Rakkautta & Anarkiaa 2013, osa 4

Neljännessä ja samalla viimeisessä osassa Rakkautta & Anarkiaa -raporttia aiheena ovat rankat rikostarinat ja erikoiset taiteilijakuvat. Neljännen osan ovat toimittaneet Jyri Majuri, Jens Hattuniemi ja Mikko Lamberg.

Heli (2013)

Aina silloin tällöin Meksikon huumesota ylittää suomalaisen uutiskynnyksen. Kukaan ei oikeastaan tiedä enää mistä on kyse. Kartellit ovat sotineet toisiaan ja Meksikon valtiota vastaan jo vuosia, eikä loppua näy. Yksi huumesodan erikoisuus on teloitusvideot, joita huumekartellit ottavat toisiaan varten. Ympäri nettiä voi löytää videoita, joissa kidnapattuja huumekauppiaita teloitetaan veitsin, kirvein, moottorisahoin kuin myös kuvia ruumiista ilman päitä, joiden suihin on tungettu irtileikatut sukupuolielimet.

Heli on kuvaa kuinka sattumanvaraisesti huumesodan uhrit valikoituvat ja kuinka se vaikuttaa normaaliin, työtä tekevään perheeseen. Heli (Armando Espitia) työskentelee autotehtaalla ja asuu yhdessä vaimonsa (Linda Gonzales) ja lapsensa sekä siskonsa (Andrea Vergara) kanssa. Sisko seurustelee 17-vuotiaan sotilaan Beton (Juan Eduardo Palacios) kanssa, ja he aikovat mennä naimisiin. Sotilas varastaa takavarikoitua kokaiinia uuden elämän aloittamista varten, mutta asiat menevät yllättäen päin helvettiä.

Meksikon huumesodan musertavin piirre on se, että se voi koskettaa oikeastaan ketä tahansa, jolla ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Helissä yhden ihmisen tekemä virhe leviää viruksen tavoin koskettamaan kaikkia tämän ihmisen kanssa tekemisissä olleita ilman mitään armoa. Kyse ei ole siitä, että onko tekemisissä huumeiden kanssa vai ei, sillä jos olet ollut tekemisissä edes vähänkään tätä asiaa sivunneen ihmisen kanssa, olet syyllinen.

Helin väkivalta tulee yllättäen sen hahmoille. Huumekauppiaiden, sotilaiden ja poliisin arki tunkee normaalien ihmisten elämään väkisin, eikä mitään muuta vaihtoehtoa ole. Väkivalta on niin arkista, niin nähtyä, että sitä ei voi eikä kannata jäädä edes ihmettelemään, vaan traumaattisten tapahtumien jälkeen voi vain jatkaa eteenpäin ja toivoa, että mitään vastaavaa ei tapahdu koskaan uudestaan. (JH)

Traffic Department (2013)

Puolalainen Traffic Department keskittyy kertomaan maansa poliisivoimien sisäisestä korruptiosta. Sen keskiössä nähdään joukko poliiseja, jotka pelaavat likaista peliä ottamalla lahjuksia, katsomalla muualle sopivalla hetkellä ja käyttämällä prostituoituja kuin he olisivat ammatin luontaisetu. Kaiken tämän keskeltä elokuvan päähenkilöksi valikoituu Bartłomiej Topan esittämä poliisi nimeltä Król, joka myös tekee pieniä laittomuuksia, mutta ei tietenkään niin paljoa kuin muut elokuvan poliisit – onhan hän sentään päähenkilö.

Elokuva yrittää olla yleisilmeeltään todella rankka. Värimaailma on karun harmaa, veri lentää ja korruptio vallitsee. Kaksituntisen elokuvan ensimmäinen tunti koostuu lähes pelkästään siitä, että poliisit ottavat lahjuksia, vetävät ihmisiä turpaan, naivat prostituoituja ja ryyppäävät sekä virka-aikana että sen ulkopuolella. Kaikki on niin alleviivatun rankkaa, että elokuvaan turtuu hyvin nopeasti, koska näiden asioiden näyttäminen toistuvasti ja näin pitkään ei kuljeta elokuvaa mihinkään tai vaikuta muutenkaan palvelevan mitään tarkoitusta.

Jälkimmäisen tunnin aikana elokuvan pääjuoni käynnistyy, kun erään ryyppyillan päätteeksi yksi poliiseista löytyy murhattuna ja Królia epäillään syylliseksi. Król rankkana jätkänä hakkaa kaikki vastaantulijat poliisiasemalla ja pakenee aikeenaan löytää oikea murhaaja. Taustalta paljastuu salaliitto ison moottoritiehankkeen muodossa. Koko pakoreissu on niin geneerisesti tehtyä Hollywood-tyylistä poliisitrilleriä, että kukaan ei huomaisi, jos elokuvan kielenä toimisi englanti ja sen pääosassa hyppisi Topan sijaan Mark Wahlberg tai Matt Damon. Tämän vuoksi elokuvan yhteiskunnallinen sanoma tuntuu yhdentekevältä ja menettää merkityksensä. (JM)

Body of God (2013)

Kehonmuokkauksella tarkoitetaan ihmiskehoon tehtyä pysyvää tai väliaikaista muutosta esimerkiksi esteettisistä, henkisistä tai seksuaalisista syistä. Yleisimpiä ja näkyvimpiä kehonmuokkaustapoja ovat lävistykset ja tatuoinnit, joiden sosiaalinen hyväksyttävyys eri sukupuolilla ja erilaisissa paikoissa on löyhentynyt huomattavasti Suomessa 2010-luvulla. Dokumentin nimi viittaa Raamatunjakeeseen, jossa ihmiskeho julistetaan Jumalan temppeliksi ja jokainen, joka tuhoaa Jumalan temppelin, on hirvittävä ihminen.

Body of God avaa hyvin kehonmuokkausalakulttuuria asiaan vähemmän vihkiytyneelle katsojalle. Kulttuurin juuret ovat luonnollisesti syvällä Pohjois-Amerikan intiaanien, Afrikan ja Aasian alkuasukasheimojen tavoissa, mutta modernin kehonmuokkauksen, modernin primitivismin kantaisänä pidetään yleisesti Fakir Musafaria, joka aloitti itsensä lävistämisen, sitomisen, tatuoinnin ynnä muun jo 40-luvulla, yli 20 vuotta ennen minkäänlaisen yhteisön muodostumista.

70-luvulla seksuaalisen vallankumouksen ja hippiliikkeen vapauttaman ilmapiirin myötä osa kehonmuokkausveteraaneista lyöttäytyi yhteen perustaen oman lehden ja pikkuhiljaa liike on alkanut rönsyillä pienemmiksi ja pienemmiksi lohkoiksi käsittäen jopa amputaation tai sukupuolielinten halkaisemisen. On myös hämmentävä huomata kuinka asenteet saattavat muuttua täysin 10­-20 vuodessa hyvin radikaalisti. Nuorten naisten suosimat napakorut yleistyivät todenteolla vasta 90-luvulla ja korvalävistykset naisilla yleistyivät länsimaissa vasta 1950-luvulla.

Dokumentti käyttää hyvin paljon hyödykseen Fakir Musafarin henkilökohtaista video- ja valokuva-arkistoa kuin muutakin materiaalia, missä iho venyy, halkeaa, saa väriä pintaansa tai palaa ja onnistuu tämän shokkiarvon puolesta pitämään mielenkiintoa erinomaisesti yllä. Luonnollisesti kehonmuokkauksessa on kyse paljon muustakin kuin shokkiarvosta tai huomiohuorauksesta. Musafar uskoo taikuuteen ja hänelle kehonmuokkaus on olennainen osa identiteettiä ja seksuaalisuutta, kuin se on muillekin alan konkareille. (JH)

Kalervo Palsa ja kuriton käsi (2013)

Kalervo Palsa, tunnettu myös nimillä Porno-Kalle ja Markiisi de Palsa oli kiistelty hahmo jo elinaikanaan. Lapin Kittilässä, köyhässä perheessä kasvanut poika kirjoitti sukunsa ensimmäisenä ylioppilaaksi ja loi itselleen taiteilijan uran mieliaiheinaan seksi ja kuolema, aina yhdessä, maalaten hirtettyjä ihmisiä erektioilla tai rakastelevia pariskuntia arkkujen päällä. Ymmärrettävästi tämä häiritsi maaseudun yksinkertaisia ja uskonnollisia ihmisiä, eikä Palsa koskaan saavuttanut elämänsä aikana suurempaa arvostusta tai merkitystä ja itsemurhaan pakkomielteisesti suhtautunut mies kuoli lopulta keuhkokuumeeseen mökissään, joka oli Lapin luontoa ajatellen täysin sopimaton vakituiseksi asuinpaikaksi.

Ohjaaja Pekka Lehto on taivaltanut Palsa-projektinsa kanssa melkoisen helvetin läpi. Elokuva valmistui jo vuonna 2005, mutta rahaan liittyvistä syistä sai ensi-iltansa vasta kahdeksan vuotta myöhemmin. Kuriton käsi on siitä erikoinen elämänkerta, jos sitä edes siksi voi kutsua, että se käsittelee taiteilijaa hänen taiteensa kautta, eikä hänen elämäntapahtumiensa kautta ja Kuriton käsi ottaa Palsan oikean elämän suhteen melkoisesti vapauksia. Esimerkiksi Palsan opiskeluaikaan Helsingissä ei viitata millään tavalla, vaan elokuva koostuu enimmäkseen Palsan haaveista, runkkausfantasioista ja painajaisista, joita mies pohti Lapin loputtomassa pimeydessä ja yksinäisyydessä.

Ratkaisu ei ole ollenkaan hassumpi. Sen sijaan, että näkisimme jälleen yhden kärsivä taiteilija-muotokuvan, saamme nauttia hyvin härskistä mustasta huumorista, joka on nerokkaan Ihmebantu-sarjan tasoa. Oikean elämän rinnalla kulkee lapsellinen Tex Willer -fantasia, jossa seikkailee Janne Reinikaisen esittämä Palsa Tex Willerinä, Antti Raivion esittämä veli Kit Carsonina ja Markku Peltolan esittämä isä intiaanipäällikkönä. Populaarikulttuuri sekoittuu Palsan opettajan legendaan ranskalaisista sotilaista, jotka suuren Pohjansodan jälkeen tulivat merkkaamaan rajaa Ruotsin ja Venäjän välille, sekä tietenkin raiskaamaan puhki kaikki lappalaiset naiset ja polttamaan kylät.

Palsa on jo tavallaan myyttinen hahmo, osa kansanperinnettä, minkä todisti elokuvan jälkeinen Q&A, jonka aikana naispääosaa esittänyt Maria Järvenhelmi väitti tosijuttuna, että Palsan ruumis olisi kirkkoihmisten takia nostettu pois hautuumaalta ja haudattu hautuumaan viereen. Elokuvan yleisössä istunut vanhempi rouva, joka väitti haudanneensa Palsan, korjasi kuitenkin väitteen, että ruumis on paikoillaan, vaikka Kittilän edistyksellisessä ilmapiirissä on toki käyty vastaavia keskusteluita. Mutta tämä ristiriita osoittaa hyvin kuinka tarinat paisuvat ja legenda lappalaisesta perverssistä lähtee elämään omaa elämäänsä ja elokuva ruokkii tätä legendaa elokuvallaan.

Kalervo Palsa ja kuriton käsi on täydellinen antiteesi Timo Koivusalon Sibeliusta tai Irwin Goodmania käsitteleville elämänkerroille ja siitä hyvästä se on hatunnoston arvoinen suoritus. Se on hauska ja makaaberi mutaatio suomalaisen elokuvan muuten niin tasapäisessä joukossa. (JH)

Camille Claudel 1915 (2013)

Filmi kertoo muutamasta päivästä nimihenkilönsä, taiteilijatar Camille Claudelin elämästä. Claudel on kokenut hermoromahduksen rakastajansa Auguste Rodinin jätettyä hänet vuosia aiemmin ja hänen perheensä, mukaan lukien tunnettu taiteilijaveli Paul, lukitsevat hänet mielisairaana. Camille on vammaisten ja skitsofreenikkojen keskellä oudossa välitilassa. Hän pelkää myrkytetyksi joutumista ja hänellä on pinnan alla pakkomielle muiden ihmisten kostonhaluista häntä kohtaan, mutta toisaalta hän on ihmisenä pääasiallisen tasapainoisuutensa tähden huomattavasti lähempänä luostarissa työskenteleviä nunnia ja lääkäreitä, jotka usein jopa turvautuvat hänen apuunsa muiden potilaiden kaitsemisessa. Hullujen keskellä kärsivä Camille ei saa ilmaista itseään vapaasti taiteellaan. Eräänä päivänä hän saa kuulla veljensä saapuvan vierailulle ja laittaa toivon vapautumisesta yhden kortin varaan. Taidehistoriansa lukeneet tai saman tarinan aiemman filmatisoinnin (1988), Bruno Nuyttenin ohjaamana ja Isabelle Adjanin tähdittämänä, tietävät miten tässä kävi.

Camillen ja Paulin kirjeenvaihtoon perustuva Camille Claudel 1915 on puhdas Juliette Binoche -show. Veteraaninäyttelijätär on kaikessa likaisuudessaan ja niin henkisessä kuin konkreettisessa alastomuudessaan nimihenkilönä totaalinen luonnonvoima, jonka jokainen kyynel ja kuin näyttelijätärtä varten luotu pitkät, teatterimaiset monologit tulvivat myötätuntoa, epätoivoa, halua päästä edes hieman nykyistä suurempaan vapauteen. Binoche ei peitä Camillen väsymystä: hänen kasvonsa roikkuvat, tukka on likainen ja hapsottava, silmien alla ovat laajat ja tummat varjot… koko olemuksessa kuultavat epävarmuus ja epätoivo. Binochen ansiosta katsojan on helppoa uskoa Camilleen, vaikkakin myös ymmärtää hänen heikkoutensa.

Hänen yhtä hämmästyttävänä vastapainonaan ovat sivurooleissa nähtävät oikeasti vammaiset ja mielisairaat ihmiset, joiden luonnollisuus on Binochen teatraalisen ja jokaisen nuotin täydelleen löytävän roolin erinomainen vastapaino. Binochen rooli ei tuntuisi jäykistelevien ammattilaisten keskellä niin suurelta, jos sillä ei olisi vastassaan myös elämän suuruus (ja pienuus) itse. Amatöörien ja ammattilaisten panosta yhdistetään nykyisin entistä vähemmän taide-elokuvankin teossa mikä on valitettavaa.Väistämättä elokuvan ainoa toinen isompi rooli eli Jean-Luc Vincentin tulkitsema Paul Claudel jää täysin statistiksi jähmeillä ja ilmeettömillä kasvoillaan. Tämä on toki osittain tarkoituksellista, koska sydämettömältä (vaiko järkevältä?) vaikuttavan Paulin kuuluukin olla etäinen paitsi katsojalle, myös siskolleen.

Valitettavasti upeasta näyttelystä huolimatta jäin raapimaan päätäni: miksi terävän kriittisistä ja usein emotionaalisesti shokeeraavista, jopa brutaaleista elokuvistaan tuttu Bruno Dumont on päättänyt tarttua juuri tähän aiheeseen ja tehdä siitä intiimin ja pienen kamaridraaman? Elokuva on hienosti kerrottu itselleni tuntemattoman Guillaume Deffontaines’n tyylikkäästi näyttelijöiden kasvot läheltä ja herkästi tallentavalla kamerankäytöllä siivitettynä ja sillä on toki sanoma mielisairauden suhteellisuudesta ja naisen asemasta, mutta silti se tuntuu jäävän vain osiensa summaksi. Lopulta katsojalle jää kummallinen tunne nähdyn hyödyttömyydestä. Tiedän nyt hieman enemmän Camille Claudelista ja toki naisen asemasta ja eurooppalaisesta mielentilasta 1910-luvulla, suuren sodan aikana, mutta toisaalta elokuvaa ei voi olla vertaamatta Jacques Rivetten mestarilliseen ja ainutlaatuiseen La Religieuse -elokuvaan (1966), jossa kaikki nämä vangituksi tulemisen ja vapaudenkaipuun teemat saatiin kerrottua väkevämmin ja monipuolisemmin. (ML)

Artikkelin ensimmäinen osa.

Artikkelin toinen osa.

Artikkelin kolmas osa.

Artikkeliin kuuluvat myös erilliset kritiikit elokuvista:

A Touch of Sin (Jyri Majuri)

The Act of Killing (Jens Hattuniemi)

Wadjda (Jouni Heinonen)

Ernest & Célestine (Jouni Heinonen)

Share

Lisää luettavaa: