisen kaiffarin porukka pyytää lupaa liittyä seurueeseen. Haastattelemme hetken toisiamme, kunnes väsymys antaa sosialisoinnille periksi. Kieltäydyn kohteliaasti ehdotuksesta lähteä humaltuneen nuoren herran ryyppyseuraksi läheiseen rokkibaariin ja salakuljettaa tämä hotellin aamubuffaan, toivotan hyvät yöt ja laahustan rojahtamaan punkkaani. Aina pitkään venaillun, hajanaisen ja levottoman unen saapumiseen saakka päässäni soi loopilla Muuan Miehen ralli Mustikkaukko.

Herään jälleen tuntia ennen kellon soittoa, väsyneenä mutta saamatta enää unta. Liekö syy levon puutteessa, mutta ensimmäistä kertaa matkan aikana mieleni valtaa pakokauhu: en ole valmis laskeutumaan alakertaan ja näkemään, kuinka joku levittää voita leivälleen, toinen kaataa mehua lasiinsa. Juon orastavan paniikin keskellä jäljelle jääneet viimeiset romminpisarat, kokoan itseni, vedän syvään henkeä ja laskeudun portaat pääkallopaikalle. Oloni on vähintäänkin omituinen, joten pidän aamupalani vaatimattomana: turha toivo, sillä tavaroita pakkaamaan palatessani vointini eskaloituu mahan tyhjentämiseen wc:ssä – loistohomma, kun seuraavan aterian tulen nauttimaan noin kymmenen tunnin kuluttua. Varmistuttua kaiken roinan päätyneen reppuuni, kirjaudun ulos ja pistäydyn vielä viimeisen kerran info-mökillä lippuja lunastamassa. Rannalla näen puolikasvuisia sorsia, jotka ilahduttavat mieltäni yhdessä taivaalta porottavan auringon kanssa.

Kun aulassa saamani asiakaskyselylomakkeen täytettyäni lysähdän vielä kerran tuoliin 169, alkavat voimani olla vähissä. Muistan syöneeni lämpimän ruoan viimeksi perjantai-aamuna. Yritän silti enemmän tai vähemmän urhoollisesti suoda huomioni aiheeseen keskittyneen Format Court -verkkolehden kasaamaan lyhytelokuvakoosteeseen. Muistiinpanot alkavat tässä vaiheessa tosin jäädä hataran mieleni varaan.

Ensimmäinen pätkä on The Gardener (Draznieks) vuodelta 2016. Muistan tästä latvialaista tuotantoa olevasta parinkymmenen minuutin esityksestä viikkoa myöhemmin sen verran, että siinä nähtiin valkopartainen vanhus katselemassa puita ja pellolla hääräävä jengi syömässä kesäkeittoa. Siinä kaikki. Toinen lyhäri, Tarfala (2016), on dokumentti Ruotsin korkeimman vuoren, Kebnekaisen, juurella olevassa Tarfalan laaksossa mökissään eristäytyneenä asuvasta Larsista. Strabun vaimo on jättänyt miehen liiallisen retkeilyn vuoksi, ja tämä viettää aikaansa pohtien yksinäisyyden kysymystä, kiroten kusihädän yllätäessä lumimyräkän takana olevaa vessaa ja kestitsemällä paikalle saapuvia hiihtäjiä viinaryypyin. Filosofisesti leffa onnistuu siinä mielessä, että se kyseenalaistaa tiiviiseen yhteisöön kuulumisen ja läheiset ihmissuhteet esteenä erakkomaiselle sekä erämaahenkiselle elämäntyylille.

Käsiohjelmasta poikkeavasti kolmantena nähdään pentagrammin sarvista paras, joskin (näennäisesti) kyseenalaisimmin luontoon liittyvä: italialainen Beauty vuodelta 2014. Muutaman IMDb-kredunsa perusteella animaation saralla mielenkiintoisia tehneen Rino Stefano Tagliafierron Shakespearen sitaatilla alkavat kymmenen minuuttia ovat kaari animoinnilla sätkynukketyyliin henkiin herätettyjä klassikkomaalauksia. Teemat alkavat seesteisen musiikin sävyttämästä erotiikasta, syventyen helvetillisen synkkien sointujen siivittämään, suorastaan saatanalliseen kuoleman sinfoniaan. Kontrasti pysyy tummanpuhuvana ja erityisesti tuhopuoli on saatu kaiken kaikkiaan painajaismaiseksi. Linkki festivaalien teemaan löytyy läheltä: vanhan elämän siirtymisestä uuden tieltä, mikä on ainut tasapainon mahdollistava ratkaisu. Kauhukuvat ja hysteerinen äänimaailma peilikuvineen kuvastavat ihmisen epävarmuutta, loitontumista kuolemasta ja pelkoa lähdön hetkellä.

Sitten ruudulle heijastetaan Jérémy van der Haegenin Belgiassa vuonna 2016 tuotettu The High Grounds. Leffa kertoo maaseudulle pudonneesta meteoriitista, jonka myötä eräs papparainen on lopettanut puhumisen. Festareilla katselluista suorituksista heikoin on rytmitetty käsittämättömästi (itse ainakaan en kokenut 40-minuuttisen – mutta silti pitkältä tuntuneen – lyhärin kaipaavan jakoa kahteen osaan). Teennäiseltä tuntuvine mysteereineen, maagisine alueineen ja mustine koirineen turhan paljon köyhän miehen Stalker-kopiota muistuttavan haukotelman parhaina puolina opitaan myös syrjäseutujen tarvitsevan lääkäreitä – ja tupakoinnin olevan ihmisiä yhdistävä tekijä.

Viimeinen filkka, länsieurooppalainen Totems vuodelta 2015 on omalla tavallaan piristysruiske The High Groundsin jälkeen. Paul Jadoulin animaatio on lyhyt tarina metsurista, joka töitä tehdessään kaataa puun jalkansa päälle ja yrittäessään selviytyä epätoivoisesta tilanteesta muuttuu – psyykkisesti vaiko fyysisesti? – tukin juurella erilaisiksi eläimiksi. Ihmishahmojen suhteen irvokkaasti, animaalien ja yksinkertaisen miljöön puolesta kiehtovasti piirretty elokuva käy läpi sekä luonnosta ja sosiaalisesta kanssakäymisestä vieraantumisen että lopulta myös ihmisen aseman maallisen ikuisuuden liukuhihnalla.

Festarit alkavat osaltani olla ohitse: sen kertoo niin Thank You for the Rainin (2017) jälkeisen, Skypellä toteutetun Q&A:n väliin jääminen linjuriin ehtiäkseni kuin myös yks-kuus-ysin katoaminen ensimmäistä kertaa jonkun nopeamman katsojan alle. Viimeinen leffa on dokkari kenialaisesta Kisilu-nimisestä, suurperhettään elättävästä farmarista. Odotettu sade tuhoaa lopulta tämän talon. Yhteisöhenkeä nostattava ja Euroopan matkaltaan mallia ottava mies päättää lopulta ryhtyä toimiin elinmahdollisuuksia terrorisoivan ilmastonmuutoksen estämiseksi. Norjalaisine (ohjaaja)ystävineen Kisilu ryhtyy pommittamaan YK:ta, saaden lopulta kutsun Pariisin ilmastokonferenssiin. Täällä hän ihastelee Eiffel-tornia, pitämästään puheesta saamaansa mediajulkisuutta ja Obaman (lausutaankohan se Ou-bhama vai Öy-bäämä..) kristuksellisia sanoja ennen kuin huomaa, ettei eliittiä oikeasti kiinnosta paskan vertaa hänen tai muiden samassa, pahasti vuotavassa veneessä olevien tilanne. Eräät latelevat korulauseita; Intian johtoporras toteaa, että mikäli muutkin saavat saastuttaa, myös heillä pitää olla siihen oikeus; valkoisen talon trumpetin paukuttajista ylin, Ronald McDonald Trump, puolestaan rähisee, ettei mitään ilmastonmuutosta ole olemassakaan. Näine hyvineen voi ainakin todeta Thank You for the Rainin tuovan kasvot tekopyhälle auttamisenhalulle ja näennäiseksi jäävälle välittämiselle maailman tilasta, vaikkei todellisia pyyteitä salamavalojen, hymyksi kutsuttujen irvistysten, suurten lupausten ja isojen kädenpuristusten takaa hevillä tule löytymään.

Poistun Kisalinnasta. Sivuutan Hyväsydämisen hammaslääkärin, laahustan halki Savonlinnan keskustan ja pysähtyisin vilkaisemaan taikapalatsi Olavia, mikäli raksan rumanharmaat aidat eivät piirittäisi sisäänkäyntiä niin voimakkaasti. Ohitan pienet ja suuret putiikit, saapuen linja-autoasemalle. Kapuan hirviön selkään, istahdan penkille ja kaivan Thompsonin elämänkerran repustani. Jérémy van der Haegen rojahtaa naisineen taakseni. Olo on väsynyt, mutta kieltämättä palkitseva. Olen yhdeksi viikonlopuksi sanoutunut irti arjestani, velvollisuuksistani ja ihmisyydestäni, istunut teatterien pimeydessä ja katsellut sekä parransänkeni kasvua että risteytystä kahdesta kovin rakastamastani asiasta: elokuvasta ja luonnosta. Kävijämäärältään festivaali sai ennätyslukemat, 2500 ihmistä – 400 viime vuotta enemmän. Auton moottori ulvaisee käyntiin, ja niin aloitan kolme vuorokautta eräutopiaa ammentaneena matkani kohti satavuotiaan maamme kauniisti saastutettua pääkaupunkia valmistautuen jatkamaan pähkinöiden keruuta pikkuoraville. Lehtiotsikot kertovat nuoren miehen murhanneen kaksi hänelle entuudestaan tuntematonta ihmistä. Kotona Jakomäessä minua tervehtinee sama bussipysäkille pystytetty mainos kuin lähtiessäni – kuva maastokuvioinen tutti suussaan koisivasta taaperosta, saatteenaan teksti: ”Nuku rauhassa – vapaaehtoinen maanpuolustus ja kokonaisturvallisuus takaavat, että me kaikki Suomessa voimme nukkua rauhassa.”

Pohdin Jarvaa jäniksineen ja harkitsen vahvasti vaihtoehtoa viettää loppuelämäni syvällä metsässä.

Share

Joonatan Nikkinen

”Can I ask you a question? Who gives a fuck what you think?” -Freddy Krueger

Lisää luettavaa: