Punaista valkoisella – retkellä video nastyjen maailmaan, osa 3

Karvanaamat karkuteillä

Mitäpä olisi itseään arvostava musta lista vailla Paul Naschya, liki sattuman kautta Espanjan suurimpien kauhuikonien joukkoon päätynyttä ex-painonnostajaa. Näyttelijänuralleen mahtuneen kattavan hirviökavalkadin (Draculasta muumion kautta Paholaiseen) myötä oliiviöljyntuoksuiseksi Lon Chaneyksi ja Boris Karloffiksi kutsuttu monikasvoinen mies lienee tunnetuin lykantropian maailmassa seikkailleen (laskentatavasta riippuen 12-13-osaisen) Waldemar Daninsky -sarjan nimikkohahmona. Kreivi Daninskyn edesottamuksista DPP:n listalle ylsi vuonna 1975 julkaistu La Maldicion de la Bestia (jonka lukuisista englanninkielisistä nimikkeistä käytän itseäni suurimmin miellyttävää The Werewolf and the Yetiä). Tämä oli paitsi kaanonin kahdeksas filmi, myös sen kolmas sasquatch-viittauksia sisältänyt. Kataloniassa kuvatussa pätkässä Daninsky harhailee jetijahdissa Himalajan maisemissa. Tiibetin syrjäseudulla Waltsu törmää vuoristossa elelevään karmaisevaan naiskaksikkoon päätyen epäonnisena kohtalonaan näiden seksiorjaksi. Lopussa lunastetaan tittelin lupaukset lumimiehen kanssa painitun vajaan minuutin mittaisen matsin muodossa.

Mitään ”Hombre Lobo” -sarjan (sikäli kiistanalainen nimitys: Naschy esitti Waldemarien ohella susiherraa lukuisat kerrat myös muissa filkoissaan) Francon kuolemaa seuranneen jälkipuolen yleistä tasoa rankempaa sisältöä The Werewolf and the Yeti ei tarjoa. Toki sexuaalisia elementtejä ja raakuuksia aina nylkemisestä seivästämiseen nähdään, mutta tämä kaikki on toteutettu efektien yleistä tasoa myötäillen niin kömpelösti, ettei sadistisen sisällön vaikutusta – mennyttä kotimaista termiä käyttääkseni – vaikkapa katsojan mielenterveydelle pysty hevin perustelemaan, ellei menoa nyt sitten katsele joku myötähäpeän verta silmistään vuodattava Tom Savini. Oli miten oli, Briteissä filmi pääsi 1980-luvun alkupuoliskolla syytettyjen penkille, eikä se tähän päivään mennessä virallista julkaisuaan alueella ole saanut.

Isotassuisten karvakamujen jalanjäljissä möngertää Ameriikan serkku Night of the Demon (1980). James C. Wassonin ainoaksi ohjaustyöksi jääneen korpihiippailun juonta tuskin tarvitsee sen enempää perata, mitä nyt jengi hilluu takametsissä seuranaan aina välistä murhanhimoaan osoittamaan rynnistävä isojalan rumilus. Näiden kohtaamisten aikana takkuiseen potkupukuun jemmattu hujoppi harrastaa terroria muiden muassa tarraamalla makuupussisssa uinuvaan retkeilijään ja mättämällä yösuojaa puuta vasten sekä kaikkein pahamaineisimmassa (ja järjettömyytensä myötä huvittavimmassa) kohtauksessa yllätyskastroimalla anakondaansa pensaaseen tähtäilevän motoristin. Kukkuu! Lopussa päästään lotraamaan vielä oikein olan takaa puuttuvan linkin puskiessa pimeydestä mökin oven läpi ja laittaessa sisälle linnoittautuneiden rivit kalkkunaa kylmemmiksi varsin monimuotoisin instrumentein.

Night of the Demon on osa 50-luvulta asti rullanneiden sasquatch-filmien surullista sukupuuta, joka kätkee sisälleen vähän kaikkea mahdollista pseudodokumenteista splatteriin, lastenfilmeistä animaatioon ja komedioista pornoon. Vajaat 40 alan teosta aihepiiristä toiseen katselleena tohdinkin väittää, että tämän myyttisen olennon ohella genren leffoja yhdistää parhaiten auttamaton huonous: jopa ne etevimmät rymistelyt toimivat juuri kalkkuna-arvojensa valossa. Night of the Demon ei ole poikkeus, vaan noudattaa perinteitä sekä penseän (joskin suht runsaan) gorensa että puuduttavan pitkäveteisyytensä saralla. Satunnaisten hyökkäysten ohella rainassa oikeastaan haahuillaan vain metsässä, minkä innostavuuden itse miellän kuuluvaksi samaan kategoriaan tissikuvien tuijottamisen kanssa: näteistä asioista kummankin tapauksessa kyse, mutta mieluummin niihin vailla tunkkaisen ruudun aikaansaamaa muuria perehdyn. Elokuva pysyi bannittuna aina vuoteen 1994, jolloin VIPCO sai BBFC:n siunauksen tuoda sen runsaasti sensuroituna videokasettina jälleen markkinoille.

”Joka apinalla aloittaa, se apinaan lopettaa tai olkoot apina.” -Vanha viidakon sananlasku.

Meksikolaisen törkyelokuvan kuubalaistaustaisen veteraanin René Cardonan Night of the Bloody Apesissa (La Horripilante bestia humana, 1969) ei enää tömistetä tannerta syrjäseutujen ukkojen toimesta, vaan pumpataan menoon uutta verta gorillan ja miehen sekasikiöllä. Lucha libreä kökköroiskutteluun yhdistävän elokuvan solmu muodostuu tiedemiehen pojalleen siirtämän orangin sydämen muuttaessa verenperillisen taitaen tappavaksi ja raivolla raiskaavaksi puolihirviöksi. Välissä nähdään aitoa elimensiirtoa, kopallinen astetta huonompia splatter-efektejä, naisten vapaapainia kuin myös kiehtovaa ei-minkään tapahtumista. Amatöörimäisen elokuvan apinamonsteri on lyttynaamaisine skeidanaamioineen ärsyttävä ilmestys ja oikeastaan koko filkan jälkipuinti saa aivoni kuplimaan. Pitkän, saksien täyttämän taipaleensa jälkeen Night of the Bloody Apes koki alkuperäiseen loistoonsa puetun ensi-illan kuningataräidin 2000-luvulle päässeessä valtakunnassa DVD-julkaisun muodossa. Lähinnä Santo-henkisen vapaapainimeiningin nimeen vannoville suositeltavissa olevan oudokin hupaisin puoli mennee sen vaihtoehtoisille nimille, joita ovat niin Horror and Sex kuin Gomar – The Human Gorilla.

Avaruuden saatanalliset säkeet

Koskemattoman luonnon ohella toinen sensorien mieliä uhanneita hirviöitä siinnyt miljöö sijaitsee maan ilmakehän ulkopuolella. Muiden muassa Dario Argenton kanssa tehdystä yhteistyöstä ja valomiekkailevan David Hasselhoffin esittelevästä Avaruussodasta tunnettu Luigi Cozzi jatkoi spagettisen scifi-eksploitaation perinnettä elokuvallaan Kuoleman koura (Contamination, 1980). Ridley Scottin Alienia estoitta rip-offaavan pätkän pääosaan oli tarkoitus palkata Zombie Flesh-Eatersista tuttu näyttelijäpoppoo, josta (projektia dominoineen tuottajan vaikutuksesta) ainoaksi pestin saaneeksi jäi skotti Ian McCulloch.

Tylsähkön Kuoleman kouran pääosissa kumartavat limaista avokadohedelmää muistuttavat, Marsista maahan matkanneet muukalaisen munat. Vekkuleilla elon ensikodeilla on tapana posahtaa, levittäen ympärilleen myrkkyä, jonka kanssa kosketuksiin joutuneiden oireista konkreettisimpana on näyttävästi tuhannen päreiksi räjähtävä rintakehä.

Siinä missä Alienin voimavaroiksi nousivat tähtilaivan tiiviit, suljetut tilat ja ympäröivän tyhjyyden kolkko yksinäisyys, matkustellaan Cozzin käsissä ja tuotantomassien saneleman tarkan liiran budjetin puitteissa lähinnä maankamaralla, ajoittain vieläpä kaiken maailman karnevaalihumujen keskellä. Itse avaruudessa ei visiteerata kertaakaan ja lähinnä Etelämannerta muistuttavalla punaisella planeetallakin niin vähän kuin mahdollista. Loputon paskanjauhanta ja puuduttava reissailu täyttävät ruudun samaan tahtiin kuin ties mistä kaukaisuudesta tullut aivojennakertajamato katsojan pään.

Vaikka pettymys säilyy todellisena, ei Kuoleman koura sentään täysi fiasko ole. Goblinin haikeat musiikit tekevät liki ihmeitä kera loppupään camp-henkisen ryskeen, räminän ja hehkulamppusilmäisen kuningatarhiviön (jonka virallinen Alien-sarja esitteli käsittääkseni vasta kuusi vuotta myöhemmin James Cameronin elokuvassa Aliens – paluu). Unohtaa ei sovi myöskään koomisen näyttävää verenheittoa. Roiskeesta huolimatta tämänkin teoksen täysbanniminen ei meinaa mennä jakeluun, pienellä editoinnillahan levitykseen olisi voitu loihtia vaikka koko pirun perheelle sopivaa tieteiskökköä. Jossain välissä jopa britit tajusivat asian ja Contamination pääsi leikkaamattomana levitykseen vuoden 2004 paikkeilla – K-15 -merkinnällä varustettuna.

Eric Westonin debyyttiohjaus Evilspeak meni hirviönsä suhteen vieläkin pidemmälle ja shokeerasi puritaaneja moralisteja milläpä muulla kuin Wanhalla Cunnon Wihtahousulla. Vaahtosammuttimen kokoisesta näyttelijän hommissa häärännyt Clint Howard sonnustautuu filkassa univormuun ja asettaa tajuntansa sotilasakatemiassa opiskelevan kiusatun reppanan tasolle. Härnätyn nörtin elämä muuttuu tämän löytäessä keskiaikaisen mustaa messua käsittelevän kirjan. Pian tietokoneen näyttö houkuttelee jo saatananpalvontaan ja turmiollisten koneiden sekä internetin aikaa elävä jälkiviisas katsoja voi tokaista, miten vaaran merkit olisi pitänyt hiffata jo kauan sitten.

Loistavilla musiikeillaan jännitystä rakentavan Evilspeakin aiheuttamaa kauhistusta ei Jumalaa pelkäävän konservatiivin popoihin hivuttautuessa ole ongelmallista ymmärtää. Tämän maailman herraa palvotaan näyttävissä menoissa, pentagrammit vilahtelevat ja mieleenjäävimmässä skenessä itse Jeesus Kristus ampuu ristiltään nauloja pappismiehen otsaan. Kuvaavaa on, että vuoden 1987 videojulkaisusta ruksittiin yli väkivallan ohella myös monitorilla välkkyvät, mustaan messuun kannustavat tekstit. Verikekkereitäkin järjestellään innolla: demoniset villisiat rynnivät kylppärin ovesta ahmimaan ammeessa makaavaa alastonta daamia muillakin kuin silmillään ja lopun splatfestissa katkotaan päitä ja revitään sydämiä. Viihdyttävän ja mielenkiintoisen kauhuleffan suurin kompastuskivi on tasapainottelu tehoa nakertavan tahattoman komiikan laudalla. Tätä negatiivista aspektia edustavat niin kirkkoherran kattokruunuun paiskaaminen kuin itsekseen saatanallisia viestejä lähettelevä kompuutteri.

Pimeillä poluilla kulkee myös arvostetun taideohjaaja Andrzej Żuławskin Possession (1981). Tämän kunnianhimoisen arthouse-elokuvan banniminen voitaisiin mieltää jo suoranaiseksi kulttuuririkokseksi ja taiteilijan sananvapauden tukahduttamiseksi. Siinä missä monen muun video nastyn puolustaminen on kaikkea muuta kuin yksiselitteistä ja suurimman osan nimikkeistä pystyy tavalla tai toisella näkemään tarkoituksenhakuisena brutaalina törkynä, on Żuławskin tunnelmarikkaan ja psyykettä onkivan pläjäyksen olemassaolon peruste silkkaa rahankeruuta syvemmässä ulottuvuudessa. Vaikken kiistä väkivaltaa ja seksiä ohjaajan vakioteemoiksi, on elokuvan kieltäminen näillä perusteilla liki sama asia, kuin Goyan Saturnus syö oman poikansa -maalauksen hävittäminen raaistavana (vaikka tulihan Suomenkin laki vastaan muun muassa Pasolinin Salòn kohdalla…). Osatuotantomaa Saksan liittotasavallassa filmi oli ensi kertaa levityksessä vasta vuonna 2009.

Länsi-Berliiniin sijoittuva surrealistinen ja painajaismainen ihmissuhdedraama sisältää monet Żuławskin tavaramerkeiksi mielletyt tehokeinot aina levottomana syöksähtelevästä kamerasta hysteeriseen näyttelyyn. Muurin halkoma kaupunki nähdään karun harmaana ja siellä singahtelevien sielujen masennus käsinkosketeltavana. Vavahduttavin skene, Gaspar Noén Irreversiblen raiskauskohtauksen mieleen tuova kirkumisen ja hyperventiloinnin täyttämä asematunnelissa riehuminen, toi Isabelle Adjanille paitsi parhaan näyttelijättären palkinnon Cannesissa myös hermoromahduksen ja itsemurhayrityksen. Fantastisia elementtejä seokseen saadaan Carlo Rambaldin hämärän lonkerohirviön esiintymisillä.

Toinen Rambaldin visioita tarjoava leffa on Andy Warholin (ja ainakin Italiassa myös Antonio Margheritin) nimellä markkinoitu Frankenstein, teurastaja (1973), ainoa Shelleyn innoittama DPP:n nimike. Yhtä hyvin asiat eivät olleet Suomessa, jossa Frankenstein-elokuvat olivat järjestään kiellettyjä aina 1970-luvulle saakka. Jari Sedergrenin Taistelu elokuvasensuurista -kirjan mukaan Frankenstein, teurastaja oli viimeinen maassamme kokonaan kielletty alagenren tekele. Paul Morrisseyn alun perin Flesh for Frankensteinina valmistunut, myös kolmiulotteisena nähty filmi on eräänlainen fasismin kuvaus, nimikko-osaa vetävän Udo Kierin puuhaillessa serbialaista herrarotua käsiinsä haalimistaan ruumiinosista.

Elokuvan aikana Kier muiden muassa harrastaa nekrofiliaa ja sisuskaluja tonkiessaan laukeaa pöksyihinsä. Myös hänen parempi (?) puoliskonsa ehtii innostua mekaanisesti elossa olevien ruumiiden kanssa pelehtimisestä. Armotonta roiskintaa nähdään niin rakenteluvaiheessa kuin henkiin herätetyn olion toimia seuratessa. Halvat tehosteet ovat parhaimmillaan yököttäviä, eikä luonnontilassa nähtävää hipiää tai coituksiakaan ole unohdettu. Paikoittaisesta pitkäpiimäisyydestään huolimatta taiteellisehkolla silmällä tehty ja Claudio Gizzin suloisten sävelmien saattelema Frankenstein, teurastaja on keskivertoa parempaa nastya. Kokonaispannasta (10 vuotta aiemmin tehtyine leikkauksineen) se pääsi vuonna 2006. Myös filmin sosialismille leukailleella sisarteos Blood for Draculalla oli kuningaskunnassa sensuurin kanssa ongelmansa.

Teurastaja, vielä yhdet samanlaiset!

Kirottujen saaresta (The Slayer, 1982) kiinnostavan tekevät sen yllättävät yhtymäkohdat Painajaiseen Elm Streetillä. Surrealistista taidetta loihtiva nainen joutuu eristäytyneellä saarella kavereineen lomaillessaan kirjaimellisesti keskelle painajaista, kun maalarin uneksima demoni ryhtyy napsimaan ystäviä aina höyhensaarten kutsuessa. Kahvin ja tupakin avulla yritetään vältellä punertavia mutta jenkki-splatterin vakiovarastoon haukotuttavissa määrin kuuluvia murhia. Mielikuvituksellisinta lahtausta edustaa miltä kalasta tuntuu? -demonstraatio merestä sinkoavan koukun iskiessä rannalla virvelöivän veikkosen kitusiin ja tämän vinssautuessa aaltoihin. Tuulisesta miljööstä saadaan audiovisuaalisesti irti mukavaa tunnelmaa, mutta elokuvaan on sen hyvistä aineksista huolimatta vaikea uppoutua. Myös lopussa esiin marssivaa pirua olisi suonut nähtäväksi enemmän – tällainen kohokohdan panttaaminen ei aina ole toimivin ratkaisu, ainakaan eksploitaation tapauksessa.

Väitetyssä kummitustalossa kuvattu Hullujenhuone (There Was a Little Girl, 1981) laskee rimaa himpun verran alemmas. Sieltä sun täältä (Halloweenista Ennustukseen) lainailevassa hömpässä kalenteri laskee päiviä kuurojen koulun opettajattaren synttäreihin. Määräajan lähestyessä epämuodostuneista kasvoista kärsivä sisar ottaa livohkat hourulasta, pahansisuinen rottweiler pureskelee ihmisiä ja osuupa kuvioihin sekopäinen murhaajapappikin.

James Cameronin Lentävät tappajat -debyytin turmelemisen ohella mustekalaseikkailusta Lonkerot muistetun Egyptin vahvistus Ovidio G. Assonitisin kliseepannussa porisee tuottaja-ohjaajan tyylille uskollisesti halvimmat ainekset: about kaikki käsikseen ympätty on jo aiemmin nähty muissa kauhufilkoissa. Ärsyttäviä hahmoja sisältävän pätkän parhaat puolet ovat mestari Riz Ortolanin syntikkamusat ja avoimeksi campiksi pamahtava loppu, jonka äärellä ei räkää suustaan voi olla lennättämättä. Nimellä Madhouse kielletyn eksploitaatiorainan gore ei ole ylitse ampuvaa ja ainut koiran leukojen suorittamia raateluita ja puukotuksia sotkuisempi hetki nähdään viimeisen likvidoinnin aikana kirveen vartta pitkin. Erikoistehosteista ilahduttavin on oven läpi puskevan verikoiran kummasti pehmolelua muistuttava polla.

Katolisen pahantahtoisuuden vainoamissa maissa syntyi kielletyn hedelmän houkuttelevana vastavoimana nunsploitaatioksi kutsuttu lajityyppi. Nimensä mukaisesti nämä leffat esittävät siveät ja Herraa nuhteettomasti palvelevat nunnat vapauttamassa himojaan, halujaan ja sadismiaan. Tappajanunnan (Suor Omicidi, suomenkielisenä vaihtoehtonimenään Hoitomuotona murha) julkaisuvuoteen 1979 mennessä genre oli jo alkanut hiipumaan, enkä oikeastaan keksi syytä, miksi juuri Giulio Berrutin huumehuuruinen filmi valikoitui kaiken maailman jesúsfrancojen, pinky violencejen ja ohjaajan maanmiesten syntien joukosta juuri siksi silmäänpistäneimmäksi. Joka tapauksessa syntisen sisältöön kuuluu niin narkkarinunnaa, tyttöä pyörätuolista käsin naivaa pappaa, tissejä, gorea, roiskuvia aivoja kuin muuan kidutuskohtauskin. Kuorolauluista svengaaviin melodioihin tanssiva musiikki on myös tässä nastyssa se numero uno.

Sitten kokka kääntyy kohti Kreikkaa, josta myös yhden filmin onnistui päätyä DPP:n kynsiin. Alunperin leikattuna teatterilevitykseen päässyt, mutta vuonna 1987 Psychic Killer II -nimellä videolevityksettä jäänyt Island of Death (Ta pediá tou Diavólou) sai kipinänsä aiemmin radio- ja tv-hommissa häärineen Nico Mastorakisin tajuttua vilkaisemansa Texasin moottorisahamurhat varsinaiseksi rahasammoksi. Itsevarmuudessaan tuleva ohjaaja pähkäili, että progressiivisen järjenkäytön mukaan saattaisi vieläkin sairaammalla elokuvalla tehdä entistä enemmän drakmoja.

Vuonna 1976 julkaistu, Mykonosille murharetkelle reissaavasta pariskunnasta kertova leffa on kieltämättä häiriintynyt, sadistinen ja väkivaltainen. Löysä tarina sisältää raiskauksia, murhia, kiduttamista, eläimiin sekaantumista (ja niiden tappamista), huumeita, insesmiä ja ties mitä muita perversioita. Koko aineiston itsetarkoituksellinen pahennuksenhakuisuus on kuitenkin niin läpinäkyvää ja väkinäistä, ettei se shokeeraa saati laita katsojaa hiljaiseksi: vuohen lahtaamisen kohdalla lähinnä mölyämään ja toivomaan kuvausryhmän edes syöneen uhrinsa. Teennäisyytensä ja epäuskottavuutensa vuoksi elokuva pysyykin halki ylimitoitetun kestonsa armottoman tylsänä, mitä hutera toteutus ei paljoa auta. Jälkimmäisestä pitänee erikseen mainita sekä saariston kauniiden maisemien hyödyntämättä jättäminen että armomurhaa anelevien musiikkien kakkuus tasolla ”jopa minä tekisin kammalla parempaa”, mikä on alalla pitkään vaikuttaneen Mastorakisin tapauksessa sangen käsittämätöntä. Kun ohjaaja itsekin haukkuu shokkifestinsa silkaksi potaskaksi ja sanoo tehneensä sen vain ja ainoastaan rahan takia, sääliksi käy sitä, joka tämänkin video nasty -projektinsa yhteydessä katsoo (ja pata kattilaa soimaa…).

Island of the Death vapautui Vipcon torsoksi saksiman välietapin jälkeen alkuperäisessä loistossaan vuonna 2010 koko Brittilän ihasteltavaksi kulttuurihistoriaa laadukkailla julkaisuillaan tehneen Arrow Filmsin toimesta. Nauttikaa.

Sikailua ja krapulaa

House on a Straw Hill, originaalilta nimeltään Exposé, jäi video nasty -luettelon ainoaksi oman kylän pojaksi. Sekä ennen että jälkeen bannien parturoitu pläjäys on pahasta maineestaan huolimatta – jälleen kerran – mehut imevän tylsä. Kasvoilla heiluteltu puukko valuttaa tekoverta, seksuaalirikollista ammutaan haulikolla ja eräs kovanaama on pukeutunut paitaan, jossa lukee I am a vampire. Myös sexiä, tipahtelevien veripisaroiden maalaamia hallusinaatioita ja itse itseään pläräävää opusta löytyy unettajasta, jossa Udo Kierin tulkitsema kirjailija tuhlaa päiviään peltojen ympäröimässä tönössä. Menossa on mukana tuolloin maansa kuumimpiin lukeutunut seksisymboli Fiona Richmond. Elokuva tarjoaakin puimureita sisältävän loppupanorointinsa ohella myös toisen kauniin kohtauksen, jossa intensiivisellä leikkauksella ja hyvällä musiikilla sulautetaan lepakkobileet Kierin autolla kaahailun kanssa varsin särmikkääksi kokonaisuudeksi. Pahinta (miksen sano parhainta?) tässä vuoden 1976 ikiunohtamisen ansaitsevassa klassikossa taitaa tosiaan olla se, että vieläkin turhempia ja katseluhalua nakertavampia teoksia löytyy DPP:n listoilta kolmattakymmenettä kappaletta…

Onneksi (räävittömästi piirretyllä kansitaiteella rellestävää FiX-julkaisua lainatakseni) ”todella rajua ja härskiä toimintaa” sisältävä Taistelu elämästä (Fight for Your Life, 1977) nostaa meiningin listan huippulukemiin silkan epäkorrektiutensa voimalla. Lokaisen eksploitaatiohalpiksen ideana kolme raakalaista – valkoinen, latino ja aasialainen – karkaavat posesta ja linnottautuvat hillittömän teurastusretken päätteeksi uskovaisen mustan perheen kotiin. Kivenkovana esitetyn rasismin, sadismin ja fasismin jälkeen perheen saarnaajaisän onnistuu saada kouraansa tuliluikku, jonka myötä osien on aika vaihtua.

Menevän teemabiisinsä ja oikeasti saastaisen sisältönsä ohella Taistelua elämästä voi kiitellä siitä, ettei se kumartele ketään tai mitään, vaan tuntuu päinvastoin pyrkivän loukkaamaan hieman jokaista rotuun, säätyyn, sukupuoleen ja ikään katsomatta. Vaikka maitopojan heittämät läpät saavat halventavuudessaan ja vihamielisyydessään niskakarvat pystyyn, lopulta muunkaan väristä ihoa kantavista ei kukaan puhtain paperein selviä. Tabuja rikotaan myös rajuissa väkivaltakohtauksissa, joihin lukeutuu jälleen kerran raiskaamista, katstrointia ja lapsen kivellä murhaamista. Lisänsä huonolle maulle tuo hetkittäin pilkkivä pimeä huumori, jota esiintyy muun muassa kolkatun roiston kasvoille merkkaavan koiran myötä. Ja mitä olisikaan lopullinen välienselvittely, jollei poliisi heittäisi sen tuiskeessa revolveriaan post-verilöylyn koordinoineelle pappismiehelle, jotta tämä voisi pläsäyttää panttivankia pitävän kalpeanaamapahiksen suorinta tietä pyhän Pietarin pakeille.

Taistelu elämästä ei ehkä ole eettisesti ajatellen se elokuva, jonka sisältöä ihminen omalla nimellään hehkuttaisi, mutta se on filmi, joka riemastuttaa johnwatersmaisena keskisormen nostona etenkin näinä mustavalkoisen ilmapiirin aikoina. Leffa, josta aikoinaan peräti väännettiin eri rotuisille omat trailerinsa, vetoaa epäilemättä aika ajoin monella dialogin pätkällään valkohuppukavereihin siinä missä lopun kosto-osio vertautuu ehdottomasti blaxploitaatioon. Käytännössä joviaalia oksennusryöppyä kieltäydyttiin arvioimasta thatcherilan teatterikierrosta varten, eikä UK-julkaisua tietääkseni edelleenkään ole olemassa. Myös Pohjolan moraalia vaalivien länsinaapureidemme tarkastamoissa filmillä oli probleemansa. It’s only a movie, It’s only a movie

Siirtykäämme Kanadaan ja kahden seuraavan nastyn tykö. Näistä ensimmäinen, tylsää ihmissuhdedraamaa tarjoava I Miss You, Hughes and Kisses (1978) perustuu maan pisimpään oikeudenkäyntiin, jossa unkarilaistaustaista aviomiestä syytettiin vaimonsa likvidoinnista. Vaikka elokuva esittelee pari raakaa kohtausta (hyväksikäyttäjävaimon kallon hurmeista putkella takomista sekä seksuaalitappajan kekkulointia), näyttelevät nämä skenet hämmästyttävän pientä roolia muuhun sisältöön nähden. Surumielinen lopetus sekä takaumien ja takauman takaumien kautta tapahtuva kerronta jäävätkin mieleen väkivaltaa paremmin. Ei lienekään ihme, ettei I Miss You, Hughes and Kisses päätynyt syyttäjän pöydälle, vaan sai julkaisunsa niinkin varhain kuin 1986 reilun minuutin lyhennettynä. Häkellyttävän samassa maastossa partioi vuoden 1982 Kuolema kierroksella (Visiting Hours), jossa Michael Ironsiden esittämä psykopaatti pelottelee jengiä sairaalan käytävillä. Ylipitkä, kesy ja unohdettava canuxploitaatio-slasher julkaistiin sekin kotivideona -86, vieläpä jotakuinkin yhtä pitkien nipsausten kera. Oikeastaan ainut merkityksellinen asia minkä Visiting Hoursista voi todeta, on sen mantteli kaikkien aikojen ensimmäisenä (1989) Iso-Britannian televisiossa leikkaamattomana esitettynä video nastyna.

Ja takaisin etelään, aina syvälle Louisianan leveyspiireille ja samalla jälleen kerran erääseen kauhuelokuvassa hyödynnettyyn juhlapäivään. Vuoden 1978 Mardi Gras Massacre sijoittuu nimensä mukaisesti New Orleansin laskiaiskarnevaalien aikaan. Blood Feastia niin juoneltaan kuin musiikeiltaan muistuttavalla filkalla on discon ja halvan strippauksen ohella voimavaranaan kilahtanut jamppa, joka houkuttelee prostituoituja lukaalinsa alttarilla tapahtuvien uhrimenojen päätähdiksi. Jokainen surma kulkee samalla kaavalla: alaston uhri öljytään, tätä pistetään rintaan, käteen ja jalkapohjaan, minkä jälkeen (ajat sitten sykkimisensä päättänyt) sydän lopulta poistetaan. Tämä kaikki tapahtuu uudelleen ja uudelleen, kerta toisensa jälkeen, patasurkein tehostein toteutettuna.

Myös kaamostilaa potevilla, edes yrittämään vaivaantumattomilla näyttelijöillä ja ihan yhtä pahalla dialogilla on löylynsä kiukaalle heitettävinään. Näiden yhtymisistä epätäydellisin kuullaan kohtauksessa, jossa ravintolan lähetti lässyttää ällättömällä äänellään asunnon ulko-ovella ”joku tilasi tänne kiinalaisen atelian.”

Sanoisin Mardi Gras Massacren tähän päivään asti jatkuneen kiellon olevan outoa (unohtaen sen, miksi kukaan haluaisi elokuvaa uudelleentarkistettavaksi raahata), ellen tähän mennessä olisi jo luetellut melkoisen litanian todellisen sisältönsä puolesta täysin logiikattomia sanktiopäätöksiä. Ehkä absurdimpaa taitaakin olla se, että joku ylipäänsä on tällaisen taidottomien harrastelijoiden grindhouse/drive-in-teattereille tarkoittaman ö-luokan lannoitteen ulkomaille vienyt ja moisen huomion kohteeksi saanut. Ja tämän kappaleen lopuksi selvitän ohjaaja Jack Weisin mahdollisen elävienkirjoissa olon, ostan oikeudet Mardi Gras Massacreen ja rikastun kirurgien kustannuksella uuden ja ihmeellisen puudutustroppini myötä.

Turha, joskaan ei aivan yhtä hirveä, Delirium kuvattiin puolestaan St. Louisin maisemissa. Elokuvan juonessa oikeistotahojen vigilante-meininkeihin värväämä Vietnam-veteraani flippaa kesken katujen siivouksen ja päätyy lahtaamaan porukkaa hieman laajemmalti. Tai näin ainakin yksitoikkoisen elokuvan synopsis meille lupaa. Uuvuttavasti kerrotun pätkän kiinnostavuus alkaa nousta 70 minuutin kohdilla, turhaan pelastavaa helikopteriaan odottavan soltun rähistessä aseineen mukavan eksploitatiivisissa meiningeissä. Loppukohtausta ei venytetä liiaksi ja vaikkei siitä olekaan pesemään koko likapyykkiä, ainakin kalsonkien ruskeimmat tahrat saadaan puunatuiksi.

Deliriumin voisi kuvitella saaneen video nasty -statuksensa lähinnä naisiin kohdistuvan väkivaltansa vuoksi. Esimerkiksi kohtaus, jossa alaston tyttö hukutetaan järveen, lienee kohauttanut sensoreita. Mitään hirveää gore-mässäilyä filmissä ei ole, vaikka loppujakson räiskinnässä kiitettävästi veripanoksia räjäytellään. Parhaiten mieleen jää kurkun läpi tungettu talikko. Leffa julkaistiin 16 sekuntia lyhyempänä vuonna 1987. Sitä ei myöskään tule (toisinaan internetissä esiintyvän tavan mukaisesti) sekoittaa Renato Polsellin samannimiseen gialloon. Oikea ohjaaja Peter Maris jatkoi tärkeää uraansa paitsi post-apocalyptisella Tuomittujen maalla ja silikonitissikomedialla Hormonihiiret bikiniparatiisissa, myös Roberta Williamsin kirjoittaman Phantasmagoria-tietokonepelin kipparina. Huvittavana nippelitietona Deliriumia itseään on ammoin kaupusteltu kanteen lätkäistyllä ”neljä tähteä IMDb:ssä” -mainoksella. Ehkä noihin aikoihin vielä löytyi ihmisiä, jotka eivät kyseisen sivuston pisteskaalaa tunteneet?

Vielä jaksaa…

Tässä vaiheessa tuskin tulee järkytyksenä, että myös Lisa Lisa (aka Axe aka California Axe Massacre) asustaa sekin näiden kaikkea muuta kuin välttämättömien tusinaleffojen pohjattomassa lokakaivossa. Listan serkuista Fight For Your Lifea, Dorm That Dripped Bloodia sekä rape & revenge -tuotoksia muistuttava filmi käynnistyy muutaman Blues Brothers -kuosisen hemmon tehdessä miestapon. Huoltoasemalla hoidettujen Wilhelm Tell -rutiinien jälkeen tunkeudutaan maataloon, jota pitää mykän isänsä puolesta pystyssä kylpyammeessa uiskentelevasta mustasta käärmeestä hallusinoiva Lisa-tyttö. Invaasion yhteydessä hänet raiskataan, minkä flikka myöhemmin kostaa pilkkomalla tekijän kirveellä ja jemmaamalla ruumiin matka-arkkuunsa.

Kohta hentoinen Lisa nirhaa toisenkin roiston ja kätkee tämän ruhon suuremmitta vaikeuksitta savupiippuun. Veret hän syöttää hemmoista kolmannelle tomaattikeittona. Seuraa tarinankuljetuksellisesti mielenkiintoinen kohtaus, jossa kamera kuvaa tyhjää takkaa, kääntyy poispäin ja suuntaa jälleen kohti tulisijaa, jonka hormista raato jo roikkuukin. Itsensä kutsuneista vieraista viimeinen tajuaa juuri harjoittamansa kannibalismin, menee sekaisin ja juoksee kuistille, jonne sattumalta saapuneet poliisit tämän ampuvat.

Silkkaa kalkkunaruukkua oleva Axe (1974) on naurettavalla näyttelyllä (etenkin bensiksellä piinatun naisen hätääntynyt ja paniikinomainen eläytyminen koettelee hupihermoja) ja off-screen-väkivallalla höystetty käänteinen kidnappausdraama. Tekijöiden selvästä visiosta huolimatta ainoat onnistuneet alueet ovat häiritsevä musiikki ja reilun tunnin kivuton kesto. Brutaaleista viboistaan huolimatta väkivaltaa ei konkreettisesti ruudulla juuri näy, eivätkä ohjaaja Frederick R. Friedelin taidot riitä tästä myöskään mitään katsojan pään sisällä tapahtuvaa Moottorisahamurhaajaa tekemään. Davidit Kerekes ja Slater pähkäilevätkin See No Evil -kirjassaan bannien suurimpana syynä olleen britti-videon takakannessa nimikkohenkilölle annettu 13 vuoden ikä: teoriaa tukee kirjailijoiden huomio, että Friedelin hyvin samanhenkisen Date With a Kidnapperin onnistui säästyä Lisan kohtalolta.

The Ghastly Onesista en sitten löydä enää sitä vähääkään hyvää sanottavaa. Äärimmäisen pökkelön pökäleen kuvanlaatu on läpi kauhun hetkien niin suttuinen, ettei esimerkiksi ensimmäisestä murhakohtauksesta ota heiluvaan kameraan yhdistetyn puuromaisuuden vuoksi lainkaan tolkkua. Pian ollaan makuuhuoneessa, etäisesti Quentin Tarantinoa muistuttavan miehen kiusatessa muijaansa suhteellisen lapsellisin keinoin eli matkimalla tämän puhetta. Yht’äkkiä nököhampainen kyttyräselkä pyydystää paikallaan istuvan kesyn pupujussin, puree eläimen kuoliaaksi ja piilottaa sen satunnaiseen sänkyyn. Samaisessa talossa vierailevien ihmisten kohdatessa vemmelsäären raadon syntyy paniikki, minkä seurauksena matto syttyy tuleen. Ärsyttävin dialogin vaihto tapahtuu kohtauksessa, jossa nainen räksyttää miehelle ”don’t get cheeky to me!”, mihin jäbä vastaa rääkymällä todella ärsyttävällä ja lässyttävällä, ilmeisesti huumorin sävyttämällä äänellä “CHEEK! CHEEK!”

Erästä hahmoa sahataan mahaan ja tämän sisälmykset revitään ulos. Sitten illallispöytään käyvät ruokailijat löytävät vadin alta irtopään, joka on Guinea Pig 3 -tyylillä tungettu paikalleen tason alla olevasta reiästä. Jotakuta lyödään lihakirveellä päähän ja ikuisuudelta tuntuneen puolentunnin päästä murhaaja selviää – unohdinko mainita, että tässä oli juonikin? Ei sillä väliä. Katselukelvoton The Ghastly Ones odottaa virallista britti-julkaisuaan nyt ja toivon mukaan myös tulevaisuudessa.

The Witch Who Came from the Sea kertoo puolestaan tarinan lapsena merimiesisänsä seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutuneesta ja sitä reittiä traumatisoituneesta Mollysta. Filmi alkaa naisen haavekuvilla päivänsä voimailulaitteissa verisesti päättävistä uroksista. Sitten jatketaan huumeiden ja murhien sävyttämällä, sinisen ja punaisen sävyistä välkettä psykedeelisenä tehokeinonaan käyttävällä trippailulla.

Raflaavan ja oikeasti synkän, sarjakuvalehdestä vaikutteensa imeneen julisteen (jossa hypnoottinen viikatenainen pitää irtileikattua päätä kädessään meren kuohujen ympäröimänä) kanssa elokuvalla ei luonnollisen eksploitaatiohenkensä mukaisesti ole mitään tekemistä. Nupin irrotteluja tai rankempaa väkivaltaa The Witch Who Came from the Sea ei tarjoa, vaan sen shokkipuoli nojaa satunnaisiin, sukurutsaa ja sadomasokismia tarjoaviin graafisiin välähdyksiin. Iljettävien perhesuhteiden ohella filmi saa puistatuksia aikaan myös partahöyläviiltelyskenensä avustuksella.

Vaikkei pätkä aihevalinnoistaan huolimatta ole vähemmän uuvuttava kuin keskiverto-nasty, löytyy siitä myös kiinnostavia puolia. Alati läsnä olevaa, lokkien peittämää merta katsellessa ei suloisen suolaista aromia ole vaikeaa kielensä päällä tuntea. Mollyn faijastaan luoma utopia riipaisee, naisen yrittäessä valheiden ja keinotekoisesti luotujen takaumien myötä muistella tuota hirviötä rakastavana isänä. Silti pelkän trailerin katsominen jättää The Witch Who Came from the Seasta huomattavasti täysmittaista filmiä positiivisemman kuvan.

Video nastyista viimeisenä (toisten mielestä myös vähäisimpänä) esiteltäväksi jää rahastuselokuvia pienen kasan tehtailleen pariskunta Roberta et Michael Findlayn runsaiten kohua herättänyt tekele, jonka historiaa jäljitettäessä on palattava vuoteen 1971. Näyttämönämme toimii halvan työvoiman maa Argentiina, jossa kyyhkyläiset tärkeänä kulttuuritekonaan loivat maailmaan Mansonin hippimurhien inspiroiman väkivaltaspektaakkelin nimeltä The Slaughter. Filmi ei syystä X (osuva ilmaus pätkän jenkki-ikärajaa ajatellen) vakuuttanut edes tekijöitään saati harvoja katsojiaan ja vaipui pian unohduksiin. Vuonna 1975 kekseliäs tuottaja hoksasi urbaanilegendapaniikin inspiroimana nimetä elokuvan uudelleen, kuvata siihen ylimääräisen loppukohtauksen ja laskea tietoisesti liikkeelle huhun, jonka mukaan tämän viimeisen näytöksen tapahtumat olisivat todellisia. Syntyi leffa, jota moralistit ympäri pallon tulivat kauhistelemaan nimellä Snuff.

Saatte vaikka lynkata allekirjoittaneen, mutta väitän kirkkain silmin ja vakavalla naamalla, ettei laajojen piirien maanrakoon mollaama filkka ole kaikkien haukkujensa väärti. Snuff ei ole hyvä, mutta uskomattoman paskaisen imagonsa vuoksi tietyllä tapaa särmikäs ja kaikessa limaisessa räkäisyydessään loppuun saakka mielenkiintonsa säilyttävä kappale Blue Whale -peleihin edennyttä traditiota, jonka viehättävyys perustuu valloilleen päästettyyn mielikuvitukseen. Rainan kliimaksi esitetään satanistimotoristihippikarkeloiden päätyttyä. Siirrytään studioon kuvaustiimin pariin, johtojen, lamppujen ja muun tekniikan keskelle. Ohjaaja kilahtaa riidan päätteeksi näyttelijättärelle ja päätyy murhaamaan tämän hyvin raa’asti. Kamera pimenee filmin huvettua ja mustan keskelle jääneellä ääniraidalla joku kysyy: ”Saitteko sen nauhalle?” Kaikki loppuu vailla krediittejä.

Vikojen minuuttien “autenttisuuden” aikaansaamalle kohulle on vaikea olla nauramatta. Kotivideomeiningistä huolimatta kamerakulmat vaihtelevat, uhrin katkaistu sormi ilmestyy tämän käteen taianomaisesti takaisin ja suolia ulos kaivettaessa näyttelijättären alavartalo näyttää jotenkin kummasti piilottelevan sängyn alla. Vaikka ken hyvänsä toimivat silmät omistava siis epäilemättä finaalin feikiksi huomaa, on sen jättämä fiilis oikean asenteen ottaessa tavallaan kolkko.

Umpisurkeasti jälkiäänitetyssä, progressiivisen rockin siivittämässä leffassa ei ole järjen hiventä, mutta kökköä splatteria ja härskiä asennetta senkin edestä. Pikkumaisten sensorien hätkähtämistä ei tarvitse ihmetellä silmittömän teurastuksen ja pulppuavan visvan täyttäessä ruudun. Eräässä kyseenalaisessa kohtauksessa myös ammutaan sekä mummo että lapsi. Tiedä sitten saiko joku korkeampi voima tästä kaikesta tarpeekseen herra Findlayn päätettyä myöhemmin tapaturmaisesti päivänsä helikopterin potkurin silppuamana. Vastenmielisyytensä ja anti-nautinnollisuutensa ansiosta unohduksen arkistot ovat pullollaan huomattavasti Snuffia mielikuvituksettomampia ja pitkäveteisempiä tusinatuotoksia.

Kaikki kiva loppuu aikanaan

Kuten todettua, maan kieltohysteria ei jäänyt näihin DPP:n 72 nimikkeeseen, vaan erilaisia rimpsuja muistakin tietyin perustein hätistellyistä kaseteista on löydettävissä ihan riittämiin. Näistä osa tuli kielletyiksi BBFC:n toimesta, toiset pääsivät nauttimaan poliisin huomiota ihan muuten vain ja mahtuipa mukaan jopa Kellopeliappelsiinin tapainen väärinkäsitys. Tässä tapauksessa Stanley Kubrick päätti itse hyllyttää elokuvansa saatuaan sen väkivaltaa käsittelevän sisällön vuoksi perheineen ihka aitoja tappouhkauksia. Kuka vielä väittää, etteivät elokuvat muka toimisi aasinsiltana tosielämän aggressioille?

Video nastyjen sikermään lasketaan virheellisesti toisinaan myös elokuvat Shogun Assassin ja Xtro. Näistä ensimmäinen on Roger Cormanin New World Picturesin uudelleen leikkaama kooste japanilaisen Lone Wolf & Cub -samuraisplatter-sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta, jälkimmäinen puolestaan hupaisahko brittiläinen tieteiskauhuilu, jossa abduktoitu perheen isä palaa kotiin varsin vekkuleissa merkeissä. Näitä kahta huomattavasti hämärämpi tapaus on Ken Osbornen länkkäri Cain’s Cutthroats, jonka ainut, hyvin hatusta vedetty viittaus nastyihin löytynee See No Evil -kirjasta. Parin edellisen nimikkeen tavoin tälläkään (meikäläiseltä näkemättä jääneellä, mutta lukemani perusteella ainakin osittain sangen häijyllä) kuvalla ei ole mitään tekemistä DPP:n originellin pahan akselin kanssa.

Mitä nämä filmit tarkistaneelle lopulta jäi käteen? Ollakseni rehellinen: jokunen oikeasti hyvä ja aikaa kestänyt kauhuklassikko, muutama mukiinmenevä läträys sekä aivan mieletön kasa paskaa, josta valtaosaa vailla VN-hypeä tuskin koskaan olisin tullut katsoneeksi. Tuntuukin kihelmöivän paradoksaaliselta, että siinä missä kukkahattuisten raivonvaltaisen hysterian tarkoituksena oli vetää kasa helvetistä siinneitä filmejä takaisin ensikotiinsa – ja lopullisesti pois silmistä sekä mielestä – tulikin lopputuloksesta täysin päinvastainen. Kuka muistaisi Toxic Zombiesin, ken näkisi vaivaa löytääkseen Deliriumin, mikäli nämä olisivat jääneet samalle huomiolle kuin esimerkiksi Stu Seagalin Drive In Massacre tai John Hayesin Grave of the Vampire (minä, minä!)? Totalitarismi pelittää harvoin ja kieltotoimilla on tapana liki aina tehdä julistajalleen karhunpalvelus, synnyttäessään ihmisessä vain uteliaisuuden lähtökohtanaan ”mikä tässä on sellaista, jota isoveli ei halua minun kokevan?”

Elokuvallisia elämyksiä mielenkiintoisempaa video nasty -ilmiössä on ehdottomasti sen psykologinen puoli: ihmisen kyvyttömyys omilla aivoilla ajatteluun, sokea luottaminen mediaan ja päättäjiin ja haluttomuus tutustua vihansa ja kauhunsa kohteena olevaan aiheeseen, josta ei edes tiedä mitään. Vauhkoamisen yksityiskohdat kielivät karua sanomaansa siitä, kuinka vähän käyttäytymismallit ajan saatossa ovat muuttuneet. Tuskin olen ainut, joka löytää varauksettomasti niellyistä ”videot laittoivat minut tappamaan” -tunnustuksista yhtymäkohtia keskiajan noitaoikeudenkäynteihin tai kasettien polttamiskehotuksista natsi-Saksan kirjarovioihin. Myös dilemma valtiosta, joka lakipykälillä kieltää aikuisilta ihmisiltä tukullisen turmiollisia elokuvia, muttei näe ongelmaa lähettää näitä murhaamaan toiselle puolelle maailmaa parin yhdentekevän saaren vuoksi, on yhtä kiinnostava kuin sosialismi-termin yhdistäminen Pohjois-Koreaan.

Kysymys väkivaltaviihteestä ja sen esiintymisen oikeutuksesta on kimurantti: harvalla lienee pokkaa ehdottaa sylki roiskuen kiihkoavalle puritaanille, voisiko jopa synkin ja sairain gore-kauhu mahdollisesti olla peruja ihmisen yksinkertaisesta evolutiivisesta kehityksestä. Homo sapiens on peto, hengissä pysyäkseen tappamaan oppinut eläin, jonka tarve elämästä taistelemiseen, ruoan metsästämiseen ja muiden saalistajien pakenemiseen ovat sivistyksen myötä ainakin päällisin puolin kadonneet. Olisiko muinaisten roomalaisten viehtymys gladiaattorimatseihin tai pikkulinnun kiduttamisesta nauttivan herttaisen lapsosen himo vereen yksinkertaisesti seurausta lajityypille ominaisesta käyttäytymisestä? Entäpä slasher-pläjäystä katsovan sykkeen nousu perua halusta kokea kadotettua selviytymisen jännitystä, jota moderni elämäntapa ei enää tarjoa? Voisiko sittenkin olla parempi, että ihminen purkaisi tätä ahdistavaksi kokemaansa ja monesti itseltään kiistämäänsä tabua mielikuvitusviihteen – elokuvien, videopelien tai vaikkapa musiikin – parissa sen sijaan, että antautuisi tilaisuuden tullen seireenien kutsuun Kannibaalien polttouhreissa esitettävän dokumenttiryhmän metodein?

Erinäistä aineistoa video nasty -ilmiöstä kiinnostuneelle pyörii markkinoilla roppakaupalla. Dokkareita aiheesta on väännetty useita, kuten Jake Westin Video Nasties: Moral Panic, Censorship & Videotape ja Anchor Bayn julkaisemien Box of Bannedien kylkiäisinä löytyvät Ban the Sadist videos! 1 ja 2 -dokkarit. Myös alagenreihin keskittyviä pätkiä (esimerkkinä kannibaalifilmejä käsittelevä Eaten Alive! The Rise and Fall of the Italian Cannibal Film) on putkahtanut ilmoille lähivuosina kuin juoppoja kevään ensihelteillä. Kirjapuolelta ehdottoman suositeltavaa lukemista on jo useampaan otteeseen mainittu David Kerekesin ja David Slaterin See No Evil: Banned Films and Video Controversy, johon muutamien huomattavan räikeiden asiavirheiden vuoksi ei tosin kannata suhtautua Jumalan sanana. Useita listan filmejä sivutaan mielenkiintoisesti myös samojen kirjailijoiden aiemmassa Killing For Culturessa ja kaksikon Nalle Virolainen & Jouni Hokkanen kulttimainetta nauttivassa Roskaelokuvat-manifestissa. Myös Stephen Throwerin Lucio Fulci -nide Beyond Terror on kolmea listalle päätynyttä kauhuelokuvaa kiinnostavasti käsittelevä kätevä tietopankki.


Artikkelin edellinen osa: Punaista valkoisella, osa 2

Share

Joonatan Nikkinen

”Can I ask you a question? Who gives a fuck what you think?” -Freddy Krueger

Lisää luettavaa: